Useimmilla meistä on unelmia. Useimmat meistä eivät voi myöskään saavuttaa niitä heti tässä ja nyt. Unelmien saavuttamisen tieltä löytyy lähes aina jonkinlaisia esteitä.
Tottakai. Muutenhan ne unelmat olisi käyty jo saavuttamassa.
Esteitä on erilaisia. Ehkäpä meiltä puuttuu tiettyjä tärkeitä taitoja, joita unelman saavuttaminen vaatii. Ehkä meiltä puuttuu kokemusta. Ehkä meiltä puuttuu kontakteja. Ehkä meiltä puuttuu taloudellisia resursseja. Ehkä olemme ominaisuuksiltamme vääränlaisia ja meidän tulisi kehittää itseämme. Tai mitä tahansa muuta.
Käytännössä monen unelman saavuttaminen voi vaatia paljonkin pohjatyötä. Hyvässä lykyssä puhutaan kuukausista, mutta useammin puhutaan vuosista. Toisinaan jopa kymmenistä vuosista.
Tätä ajatusta monien on vaikeaa hyväksyä. Haluamme päästä nauttimaan toivomistamme asioista mieluummin nyt ja heti. Sen sijaan usean vuoden vaivannäkö jonkin unelman saavuttamiseksi tuntuu lannistavalta. Moni jättää mieluummin kokonaan yrittämättä, vaikka ei olisi lainkaan tyytyväinen myöskään nykytilanteeseensa. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas.
Tutustutaan seuraavaksi muutamaan ilmiöön, jotka tällaiseen lannistumiseen ja passivoitumiseen johtavat.
Yleinen ajatusvirhe 1: Vaivannäkö kuvitellaan hirveäksi kärsimykseksi
Yleinen lannistumiseen ja passivoitumiseen johtava ajatus on se, että unelman eteen työskentely olisi jonkinlaista jatkuvaa kärsimystä. Jos unelman saavuttaminen vaatii 10 vuoden edestä vaivannäköä, päädymme ajattelemaan, että nuo 10 vuotta tulevat olemaan ihan hirveitä.
Tämä on kummallinen ajatus. Tottakai vaivannäkö on aina vaivannäköä, mutta ei itseään ole pakko niin kovaa piiskata, että vaivännäkö muuttuisi hirvittäväksi kärsimykseksi.
Ehkäpä tässä näkyy meidän suomalaisten suorittajaluonne ja luterilainen kulttuuritausta. Asioita ei osata tehdä rennosti ja hiljalleen, vaan on pakko tavoitella asioita hampaita purren ja verenmaku suussa.
Vaikka ei edes ole pakko! Rennosti etenemällä matkasta tulee ehkä pitkäkestoisempi, mutta paljon miellyttävämpi.
Yleinen ajatusvirhe 2: En onnistu kuitenkaan, vaikka kuinka näkisin vaivaa
Lannistumista sekä passivoitumista aiheuttaa myös usko siihen, että emme voi onnistua edes yrittämällä. Ajattelemme, että vaikka kuinka pyristelisimme ja vaikka kuinka näkisimme vaivaa, ei haluttuja tuloksia voi saavuttaa.
Joissakin harvoissa tapauksissa tämä on totta. Ilman muuta ihmisillä voi olla aivan epärealistisiakin unelmia. Oman kokemukseni valossa ne ovat kuitenkin todella harvinaisia. Pääasiassa ihmiset ovat skarppia väkeä, joka osaa pitää jalat maassa ja järjen päässä myös unelmoidessaan.
Yleistä on sen sijaan se, että ihminen erehtyy pitämään mahdottomana jotakin sellaista, joka on toki haastavaa, mutta silti aivan mahdollista.
Syyt tämän taustalla ovat sinänsä inhimillisiä. Voi olla, että kyseessä on ihminen, joka on tottunut koko elämänsä aikana lähinnä epäonnistumaan, ja jonka on siksi todella vaikeaa nähdä itseään onnistumassa missään itselleen tärkeässä. Hänelle on ehtinyt kehittyä epäonnistujan identiteetti. Taustalta voi löytyä myös heikkoa itsetuntoa, masennusta, ahdistuneisuutta tai muita psykologisia haasteita.
