Lähestyminen ja keskustelujen aloittaminen on usein vaikeaa. Kuinka siitä saisi tehtyä hieman helpompaa? Kuinka kokea lähestymistilanteissa vähemmän ahdistuneisuutta? Entä voiko ihmisten lähestymisestä oppia jopa nauttimaan? Näitä aiheita käsitellään tämänkertaisessa tekstissä!
(Tästä tekstistä on myös kuunneltava versio. Se löytyy Youtube-kanavaltamme tämän linkin takaa.)
Lähestyminen ja keskustelun aloittaminen: Miksi se onkaan niin hemmetin hankalaa?
Lähestyminen: yksinkertainen taito,
joka on samalla niin vaikea…
Muiden ihmisten lähestyminen on yksi niistä taidoista, jotka ovat teoriassa todella helppoja ja yksinkertaisia, mutta käytännössä yllättävän vaikeita.
Periaatteessa lähestymisessä on kyse maailman helpoimmasta asiasta. Sen kuin kävelee toisen ihmisen viereen, avaa suunsa ja esittää asiansa. Jos haluaa tutustua, niin sanoo, että haluaa tutustua. Jos haluaa kysyä jotakin, niin sen kuin kysyy. Jos haluaa pyytää toista osapuolta treffeille, niin pyytää häntä treffeille.
Helppoa ja yksinkertaista!
Paitsi silloin, kun se ei sitä ole. Monelle ihmiselle kuvatun kaltaiset tilanteet ovat lamaannuttavan hankalia. Ihminen kyllä tietää, mitä hänen tulisi tehdä, mutta samalla hän jännittää niin kovasti, ettei saa kehoaan tottelemaan! Toisen luokse kävely ja suunsa avaaminen tuntuu aivan mahdottomalta! Ihminen menee lukkoon tai jopa pakenee tilanteesta.
Jännittämisen karmea hinta
Lähestymisen pelko johtaa
elämättömään elämään
Pahinta lähestymisen pelossa ei ole kuitenkaan varsinainen lamaantuminen, vaan sitä seuraava pettymys itseemme. Voi minua kurjaa, kun en taaskaan saanut tehtyä sitä, mitä piti!
Pettymys on ymmärrettävää, sillä lamaantumisen hinta on meille selvä. Ja se hinta voi olla karmaiseva! Se koostuu kahdesta suuresta osa-alueesta:
Yksinäinen elämä ilman ystäviä ja parisuhdetta: Ihminen on hypersosiaalinen laumaeläin ja siksi kaverit, ystävät, kumppanit, perhe ja muut yhteisöt ovat meille äärimmäisen tärkeitä. Joissain (harvinaisissa) tapauksissa nämä kaikki ovat saatavissa hyvän tuurin avulla. Pääasiassa hyvien ihmissuhteiden muodostaminen vaatii kuitenkin työtä ja uskallusta.
Jos emme osaa ottaa kontaktia muihin ihmisiin, jää moni potentiaalisesti loistava ihmissuhde luomatta. Tuloksena on yksinäisyyttä, pettymystä sekä katkeruutta itseämme kohtaan.
Toteutumattomat unelmat: Moni meille tärkeä projekti vaatii yhteistyön tekemistä muiden ihmisten kanssa. Olkoon kyse oman unelmatyönsä löytämisestä, yrittäjyydestä, taiteesta tai jostain muusta, on muiden ihmisten kontaktoiminen yleensä tärkeässä osassa. Harvoja hyviä asioita voi saada elämässä aikaiseksi vain yksin tekemällä. Yksinäiset sudet pääsevät harvoin pitkälle.
Ujo ihminen tiedostaa tämän kaiken kivuliaan hyvin. Hän kulkee tuskansa kanssa vuodesta toiseen. Pahimmillaan vuodet vaihtuvat vuosikymmeniksi ja ihminen katsoo voimattomana, kun elämä lipuu elämättömänä hänen ohitseen…
Miksi lähestyminen on toisille helppoa ja toisille niin vaikeaa?
