luottamisesta

Inspiroiduin kirjoittamaan luottamisesta. Kerron tässä kirjoituksessa siitä miksi halusin opetella luottamaan, millainen vaikutus sillä on ollut elämääni ja miten opettelin sitä. Pääasiassa käsittelen luottamusta arkipäivän elämässä, mutta myös heille, jotka lukevat sivujani parantaakseen luottamusta esimerkiksi parisuhteessaan, löytyy tällä kertaa jotakin :)

Miksi opettelin luottamaan

Olen viimeisen parin vuoden aikana oppinut luottamaan ihmisiin. En tarkoita että olisin koskaan ollut varsinaisesti epäluuloinenkaan, mutta suhtauduin monien muiden lailla luottamukseen niin, että se pitäisi ansaita.

Jos tapasin uuden ihmisen, ajattelin ettei häneen kannata luottaa, ennen kuin hän on tavalla tai toisella osoittanut olevansa luottamuksen arvoinen. Tässä tuntui olevan järkeä. Näin välttää petetyksi ja satutetuksi tulemisen, eikö niin?

Pari vuotta sitten, kiinnostuttuani vakavasti henkisestä kasvusta ja itsensä kehittämisestä, aloin kaivata elämääni entistä lämpimämpiä ja läheisempiä ihmissuhteita. En tarkoita että olisin ollut yksinäinen. Minulla oli paljon ystäviä ja olin ilmeisesti ihan hyvä tyyppi vastakkaisen sukupuolenkin mielestä. Jos ei kuitenkaan lasketa aivan läheisimpiä ihmissuhteita, koin useimpien ihmisten olevan jotenkin keinotekoisen etäisiä toisilleen. Paremmin en sitä osannut sanoiksi silloin pukea. Tuntui ettei etäisenä olemiseen ole mitään syytä, mutta olemme sitä silti.

En (ainakaan pääosin) tietenkään kaivannut mitään hippimeininkiä, jossa tuntemattomat vastaantulijat kävisivät halailemassa toisiaan jonkin korkeamman rakkauden nimissä. Se olisi lähinnä pelottavaa. En vain pitänyt (enkä pidä edelleenkään) siitä viileän asiallisesta ja etäisestä tavasta suhtautua itselleen vielä tuntemattomiin ihmisiin.

Koin tämän viileän asiallisuuden johtuvan pääosin kahdesta tekijästä. Ajatuksesta, että “toi nyt on joku tyyppi jota mä en tunne niin miks mun tarvitsiskaan olla lämmin sille” sekä ajatuksesta “jos mä olen jotain muuta kuin asiallisen etäinen tolle, se voi pettää tai satuttaa mua jotenkin”.

Edellinen näistä on tietysti jokaisen oma asia. Omasta mielestäni jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdelluksi lämmöllä, mutta olen OK sen kanssa jos joku kokee toisin. Jälkimmäiseen ajatukseen kuitenkin omalla kohdallani tartuin. Minua vaivasi se, että oman pelkoni ja epävarmuuteni vuoksi en uskaltanut suhtautua luottavaisesti tyyppeihin, jotka olisivat todennäköisesti sen ansainneet.

Päätin siis opetella luottamaan myös niihin, joilla ei vielä ole ollut mahdollisuutta osoittautua luottamuksen arvoisiksi. Päätin pelätä satutetuksi ja petetyksi tulemista vähemmän ja luottaa siihen, että ihmiset ovat pääosin reiluja ja hyviä.

Nyt paria vuotta myöhemmin silmät kirkkaina väitän, että päätös on todellakin ollut kaiken vaivan arvoinen. Mikään ei sinällään ole muuttunut, ihmiset ovat samanlaisia kuin aina ennenkin, mutta koen oman elämäni parantuneen huimasti, kun en enää “joudu” varomaan ihmisiä siksi, että he ehkä mahdollisesti saattaisivat jotenkin osoittautua kusettajiksi tai hyväksikäyttäjiksi.