Samalla on kummallista, kuinka vahvasti moni uskoo siihen, että ei voi yrittämisestäkään huolimatta onnistua. He ovat asiastaan aivan vakuuttuneita! Jos joku uskaltautuu kyseenalaistamaan heidän uskoaan onnistumisen mahdottomuuteen, on vastaus usein raju: pidä sinä vaan pää kiinni, kun et mitään kuitenkaan tajua.
Näissä tapauksissa on kuitenkin paikallaan kyseenalaistaa juuri itsensä lannistaneiden ajattelu. Voiko ihminen esimerkiksi realistisesti edes arvioida onnistumisensa mahdollisuuksia jossakin sellaisessa asiassa, jota hän ei ole koskaan ennen edes yrittänyt? Voimmeko uskottavasti arvioida jotakin itsellemme tuntematonta aihealuetta?
Jonkinlaisella tarkkuudella tietenkin voimme, mutta itse sanoisin, että usein tämä tarkkuus on matala. Kyse on ennemmin arvauksesta kuin laadukkaasta kriittisestä arviosta.
On ongelmallista, että lannistamme ja passivoimme itseämme pelkkään summittaiseen arvaukseen perustuen. Toki ihminen itse kokee näissä tilanteissa olevansa tilanteen asiantuntija. Hänelle kyseessä on tarkkasilmäinen arvio, ei mikään summittainen arvaus.
Usein he vetoavat takavuosien henkisestä self-helpistä tuttuun ajatukseen: ”olet itse elämäsi paras asiantuntija, eikä kukaan voi ymmärtää sinua paremmin kuin sinä itse, sillä sinussa on vain sinulle avautuvaa sisäistä viisautta <3”.
Tässä on tuotettava pettymys. Mitä tulee itsetuntemukseen, me ihmiset emme ole siinä erityisen taitavia. Tunnemme itsemme keskimäärin huonosti. Vielä huonommin kykenemme arvioimaan sitä, millaisia tulemme olemaan tai voisimme olla vaikkapa 10 vuoden kuluttua.
Tämä ei johdu siitä, että olisimme tyhmiä tai laiskoja ajattelijoita. Ennemmin kyse on siitä, että aivomme eivät ole alunperin kehittyneet tällaisten haasteiden hahmottamista ja ratkomista varten. Meillä on yhä kivikautisen ihmisen keho ja aivot, eivätkö nykyajan haasteet enää vastaa alkuperäisen ympäristömme haasteita kuin pienin osin.
Kärjistäen: aivomme ovat varsin kehittyneitä arvioimaan vaikkapa sitä, kannattaako kiivetä puuhun, jos siellä näyttää roikkuvan vain pari banaania, mikäli 10 minuutin kävelymatkan päässä on puu, jossa roikkuu satoja banaaneja.
Sen sijaan aivomme eivät ole kehittyneet arvioimaan sitä, kuinka todennäköisesti onnistumme monimutkaisessa haasteessa, jos kehitämme itseämme eri tavoin 10 vuoden ajan. On melkoisen riemukas ihme, että kykenemme arvioimaan tällaisia asioita edes näinkään hyvin kuin kykenemme!
Unelmat voi saavuttaa myös osittain
Tärkeää on myös muistaa, että unelman voi saavuttaa myös osittain. Ehkä et saavuta unelmaasi täysiveroisena, mutta vaivannäkösi ansiosta päädyt kuitenkin paljon parempaan tilanteeseen, kuin jos et olisi yrittänyt ollenkaan. Todellisuus ei toimi ”kaikki tai ei mitään” -periaatteella ja siksi mustavalkoiseen ajatteluun ei tule sortua.
Jos unelmasi on vaikkapa oman yrityksen perustaminen ja sillä vaurastuminen, voi hyvin olla, että et saavuta haluamiasi tuloksia. Tässä voin käyttää esimerkkinä itseäni. Vuonna 2011 perustin tämän blogin ja päätin alkaa ammatikseni bloggaavaksi elämäntaidon valmentajaksi. Tarkoitus oli tietenkin rikastua ja elelellä mukavaa elämää.
Onnistuinko? No en. Ainakaan siten kuin alunperin halusin. Ei minulla ole isoa taloa jossakin palmurannikolla ja pankkitililläni sataa tonnia rahaa.
