Onko sinun vaikeaa löytää seuraa? Tuntuuko, että ihmiset eivät halua viettää kanssasi aikaa? Onko menestys esimerkiksi ystävyyssuhteissa tai treffeillä ollut vähäistä? Omassa elämässäni oli aikoinaan tällainen tilanne. Olin hieman yksinäinen ja olisin kovasti halunnut seuraa, mutta tuntui, että ihmiset eivät halua viettää kanssani aikaa.
Minulta tietenkin löytyi tähän selityksiä joka lähtöön. Syy oli tietenkin kaikissa muissa kuin itsessäni. Minä en ollut mielestäni syyllinen siihen, että muut eivät halua seuraani, vaan vika oli mielestäni esimerkiksi muissa ihmisissä tai ulkonäössäni.
Ajattelin esimerkiksi, että muut ihmiset eivät halua seuraani, sillä he ovat ylimielisiä kusipäitä, joille ei tällaisen tavallisen tallaajan seura kelpaa.
Ajattelin myös, että vika olisi ulkonäössäni. Kyseisinä vuosina (olin silloin noin parikymppinen) minulla oli paha akne, eli naamani oli täynnä finnejä. Olin aivan vakuuttunut, että tämä oli syy yksinäisyyteeni. Kukapa tällaisen ällöttävän finninaaman kanssa haluaa olla, ajattelin.
Oikeasti vika ei tietenkään ollut ulkonäössäni. Huono ihoni tuskin kiinnosti ketään muuta, kuin minua itseäni. Vika ei myöskään ollut muissa ihmisissä, eikä siinä, että he ovat ”ylimielisiä kusipäitä”.
(Voit katsoa lyhyen version tästä tekstistä allaolevasta videosta)
En saanut seuraa, sillä sosiaaliset taitoni olivat onnettomia…
Todellinen syy siihen, miksi minun oli noina vuosina vaikeaa saada seuraa, löytyi sosiaalisista taidoistani. Tarkemmin ottaen niiden puutteesta. Olin viettänyt koko teini-ikäni istuen yksin kotona tietokoneeni ääressä, enkä viettänyt erityisemmin aikaa muiden ihmisten seurassa. Sen vuoksi en myöskään oppinut ajoissa niitä sosiaalisia taitoja, jotka ihmisen on yleensä tarkoitus oppia kyseisessä ikävaiheessa.
Psykologiassa tätä kutsutaan sosialisaatioksi. Altistumalla muiden ihmisten seuralle meidän on tarkoitus oppia ne säännöt, käytöstavat, arvot ja asenteet, joita sivistyneessä yhteiskunnassa toimiminen edellyttää. Tähän sisältyy esimerkiksi taito kohdella muita ihmisiä asiallisesti, ottaa muut huomioon sekä kyky viestiä inhimillisesti muiden kanssa.
Sosialisaatio ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti, vaan se vaatii opettelua. Käytännössä opettelu tapahtuu siten, että vietämme paljon aikaa muiden ihmisten seurassa ja sen myötä opettelemme toimimaan asiallisesti. Se, että vietin vuosia yksin kotona tietokoneeni ääressä ei tehnyt hyvää minun sosialisaatiolleni. Jos kaikki aika menee tietokonepelien parissa, ei tule opittua ihmisten kanssa olemista.
Kuinka huomasin ongelman sosiaalisissa taidoissani?
Vuosien varrella opin onneksi pikkuhiljaa ottamaan vastuuta omasta tilanteestani ja tajusin, että ongelma ei korjaannu sillä, että syytän siitä vain muita ihmisiä. Oli aika ottaa vastuuta myös omasta käytöksestä. Aloin epäilemään, että muut eivät viihdy seurassani siksi, että minä itse käyttäydyn rasittavasti.
Aloinkin kehittämään sosiaalisia taitojani ja opettelin olemaan muiden ihmisten kanssa. Aluksi se tuntui vaikealta ja raskaalta, sillä sosiaalinen tilannetajuni oli onneton. Päästin toistuvasti suustani kaikenlaista tyhmää ja käyttäydyin ikävällä tavalla. Tämä onneksi väheni harjoittelun myötä ja pian seurani alkoi kuin alkoikin taas kelvata muille.
Lopullisen todisteen siitä, että vika oli juuri sosiaalissa taidoissani, sain kuitenkin vasta paljon myöhemmin. Tämä tapahtui vuonna 2018, kun poistuin Facebookista. Olin ollut Facessa yli 10 vuoden ajan ja käynyt sielä lukemattomia keskusteluja ihmisten kanssa. Ennen kuin poistin tunnukseni, latasin koneelleni kaikki käymäni keskustelut ja aloin systemaattisesti lukemaan niitä läpi.