Miksi luottaa?

Jotkut kokevat, ettei heillä ole mitään tarvetta luottaa muihin kuin tarkkaan valittuihin ihmisiin. Heidän elämänsä on ihan kivaa noinkin. Tämä on minunkin puolesta okei. Jos elämäänsä on tyytyväinen, ei mitään luottamista tarvitse tietenkään lähteä opettelemaan vain siksi, että se olisi jotenkin kaunista tai kypsää.

Omalla kohdallani kyse oli lämmön- ja yhteydenhalusta. Olen huomannut nauttivani enemmän elämästä, jossa ihmissuhteeni, niin lyhyt- kuin pitkäkestoisetkin perustuvat lämpöön ja luottamukseen, rehellisyyteen ja siihen tiettyyn yhteyteen jota en yhä vieläkään osaa pukea sanoiksi. Saatat kuitenkin tietää mitä tarkoitan. Kaikki ihmissuhteeni eivät tätä yhä vieläkään ole, mutta koen olevani matkalla oikeaan suuntaan ja nimenomaan luottamisen opettelu on ollut yksi ratkaisevimmista tekijöistä ihmissuhteitteni paranemiselle.  Minun silmiini näyttää siltä, että luottaminen on ainakin omalla kohdallani sitä paremmin elämistä.

Luottaminen ihmisiin ei tarkoita tyhmää ja sokeaa luottamusta. Jos luihunoloinen kaveri yrittää kaupitella minulle kadulla lomaosaketta, suhtaudun tietysti häneen kuin huijariin. Jos vankilakundin oloinen tyyppi kutsuu käymää pimeällä sivukujalla näyttääkseen jotain siistiä, en ihan välttämättä ole menossa mukana.

“Mitä jos tulen satutetuksi?”

Toisinaan käy niin ettei luottamus maksakaan itseään takaisin vaan tulen jollain tavalla petetyksi tai satutetuksi. En kiistä, se on ikävää. Ei tunnu kivalta.

Mutta se on myös harvinaista, yleensä niin ei tapahdu. Lisäksi paha mieli mikä minulle tulee on vain pahaa mieltä.  Se on ikävää, mutta se menee ohi. Kun en tee mahdollisesta pahasta mielestä itselleni ongelmaa ja mörköä jota minun on välteltävä viimeiseen asti esimerkiksi osoittamalla epäluottamusta kaikkia ihmisiä kohtaan, on elämäni huomattavasti kevyempää ja helpompaa.

Kun paha mieli tulee, tulkoot. En toivota sitä tervetulleeksi, mutta kestän sen. Niin kestää kuka tahansa muukin, joka ymmärtää sen olevan vain tunne jota ei tarvitse lähteä korjaamaan, vaan joka korjaantuu ajan myötä itsestään.

“Minua on satutettu ennenkin, nyt en enää luota kehenkään!”

Tämä näyttää olevan äärimmäisen yleinen tapa toimia ja voin hyvin samaistua siihen. Järkeä tässä ei kuitenkaan ole. Miksi?

Siksi, että se, että minua on muutaman kerran satutettu elämäni aikana ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi jotenkin todennäköistä että niin tapahtuisi myös jatkossa. Jos yksi ihminen sadasta on mätä, ymmärrän että on todennäköisempää joutua tekemisiin niiden 99 kunnollisen tyypin kanssa. Huonomminkin voi toki käydä ja se on valitettavaa, mutten koe että ne 99 hyvää tyyppiä ansaitsevat tulla kohdelluiksi muuta kuin hyvinä vain siksi, että pelkään kohtaavani sen yhden ainoan mädän kaverin.