Katsotaan seuraavaksi tarkemmin sitä, mikä tekee muiden lähestymisestä niin vaikeaa.
Sillä kaikillehan se ei ole vaikeaa! Toiset oppivat lähestymistä jo varhain. Kontaktin ottaminen muihin ihmisiin ei ole heille haastavaa missään vaiheessa heidän elämäänsä. Toiset taas joko eivät opi sitä koskaan tai sitten menettävät lähestymisen taidon elämänsä aikana.
Mikä erottaa nämä kaksi ihmisryhmää toisistaan? Miksi lähestyminen on toisten mielestä helppoa ja innostavaa, kun taas toisille lamaannuttavaa piinaa?
Ennen kuin menemme itse aiheeseen, haluan hieman valaa toivoa. Lähestyminen on taito, jonka kuka tahansa voi lopulta oppia. Se vaatii vaivaa, mutta se on opittavissa, sillä pohjimmiltaan taito ei ole monimutkainen.
Kun lähestymisen taidon lopulta oppii, niin jälkeenpäin asiaa jopa ihmettelee: kuinka näin yksinkertainen asia on tuntunut minusta joskus niin hankalalta!?
Siinä mielessä lähestymistä voi verrata uimisen tai polkupyörällä ajamisen oppimiseen. Aluksi homma vaikuttaa niin hemmetin pelottavalta, mutta jälkeenpäin se tuntuu helpolta ja nautinnolliselta.
Lähestyminen on yksinkertaista toimintaa, josta rajoittavat ajatusmallit tekevät todella vaikean
Jos emme yliajattelisi,
olisi jokainen mestarilähestyjä…
Kuten alussa mainittu, on lähestyminen sinänsä yksinkertaista. Sen kun vain kävelee toisen ihmisen viereen, avaa suunsa ja esittää asiansa.
Vaikeaa siitä tekevät kuitenkin erilaiset pelot ja rajoittavat ajatusmallit. Ne lamaannuttavat ihmisen ja estävät häntä toimimasta. Yleisiä esimerkkejä tällaisista ajatusmalleista ovat mm. seuraavat:
- “En varmaan keksi mitään sanottavaa, jäädyn ja nolaan itseni!”
- “Tulen torjutuksi ja saan jälleen todisteen siitä, että en kelpaa!”
- “Toinen ihminen ajattele, että olen hänelle häiriöksi, enkä halua rasittaa ketään läsnäolollani!”
Useimmat lähestymistä häiritsevät ajatusmallit ovat variaatioita näistä kolmesta. Joko ihminen ei luota omiin taitoihinsa, pelkää ettei kelpaa tai ei halua olla muille häiriöksi.
Kaikki näistä ajatusmalleista ovat myös täysin luonnollisia ja inhimillisiä. Niissä ei ole sinänsä mitään outoa, eikä niitä tarvitse hävetä. On aivan luonnollista, että tuollaiset asiat huolestuttavat meitä!
Näiden ajatusmallien olemassaolo on myös se, mikä erottaa toisistaan ne ihmiset, joille lähestyminen on helppoa ja ne, joille se on vaikeaa. Mitä vähemmän häiritseviä ajatusmalleja on, sitä helpommaksi ja nautinnollisemmaksi muiden lähestyminen muuttuu!
Ilman keskustelutaitoja ei ole myöskään itsevarmuutta
“En varmaan keksi mitään sanottavaa, jäädyn ja nolaan itseni!”
Moni pelkää lähestymistä siksi, ettei luota omiin keskustelutaitoihinsa ja pärjäämiseensä. Tuntuu ymmärrettävästi hyvin pelottavalta aloittaa keskustelu, jos on varma, että tulee sen aikana jäätymään, sanomaan jotakin hölmöä tai muutoin nolaamaan itsensä.