Kokemus oli suoraan sanottuna kammottavan nolo ja kiusallinen. Lukiessani vanhoja keskustelujani tajusin, kuinka taitamaton keskustelija olinkaan ollut ja kuinka rasittavaa kanssani oli keskustella! Vanhat keskustelut olivat täynnä tekemiäni virheitä ja rasittavaa käytöstä. Huomasin olleeni ikävä, raskas ja hankala tyyppi. Pahinta oli, että olin toistuvasti tehnyt näitä virheitä ilman, että edes tajusin tekeväni niitä! Luulin keskustelevani hyvin, mutta tosiasiassa suoritukseni olivat hyvin kehnoja.
Käytännössä tekemäni virheet olivat seuraavanlaisia:
1. Olin tyly, tilannetajuton ja huonolla tavalla suorapuheinen
Olin saanut nuorena päähäni ajatuksen, että suorapuheisuus on hyvä asia. En ymmärtänyt sitä, miksi ihmiset eivät puhu asioista suoraan. En ymmärtänyt, miksi keskusteluissa kannattaa olla hienovarainen. Tämän vuoksi päädyin toistuvasti olemaan tyly ja asiaton. Tässä muutama esimerkkikeskustelu vuosilta 2009-2010:
—
Naispuolinen ystäväni: ”Hei, kiinnostaisko sua lähteä tänään shoppailemaan? Ajattelin että voisin käydä hakemassa ainakin uutta hajuvettä.”
Jevgeni: ”Joo mikäs siinä, mennään vaan. Ihan hyvä että mennään hajuvesiostoksille, se hajuvesi joka sulla on aiemmin ollut ei ollut musta kovin hyvä. Oon huomannut, että mulle tulee siitä pää kipeäksi, se on jotenkin niin ylimakean hajuinen.”
—
Treffikumppani (treffiemme jälkeen): ”Kiitos treffeistä! Mulla oli kivaa, mutta mulle jäi fiilis, että sä et oikein innostunut. Saaks kysyä, että mikä oli vialla?”
Jevgeni (luulee olevansa avulias ja rehellinen): ”Joo hei kiitti munki puolesta, oli mulla siis ihan kivaa sinänsä, mut vähän myös ärsytti. En oikein tajunnut, että miks ihmeessä pitää mennä treffeillä mässäilemään McDonaldsiin, oishan siellä ollut kaikkia muitakin paikkoja. Ja meidän puheenaiheet oli musta kanssa jotenkin tylsiä.”
—
Käytännössä en siis osannut käyttäytyä hienovaraisesti, enkä ymmärtänyt hienovaraisuuden merkitystä. Suorapuheisuus oli mielestäni hyve ja sallin itselleni tylyn käytöksen sillä verukkeella, että se on rehellistä. Jälkeenpäin en ihmettele, miksi moni ei jaksanut seuraani erityisen pitkään.
2. En suhtautunut kunnioittavasti muiden saavutuksiin, vaan esiinnyin kriittisesti ja kyseenalaistavasti
Eräs hyvin ikävä tapani oli myös se, että en tajunnut suhtautua tarpeeksi kunnioittavasti muiden ihmisten onnistumisiin. Tämä ilmenee esimerkiksi seuraavasta keskustelusta vuodelta 2012:
—
Kaveri: ”Hei, arvaa muuten mitä! Sain just elämäni ekan työpaikan!”
Jevgeni: ”Hei tosi siistii! Mikäs työ se on?”
Kaveri: ”Kassamyyjäksi tuonne meidän S-marketille ^^!”
Jevgeni: ”Okei! Nomut hei, tuohan on tosi hyvä eka työ. Miten pitkään meinasit olla tuolla, ennen kuin haet johonkin vähän parempaan hommaan?”
Kaveri: ”No kiitti vaan. Olin oikeasti iloinen tästä työstä, mut tää ei selkeesti oo sun mielestä mikään iloitsemisen arvoinen juttu.”
—
Käytännössä kaverini siis kertoi innoissaan uudesta työstään, mutta minä ammuin hänen hehkutuksensa alas ja leimasin hänen uuden työnsä huonoksi. Ikävää käytöstä, joka on monesti nolottanut jälkikäteen.
3. En ottanut vastuuta omista tunteistani, vaan syyllistin niistä muita
Ehkä kiusallisin tekemäni virhe oli se, että toisinaan vieritin omat tunteeni muiden syyksi. Pelasin ilmeisesti eräänlaista peliä, joka on sittemmin tullut suomalaisille tutuksi esimerkiksi Woke -kulttuurin yhteydessä. Loukkaantuminen on käypää valuuttaa ja toisen ihmisen syyllistäminen väitetysti tapahtuneesta loukkauksesta vaikutti minusta hyvältä toimintatavalta.
Alla on ote vuonna 2013 käymästäni keskustelusta. Kontekstina tässä oli se, että olin sopinut tapaamisen erään ihastukseni kanssa, mutta hän oli perunut sen viime tingassa, mistä minulle oli tullut pettynyt olo.
—
Ihastukseni: ”Hei muuten, mä joudun perumaan sen meidän tän illan tapaamisen. Mulla on tosi paljon kouluhommia huomiselle ja en millään ehdi tekemään niitä, jos mennään illalla jonnekin. On varmaan ookoo, että siirretään tapaaminen vaikka ensi viikolle?”