En usko olevani liian sinisilmäinen ajatellessani että Suomen kaltaisessa maassa useimmat ihmiset ovat reiluja ja haluavat minulla vain hyvää. Poikkeuksia on, mutta ne ovat poikkeuksia ja oman kokemukseni mukaan todellisuudessa harvinaisia. Yleisiltä he vaikuttavat siksi, että “yksi mätä omena pilaa koko korin”. Yksikin tapaus jossa tulen satutetuksi voi saada minut varuilleen kaikkien kunnollistenkin tyyppien seurassa. On vain ymmärrettävää, että satutetuksi tullut ihminen puhuu kokemuksestaan vähän kaikille, muttah hyvin kohdeltu ihminen ottaa kokemuksensa itsestäänselvyytenä eikä pidä siitä melua.

Tilanne voi tietysti olla toinen ulkomailla. En usko että missään on sen huonompia ihmisiä kuin täälläkään, mutta voin hyvin ymmärtää miksi jossain köyhemmässä maassa valkoinen turisti vetää puoleensa kaikki lähiseudun kusettajat. Kovin kauaskaan ei tarvitse lähteä. En kannata kansallisia stereotypioita, mutta kielitaitoni vuoksi olen tullut työskennelleeksi enemmänkin mm. itänaapureidemme kanssa, ja näyttää valitettavalta tosiasialta että heidän toimintamallinsa kestävät päivänvaloa huomattavasti harvemmin kuin meikäläisten.

Kaiken kaikkiaan koen ihmiset luottamuksen arvoisiksi kaikkialla, toisissa paikoissa pitää vain käyttää hieman enemmän järkeä ja ihmistuntemusta.

Tästä päästäänkin seuraavaan mielenkiintoiseen aiheeseen:

Ihmiset ovat taipuvaisia toimimaan niin kuin heidän odotetaankin

Ennakko-oletuksista tulee herkästi itseään toteuttavia ennustuksia. Mikäli alusta asti suhtaudun ihmisiin kuin hän olisi jonkinlainen kusipäämulkku, on todennäköisempää että hän todellakin toimii kuin mulkku. Jos taas suhtautuisin häneen hyvin ja kunnioituksella, osoittautuisi hän todennäköisemmin ihan hyväksi tyypiksi.

Tätä on myös tutkittu mm. koulussa. Lukuvuoden aluksi opettajalle sanottiin että osa oppilaista on lahjakkaita (todellisuudessa nämä oppilaat olivat juuri niitä luokan taulapäitä ja häiriköitä)  ja osa vähän tyhmiä (he taas olivat niitä hyviä opiskelijoita). Vuoden aikana havaittiin että niiden oppilaiden, joihin opettaja suhtautui lahjakkaina, tulokset kohosivat ja tyhminä pidettyjen taas putosivat.

Kuvittele että huomaisit tapaamasi ihmisen suhtautuvan sinuun kuin potentiaaliseen kusettajaan tai hyväksikäyttäjään. Luuletko että sinulle tulisi siitä mukava olo? Todennäköisesti ei. Luuletko että pystyisit tuossakin tilanteessa pitämään tästä tyypistä täysin varauksetta? Jotkut pystyvät, mutta useimmille se olisi hyvinkin vaikeaa.

Luottamus läheisemmissä ihmissuhteissa

Tähän mennessä olen kirjoittanut lähinnä luottamisesta vähän tuntemattomampiin, heihin, jotka eivät ole vielä todistaneet meille olevansa luottamuksen arvoisia. Kuitenkin luottamuspulaa koetaan usein myös läheisemmissä ihmissuhteissa, olkoot kyse sitten pari- perhe tai ystävyyssuhteista. Periaatteessa nämä ihmiset ovat sellaisia joista tiedämme jo pitävämme, mutta pelkää ihmisestä pitäminen, välittäminen tai edes rakastaminen ei näytä johtavan automaattisesti luottamukseen.