Tällainen pelko onkin aivan perusteltu, jos omat keskustelutaidot ovat aidosti riittämättömiä. Tottakai. Jos ei osaa keskustella, niin huonostihan tilanne tulee todennäköisesti sujumaan. Ja jos ei sentään ihan huonosti, niin tuskin ainakaan hyvin.
Siksi omien keskustelutaitojen kehittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Tämä kuulostaa ällöttävän itsestäänselvältä, mutta ei sitä ole. Useimmat sosiaalisesta epävarmuudesta kärsivät ihmiset eivät syystä tai toisesta pysähdy tämän asian äärelle.
Moni esimerkiksi ajattelee, että keskustelemista ei voi erikseen opetella. Ajatellaan, että ihminen joko on taitava keskustelija tai ei. Hyväksi tai huonoksi keskustelijaksi ikään kuin synnyttään.
Näin tämä ei onneksi ole. Ennemminkin päinvastoin. Keskusteleminen on taito, jota voi opetella, eikä siinä edes mene pitkään, sillä kyse ei ole vaikeasta taidosta. Viikonkin intensiivinen harjoittelu riittää*, minkä jälkeen asiaa ei tarvitse enää koskaan ajatella.
(*Huom. Tässä viittaan varsinaisiin mekaanisiin keskustelutaitoihin eli kuinka keskustella. Ne ovat yksinkertaisia taitoja, jotka ovat opittavissa nopeasti. Useimpien ihmisten ongelmana eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti keskustelutaidot, vaan ennemmin keskusteluissa jännittäminen sekä haitalliset ajatusmallit, jotka estävät varsinaisten keskustelutaitojen käytön.)
Jos oma tilanteesi on tämä, pyri korjaamaan se mahdollisimman pian. Katso opetusvideoita, lainaa kirjastosta keskusteluoppaita, hanki itsellesi harjoittelukaveri ja treenaa, treenaa ja treenaa. Lopulta keskustelu on vain yksinkertaista pallottelua: minä sanon jotakin, sinä vastaat siihen, minä vastaan, sinä vastaat ja niin edelleen.
Kun keskustelutaidot kehittyvät, kehittyy niiden mukana myös luottamus siihen, että pärjäämme keskustelutilanteissa ainakin riittävän hyvin. Samalla katoavat huolet, kuten “mitä jos jäädyn”, “mitä jos sanon jotain tyhmää” ja “mitä jos nolaan itseni”.
Valmiiksi opetellut repliikit ja keskustelunavaukset ovat suhteellisen turhia
“Jos kauneus olis rikos,
sä istuisit elinkautista!”
Moni lähestymistä vasta opetteleva henkilö tuntuu kovasti kaipaavan erilaisia valmiita repliikkejä, joilla keskustelu uuden ihmisen kanssa aloitetaan. Erityisesti tämä tuntuu korostuvan “iskutilanteissa”, joissa halutaan lähestyä romanttisessa mielessä kiinnostavaa henkilöä.
Moni ajattelee, että jokin kekseliäs “iskurepla” saa toisen osapuolen oitis kiinnostumaan heistä. Joskus harvoin näin tapahtuukin, mutta käytännössä sanavalintojen vaikutus lähestymistilanteessa on “plus miinus nolla”. Kunhan keskustelua ei aloita suoranaisen tylysti tai epämiellyttävästi, ei aloitusrepliikillä ole lähes ollenkaan merkitystä.
Useimmissa tapauksissa “moi” tai jokin vastaava yksinkertainen aloitus on enemmän kuin riittävä. Moikkaa, esittele itsesi ja kerro asiasi. Keskustelu lähtee rullaamaan siitä kyllä omalla painollaan. Olettaen toki, että keskustelutaidot ovat muutoin kunnossa.