Osittain taas onnistuin. Loin itselleni työpaikan, jonka avulla olen tullut riittävän hyvin toimeen viimeiset 12 vuotta. Joka hetki ei ole ollut kivaa, mutta harvemmin työt ovatkaan pelkästään kivoja. Pääasiassa minulla on kuitenkin ollut ihan mukavaa.
Suuntaa voi korjata tai vaihtaa myös kesken kaiken
Unelman tavoitteluun sitoutuminen ei myöskään tarkoita sitä, etteikö suuntaa voisi korjata tai vaihtaa kesken kaiken. Eteenpäin ei ole pakko painaa sokeasti laput silmillään.
Itse esimerkiksi tajusin 7 vuotta yrittäjänä toimittuani, että valitsemani liiketoimintamalli (sähköisten kirjojen ja verkkokurssien myynti) oli oikeastaan melko susi. Tai olihan se ”ihan okei”, mutta sen avulla ei eletä Suomessa edes keskiluokkaista elämää. Paitsi ne muutamat harvat, jotka uhraavat yrittäjyydelle koko elämänsä.
Vedin tilanteesta johtopäätökset ja läksin yliopistoon opiskelemaan psykologiksi. Psykologina pääsee halutessaan tekemään osin samaa työtä, mutta palkka vain on merkittävästi parempi.
Epäonnistuinko siis unelmassani? Alkuperäisessä muodossaan kyllä. Haittaako se? Eipä oikeastaan, koska suunnan korjaus johti tilanteeseen, johon olen varsin tyytyväinen.
(Sisällöntuotantoon perustuva nettiyrittäjyyden aikakausi on muutenkin tulossa hurjaa vauhtia päätökseensä. Viimeistään nyt, kun tekoälyt ovat tulleet meidän kaikkien ulottuville. Tässä mielessä suunnanmuutokseni oli erinomainen valinta, vaikka tältä kannalta siinä oli kyse puhtaasti tuurista. En odottanut, että sisältöä tekevät tekoälyt tulisivat markkinoille näin nopeasti ja näin suurella volyymilla!)
Pitkäaikainen vaivannäkö kysyy sitoutumista ja rohkeutta
Muutos on meille ihmisille lähtökohtaisesti pelottavaa. Muutoksen pelolle on evolutiiviset perusteensa. Muutos implikoi aina sitä, että jokin tuttu muuttuu tuntemattomaksi.
Tuttu on yleensä turvallista, tai siihen sisältyvät riskit vähintäänkin tunnetaan ja niiden kanssa osataan tulla toimeen. Tuntemattomat asiat ja tilanteet taas voivat sisältää riskejä, joihin emme osaa varautua. Tuntemattomon kohtaaminen on lähtökohtaisesti vaarallista – ainakin psyykeemme näkökulmasta.
Ilmaisu ”tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas” kuvaa ilmiötä hyvin. Vaikka emme pitäisikään nykytilanteestamme, on se kuitenkin tuttu ja hallittavissa oleva. Mutta mitäpä me tiedämme siitä tilanteesta, jollainen meitä odottaa, jos lähdemme muuttamaan asioita? Mitä jos muutos on askel huonoon suuntaan?
Tuntemattoman pelko – ja varsinkaan myönteisten muutosten pelko – ei ehkä kuulosta rationaaliselta, mutta evolutiivisesta näkökulmasta se on juuri sitä. Luontoa kiinnostaa lähtökohtaisesti se, että organismi (kuten ihminen tai muu eläin) selviää hengissä. Hengissä taas selviää parhaiten silloin, kun ei ota turhia riskejä.
Valitettavasti onnellisuus ja hengissä selviäminen ovat eri asioita. Useimmat meistä pysyvät nykyään varsin mallikkaasti hengissä, mutta emme suinkaan ole aina onnellisia. Omien tavoitteiden ja unelmien jahtaaminen taas lienee usein järkevää juuri onnellisuuden näkökulmasta.
Pitkäaikaiseen, vaivannäköä vaativaan tavoitteluun sitoutuminen ei ole, eikä sen kuulukaan olla helppoa. Matkan alussa emme vielä tiedä, mihin tulemme päätymään. Ehkä hyvään, ehkä taas ei niin hyvään tilanteeseen. Lisäksi vaivannäkö voi aina lopulta osoittautua turhaksi. Siksi pitkäaikainen sitoutuminen kysyy ennen kaikkea rohkeutta.
Rakkaudella,
Jevgeni