Pahimmillaan epäluottamus tämmöisissä suhteissa on jopa suurempaa kuin muissa, sillä menetettävää on enemmän. Monet esimerkiksi pelkäävät parisuhteen päätymistä niin paljon, että suoranaisesti kynsin hampain suojelevat kumppaniaan tilanteilta, joissa tämä voisi päätyä tekemään jotain mitä ei pitäisi. Klassinen esimerkki voisi olla ihminen, joka ei päästä kumppaniaan tyttöjen/poikien iltaan, sillä tämä saattaisi vaikka päätyä panemaan siellä jotakuta!

En usko olevani yksin, kun sanon että mielestäni niin syvissä ystävyys- kuin rakkaussuhteissakin luottamus on olennainen, oletuksella mukana kulkeva asia. Tämä saattaa kuulostaa tylyltä, mutta mielestäni aidosta rakkaudesta löytyy myös luottamusta. Jos rakastaa ihmistä oikeasti, luottaa myös siihen, että hän osaa tehdä kannaltaan oikeat ratkaisut. Sen sijaan sille, että pelkää hänen tekevän “väärän” ratkaisun (väärän nimenomaan pelkääjän kannalta) löytyy myös sana. Se on läheisriippuvuus. Läheisriippuvuudessa vieritämme vastuun onnestamme toisen harteille ja sitten yritämme kontrolloida häntä käyttäytymään tavalla, joka tekee meistä onnellisia. Kyse on siis omasta onnestamme, ei rakkaudesta.

Noh, olisiko minusta sitten kivaa, jos mahdollinen kumppanini tosiaan lähtisi tyttöjen iltaan ja päätyisi bylsimään jotain baaripokaa illan lopuksi? No, ei olisi (joskin en koe että minulla olisi oikeutta kieltääkään häntä, mutta suljetussa parisuhteessa en pitäisi ollenkaan). Koska kuitenkin luotan aina täysin siihen, ettei kumppanini halua aiheuttaa minulle ylimääräistä pahaa mieltä, luotan siihen ettei hän tekisi niin. Jos tekee niin okei, asiasta voi keskustella myöhemmin ja päättää yhdessä mihin se johtaa. Luotan kuitenkin siihen ettei tee. Jos en kykenisi luottamaan, miettisin kyllä tarkkaan, kannattaako minun olla kyseisessä suhteessa ollenkaan, mikäli se johtaa vain siihen, että yritän hallita (joka on monien mielestä muuten henkisen pahoinpitelyn muoto) kumppaniani.

Voin kuvitella että moni ei ole valmis suomaan kumppanilleen näin ehdotonta luottamusta. Voin ymmärtää sen hyvin, joskin kehottaisin tällöin vähän miettimään että miksi. Mitä tapahtuisi jos luottaisit? Luuletko että elämäsi tai suhteesi olisi parempi vai huonompi luottamuksen kanssa vai ilman?

Esimerkiksi itse olen huomannut, että koen elämäni paljon miellyttävämpänä ja suhteeni parempana silloin, kun olen valinnut täysin luottaa kumppaniini kuin silloin kun pyörittelen päässäni ajatuksia kuten “no mutta mitä jos se nyt silti mokaa jotenkin”. Lisäksi epäilysten pyörittäminen on siinäkin mielessä järjetöntä, että ne eivät suojele minua tosipaikan tullen. Jos mahdollinen tyttöystäväni päättäisi siellä tyttöjen illassa tehdä temput jonkun kanssa, hän voisi tehdä sen riippumatta siitä, epäilenkö häntä vai enkö.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan siis koen, että kyky ja uskallus luottaa ihmisiin on parantanut omaa elämääni ja erityisesti ihmissuhteitani hurjasti. Vastaavia kokemuksia ovat raportoineet myös muut saman muutoksen tehneet. Toisinaan käy toki huonosti ja joku pettää tai satuttaa, mutta siitä on ainakin tähän mennessä selvitty joka kerta eikä se ole lopulta koskaan ollut niin hirveää, että se vaivaisi mieltä vielä kuukausienkin päästä.

Paha mieli on vain pahaa mieltä. Se menee ajallaan ohi.