Näin ollen mukakekseliäistä aloitusrepliikeistä ei kannata hakea turvaa. Omaa itsevarmuuttaan ei kannata sitoa siihen, että käytössäsi on jokin tietty sutkautus. Jos osaat muutoin keskustella normaalisti, et tarvitse sellaisia. Jos taas et osaa, aloitusrepliikit eivät tilannetta pelasta.
Keskustelutaidot eivät perustu valmiiksi opeteltuihin, kaavamaisiin repliikeihin. Se, joka luottaa keskusteluissa sellaisiin, joutuu pulaan heti, kun keskustelu lähtee yllättävälle reitille. Keskusteluissa on tärkeää kyetä olemaan joustava ja dynaaminen. Ensimmäinen askel siihen suuntaan on luopua ajatuksesta, että keskustelutaitonsa voi rakentaa valmiiden repliikkien ja kaavojen varaan.
(Aiheeseen on yksi poikkeus: selvästi tahallisen huonot “iskurepliikit” voivat toimia hauskana vitsinä ja siten auttaa jään rikkomisessa.)
Katkaise torjutuksi tulemisen kierre ja työstä torjutun identiteettiä
“Turha edes yrittää, en olisi kuitenkaan toivottua seuraa…”
Seuraava merkittävä ero lähestymisestä nauttivien ja sitä pelkäävien ihmisten välillä ovat hyväksytyksi tulemiseen liittyvät ennakko-odotukset. Ensimmäinen ryhmä uskoo siihen, että heidät kohdataan iloisina ja kiinnostuneina, toiset taas uskovat, että lähestyminen johtaa torjutuksi tulemiseen.
Jos on jo etukäteen varma siitä, että tulee torjutuksi, niin ymmärtäähän sen, ettei lähestyminen tunnu kovin mukavalta. Kukapa sitä haluaa tulla torjutuksi!
Monella on kuitenkin taustallaan valtava määrä torjutuksi tulemisen kokemuksia. Joidenkin henkilöiden kohdalla on tyypillistä, että heidät useammin torjutaan kuin kohdataan myönteisesti. Ajan myötä tämä johtaa eräänlaisen torjutun identiteetin kehittymiseen.
Torjutun identiteetin omaava ihminen alkaa näkemään itsensä tyyppinä, joka tulee aina lopulta torjutuksi. Tyyppinä, jonka seura ei ole haluttua. Tyyppinä, joka ei kuitenkaan kelpaa.
Kun ihminen on jo valmiiksi vakuuttunut, ettei ole toivottu ja haluttu, ei omaa seuraa tietenkään halua myöskään lähteä “tyrkyttämään” muille. Mieluummin pysyttelee sivumpana ja yksin…
Tämä kaikki johtaa torjutuksi tulemisen kierteen muodostumiseen. Aiempien huonojen kokemusten vuoksi ihminen on menettänyt itsevarmuutensa. Jos hän lähestyykin jotakuta, hän tekee sen jo valmiiksi pelokkaana ja lannistuneena. Olemukseltaan hän on heiveröinen, ylivarovainen, jopa vapiseva.
Ihminen on jo käytännössä itse torjunut itsensä ja kaikki näkevät sen.
Ja ymmärrettävästi muutkin ihmettelevät ja jopa kavahtavat tällaista tyyppiä. “Mikä on tämä epäilyttävä, lymyilevä hiippari, joka minulle tuli puhumaan? Mikä sillä on hätänä? Miksi se on tuollainen?”
Jokainen uusi torjunta ja epäonnistumisen kokemus taas vahvistaa torjutun identiteettiä. Syöksykierre syvenee. Lopulta ihminen ei jaksa enää edes yrittää ja eristäytyy lopullisesti.
Ikävä uutinen on se, että torjutuksi tulemisen kierteen katkaisuun ei ole olemassa helppoja taikakeinoja. Se vaatii työtä ja itsensä kehittämistä. Se taas on usein aika paljon vaadittua ihmiseltä, joka on jo valmiiksi lannistunut ja menettänyt uskonsa ja voimansa.