Jevgeni: ”Hmm, no mikäs siinä, kylhän ne kouluhommat tulee tietty hoitaa, vaikka kyllähän ne olisi varmaan aiemminkin jo saanut tehtyä. Suoraan sanoen koen aika loukkaavana sen, että perut tän näin viime hetkellä. Oon odottanut tätä tapaamista koko viikon ja nyt vasta kuulen, että tää ei onnistukaaan. Voisit mun mielestä ajatella niiden kouluhommien lisäksi sitäkin, että millainen fiilis tommosesta tulee muille!”
—
Aivan hirvittävän kiusallista! Vaikutin tuossa varmasti paskantärkeältä kitisijältä, enkä yhtään ihmettele sitä, että tuon keskustelun jälkeen ihastukseni ei jaksanut olla kanssani hirveästi tekemisissä. En minäkään olisi jaksanut, jos olisin hänen saappaissaan. Onneksi tästä tavasta opin eroon varsin nopeasti, mutta nolottaa silti.
4. Valitin ihan koko ajan
Olin muutenkin noina vuosina hirveä kitisijä. Silloin ajattelin sen olevan hauska tapa saada yhteys toiseen henkilöön. Logiikkani oli se, että onhan se hauskaa valittaa asioista yhdessä!
Kun sitten luin keskustelut jälkeenpäin, mieleen piirtyy kuva pikemminkin negatiivisesta ja katkerasta valittajasta, eikä suinkaan hauskasta ja rennosta tyypistä.
Tässä otteita vuonna 2011 käymistäni keskusteluista:
—
Jevgeni: ”Hitto että taas ahdistaa toi taivaalta tuleva lumisohjo, ei voi mennä ulos kun heti kastuu! Ja mikähän helvetti siinä muuten taas on, että tänäkin vuonna talvi yllätti autoilijat? Eikö ne helvetti soikoon tajua, että se talvi oikeasti tulee joka ikinen vuosi? Miten tää tulee aina niin suurena yllätyksenä?!”
—
Jevgeni: ”Ahdistaa muuten ihan simona tää nykyteinien pukeutuminen. Eikö voi pukea päälle mitään muuta kuin ne iänikuiset legginssit? Ennen ihmiset pukeutuivat paljon paremmin”.
—
Jevgeni: ”En tajuu, eikö ihmiset osaa bilettää muualla kuin yöklubeilla? Ei sellaisiin jaksa mennä, kun ei sielä kuule puhua mitään musiikin takia. Ja juomatkin maksaa niin älyttömän paljon! Ja muutenkaan ei jaksaisi katsella sitä ihme meininkiä mitä siellä aina on. Miks ihmiset ei järjestä mieluummin vaikka kotibileitä?”
Kuinka tilanne korjaantui?
Onni onnettomuudessa oli se, että vuosien aikana opin ymmärtämään oman vastuuni huonosta viestinnästäni. Vika ei ollutkaan muissa ihmisissä, vaan onnettomissa sosiaalisissa taidoissani. Kun olin tämän tajunnut, ratkaisu oli helppo löytää. Aloin viettämään paljon aikaa ihmisten kanssa ja opettelin puhumaan ja käyttäytymään heidän kanssaan tavalla, joka ei ollut rasittava.
Tämä oli kuitenkin aluksi helpommin sanottu, kuin tehty. Iso osa ongelmaa oli siinä, että olin tietokoneella yksin viettämieni vuosien jälkeen myös erittäin ujo ja epävarma. Pelkäsin ihmisten seuraa enkä tuntenut oloani kotoisaksi sosiaalisissa tilanteissa. Jotta pystyin oppimaan ihmisten kanssa olemista, oli minun ensin voitettava ujouteni. Tämä vei minulta monta vuotta, mutta onneksi lopulta onnistuin siinä.
Kirjoitin myöhemmin kokemuksistani sähköisen Eroon ujoudesta -kirjan, jossa avaan hyvin yksityiskohtaisesti niitä keinoja ja ajatusmalleja, joiden avulla pääsin ujoudesta eroon. Kirjan lähestymistapana toimivat kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta (eng. cognitive behavioural therapy) sekä hyväksymis- ja omistautumisterapiasta tutut keinot. Kirja on saanut paljon hyvää palautetta ja siksi suosittelen sitä heille, joille sosiaaliset tilanteet tuntuvat hankalilta. Löydät kirjan tästä linkistä:
>> Sähköinen Eroon Ujoudesta -kirja <<
Ujoudesta vapautuminen ja sosiaalisten taitojen opettelu ei aina ole helppoa, joten omasta puolestani toivotan isosti tsemppiä tähän haasteeseen! Huonoista hetkistä ei kannata lannistua, sillä elämästä tulee paljon mukavampaa, kun siitä pääsee nauttimaan muiden ihmisten kanssa. Yksin on vaikeaa olla onnellinen, mutta muiden seurassa se onnistuu paljon helpommin!
Rakkaudella,
Jevgeni