Hyvä uutinen taas on se, että torjunnan kierre kyllä katkeaa, kunhan kehitämme keskustelutaitojamme, itsevarmuuttamme ja olemustamme. Ero aurinkoisen, itsevarman ja rennon tyypin sekä oudon, pälyilevän ja vapisevan hiipparin välillä on usein niinkin pienissä asioissa kuin ryhdissä, hymyssä ja rennossa äänensävyssä.
Jos tilanne on jo kehittynyt pahaksi, on tärkeää pyytää alkumatkalle ulkopuolista apua. Kaverit tai esimerkiksi itsetunnon kehittämisen ammattilainen (vinkkivinkki) auttavat esimerkiksi olemuksen kehittämisessä, keskustelutaitojen harjoittelemisessa tai jopa käytännön tilanteissa.
Avun hakemisessa ei ole mitään noloa, vaan se on päinvastoin kannattavaa. Tuen avulla saat tuloksia helpommin ja nopeammin.
Älä päätä etukäteen siitä, mitä muut ajattelevat sinusta
“Miksi olisin häiriöksi ja rasittaisin häntä läsnäolollani?”
Moni lähestymisen ongelmien kanssa kamppaileva ihminen on turhan kärkäs lukemaan muiden ajatuksia, sekä päättämään muiden puolesta siitä, mitä he ajattelevat.
- “Jos lähestyisin tuota ihmistä, hän kokisi sen rasittavaksi.”
- “Hän haluaa kuitenkin olla rauhassa.”
- “Ei häntä kiinnosta jutella minulle”.
- “Hän ei kuitenkaan pidä minusta”
Oikeasti meillä ei ole mitään hajua siitä, mitä joku muu ajattelee. Voimme toki tehdä arvauksia, mutta silloin on muistettava, että ne ovat vain omia arvauksiamme. Todennäköisesti niillä on hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa.
Muiden puolesta päättäminen on meille suomalaisille hyvin tyypillinen ongelma. Arvostamme niin paljon toistemme tilaa ja rauhaa, että oletamme jo valmiiksi, että muut eivät halua itseään häirittävän.
Tämä on yleensä kuitenkin ylireagointia omalta taholtamme. Hyvin harva kokee asiallista, kunnioittavaa ja rentoa lähestymistä minkäänlaisena rasitteena.
Tällainen ajattelu on hyvin tyypillistä myös henkilöillä, joilla on matala itsetunto. He kokevat, etteivät tuo toisen ihmisen elämään lähestymisellään mitään hyvää. Käytännössä he siis projisoivat omia, itseään koskevia ajatuksiaan muihin ihmisiin: “Koska minä olen matalaa mieltä itsestäni, niin kaikki muutkin ovat”.
Sen sijaan ihmiset, joille muiden lähestyminen on iloinen asia, kokevat yleensä päinvastoin. He uskovat, että tekevät toisen ihmisen päivästä (tai elämästä!) paremman jo pelkällä omalla läsnäolollaan! He uskovat, että heidän lähestymisensä otetaan vastaan ilolla.
Matalan itsetunnon omaavalle tuollainen ajattelu taas saattaa kuulostaa suorastaan ylimieliseltä ja huonolla tavalla itserakkaalta! Miten joku kehtaakin olla niin täynnä itseään, että pitää itseään jonkinlaisena taivaanlahjana kaikille muille!
Sosiaalisen toimintakyvyn kannalta itseensä ja omaan arvoonsa kannattaa kuitenkin uskoa. Ei kärjistetyn paljon, mutta tarpeeksi. Helppoa tällaisen uskon saavuttaminen ei aina ole, minkä vuoksi apua kannataa hakea esimerkiksi terapiasta.
Hakeudu tilanteisiin, joissa muita on pakko lähestyä
“MAISTA MUN PAPRIKAA!”
Mitä tulee lähestymiseen, pakko on usein paras opettaja. Itse opin voittamaan lähestymiseen liittyvät pelkoni aikoinaan erilaisten myyntiin liittyvien töiden avulla.
Aivan ensimmäiset kokemukset liittyivät ihan vain puhelinmyyntiin, joka sekin oli aluksi todella ahdistavaa! Tämä vieläpä siitä huolimatta, että myin suhteellisen hyödyllisiä tuotteita enkä kiusallista roskaa. Silti pelotti soittaa tuntemattomille! Pakko kuitenkin oli. Aika nopeasti se muuttuikin helpommaksi.
Käytännön lähestymiskokemusta taas sain kerryttää esimerkiksi tekemällä messumyyjän keikkoja. Käytännössä siis seisoskelin messuosastolla ja otin kontaktia ohikulkeviin messuvieraisiin.
“Heei, olisiko teillä hetki aikaa, meillä olisi täällä kaikkea mukavaa…!”
Tämäkin pelotti aluksi tosi paljon ja oli erittäin väsyttävää. Keikan jälkeen olin aina aivan poikki!
Tehokasta pelon hallinnan näkökulmasta näissä tilanteissa oli se, että “työroolini” suojasi minua. En joutunut lähestymään ihmisiä omana itsenäni, vaan jonkin yrityksen edustajana. Jos tulinkin torjutuksi, niin torjutuksi en tullut minä, vaan messumyyjän roolini.
Näin sain tottua lähestymiseen suhteellisen rennossa ympäristössä. Epäonnistuminen ja torjutuksi tuleminen ei ikään kuin tuntunut vakavalta.
Läpikäy salaisen sääntökirjasi sisältö
Mitä salainen sääntökirjasi sanoo lähestymisestä?
Meidän jokaisen päässä on olemassa eräänlainen pieni salainen sääntökirjamme. Siihen olemme kirjoittaneet sääntöjä siitä, millainen käytös on sallittua ja suotavaa. Mitä saa ja mitä ei saa tehdä? Mikä kannattaa ja mikä ei?
Tällainen sääntökirja on todella tärkeä siksi, että se auttaa meitä toimimaan sosiaalisissa tilanteissa järkevällä tavalla. Tajuamme sen avulla esimerkiksi sen, että uimahallin saunassa ei ole lähtökohtaisesti soveliasta alkaa pyytämään ketään treffeille eikä sukujuhlissa ole soveliasta esittää kutsuja seksiorgioihin.
Salaisen sääntökirjan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että tällaisten suhteellisen ilmiselvien sääntöjen lisäksi sinne kirjoitetaan paljon kaikenlaista aivan turhaa. Usein kirjaan päätyy sääntöjä, jotka ovat niin mustavalkoisia ja kärjistettyjä, että ne eivät enää suinkaan palvele meitä, vaan ennemminkin rajoittavat.
Tässä pari esimerkkiä:
- Tuntemattomia ihmisiä ei pidä lähestyä arkisissa tilanteissa. Pitää odottaa, että ollaan esimerkiksi juhlissa tai baarissa, jotta voi mennä tutustumaan.
- Ainoa sovelias paikka ihmisten lähestymiseen romanttisessa mielessä on Tinder. Mikä tahansa muu olisi häirintää.
Nämä esimerkit voivat kuulostaa kärjistetyiltä, mutta ovat valitettavasti aika yleisiä. Onkin tärkeää, että opimme tarkkailemaan sitä, millaisia elämänohjeita me omaan salaiseen sääntökirjaamme tallennamme.
On oltava valmis kyseenalaistamaan sellaiset ohjeet, joiden vaikutus elämäämme on rajoittava. Erityisesti yleistämistä ja mustavalkoista ajattelua tulee varoa.
Mitä enemmän rajoittavia sääntöjä meillä on sosiaalisuuteen ja lähestymiseen liittyen, sitä vaikeammaksi sosiaaliset tilanteet myös muuttuvat.
Tehokkain yhdistelmä lähestymisestä nauttimiseen: taitojen treenaaminen ja identiteetin muutos
Seuraavaksi tiivistetään edellä mainittuja teemoja.
Itsevarma ja rohkea tyyppi, joka ottaa aktiivisesti kontaktia muihin ihmisiin ja nauttii siitä – mitä sellaiseksi tuleminen vaatii?
Ensinnäkin se vaatii riittävän hyvät sosiaaliset taidot. On oltava sen verran keskustelutaitoja, ettei joudu jatkuvasti pelkäämään sitä, että jäätyy tai sanoo jotakin hölmöä.
Toiseksi se vaatii riittävästi sosiaalista pelisilmää. On osattava päätellä nopeastikin se, milloin lähestyminen on suotavaa ja milloin ei. Ei pidä lähestyä väärissä tilanteissa, mutta ei kannata olla myöskään ylivarovainen. Tasapaino näiden välille on opittava löytämään.
Kolmanneksi se vaatii myönteisen identiteetin kehittämistä ja itsetunnon vahvistamista. Itsensä on opittava näkemään myönteisessä valossa. On ajateltava olevansa kiva ja toivottu tyyppi, jonka seura ilahduttaa muita ja tekee heidän päivästään paremman.
Neljänneksi se vaatii salaisen sääntökirjansa läpikäyntiä ja rajoittavien ajatusmallien korvaamista järkevämmillä malleilla. On opittava olemaan päättämättä muiden puolesta siitä, onko lähestyminen toivottua vai ei. On opittava olemaan torjumatta itse itseään jo ennakkoon. On opittava eroon itsesabotaasista.
Omaa olemustaan on myäs tärkeää kehittää. Aurinkoinen, suoraryhtinen, hymyilevä ja rento ihminen otetaan aina lähtökohtaisesti paremmin vastaan kuin lymyilevä, ympärilleen hermostuneesti pälyilevä hiippari.
Jos omat lähtökohdat ovat vaikeat, tämä ei ole mikään helppoa ja nopea prosessi! Päinvastoin, se vaatii aikaa ja vaivannäköä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että tällaisiin asioihin laitettu vaivannäkö ei totisesti mene hukkaan! Aluksi polku on rankka, mutta kun kehitys pääsee alkuun, tulee polkukin helpottumaan kiihtyvällä tahdilla.
Sama suomeksi: mitä enemmän jo osaat, sitä helpommaksi itsensä kehittäminen muuttuu. Kehitys siis kiihtyy ja alku on vaikein. Tärkeintä on, että ei luovuta heti alkuunsa.
Tsemppiä!
Itse opettelin lähestymisen ja keskustelemisen taidon aikoinaan kovalla vaivalla. Opettelu oli rankkaa eikä aluksi lainkaan kivaa. Siksi haluan toivottaa omasta puolestani isot tsempit jokaiselle, joka kamppailee samojen asioiden kanssa.
Näin jälkeenpäin haluan kuitenkin korostaa, että jokainen rankka hetki on totisesti lopputuloksen arvoinen. Lähestymisen kyvyn myötä elämä paranee ja helpottuu järkyttävän monella tavalla. Sen avulla helpottuu ja paranee niin sosiaalinen elämä, parisuhteen löytyminen, ystävien löytäminen, työpaikkojen saaminen kuin liiketoimintakin.
Siksi koen tämän olevan yksi elämän tärkeimmistä taidoista. Siihen panostaminen ei totisesti mene hukkaan.
Paljon tsemppiä!
Rakkaudella,
Jevgeni
PS. Lähestymisen haasteiden taustalla on yleensä laajempaakin sosiaalista ahdistuneisuutta. Siihen tarkoitukseen meiltä löytyy “Itsevarmuus: Eroon sosiaalisesta jännittämisestä” -verkkokurssi. Se kannattaa vilkaista, mikäli sosiaalinen ahdistuneisuus on osa myös sinun elämääsi!
