Hei!
Tänään blogissa on aiheena pieni tietopläjäys työuupumuksesta eli burnoutista eli loppuunpalamisesta.
Kaikki kolme termiä kuvaavat yhtä ja samaa ilmiötä. Oma suosikkini on loppuunpalaminen, joten käytän tässä tekstissä pääasiassa sitä.
(Tämä teksti löytyy myös videoblogin muodossa)
Loppuunpalaminen tuntuu olevan työelämässämme jonkinlainen julkinen salaisuus. On laajasti tiedossa, että ilmiö on äärimmäisen yleinen. Lähes jokainen tuntee jonkun, joka on palanut loppuun. Samalla ilmiöstä kuitenkin puhutaan sävyyn, jossa aihe ei ikään kuin kosketa meitä itseämme. “Ei koske juuri minua ja minun työkavereitani”.
Tilastot puhuvat kuitenkin puolestaan: Vuonna 2011 työssä käyvistä suomalaisista miehistä 2 % kärsi vakavasta ja 23 % lievästä työuupumuksesta. Vastaavasti 3 % naisista kärsi vakavasta ja 24 % lievästä työuupumuksesta. (Duodecim)
Puhutaan siis karkeasti sanottuna joka neljännestä ihmisestä. Huomioon on otettava myös jatkuva kehitys, jossa työelämä on muuttumassa yhä haastavampaan suuntaan.
Näin loppuunpalaminen ilmenee
Loppuunpalaminen voi pitää sisällään seuraavia oireita:
Jatkuva väsymys
Jatkuva tunne väsymyksestä. Tämä voi olla niin fyysistä kuin henkistäkin. Henkistä väsymystä kuvaillaan esimerkiksi “tyhjänä olona”. Takki on jo tyhjä, mutta pitäisi jaksaa vain. Väsymyksen tunteeseen voi liittyä myös pelkoa siitä, miten oikein jaksaa tehdä vaikkapa viikon työt tai jonkin projektin loppuun asti, vaikka jo nyt väsyttää näin paljon. Mitä jos voimat loppuvat kesken?
Univaikeudet ja unettomuus
Jatkuvasta väsymyksestä huolimatta uni ei välttämättä tule. Ylivireystila tai pelottavat ajatukset saattavat valvottaa. Yleistä on esimerkiksi se, että koetaan nukahtamisen pakkoa (“pakko saada nukuttua, että huomenna jaksaa“), mikä johtaa nukahtamisvaikeuksien kierteeseen. Mitä enemmän paineita nukahtaa, sitä vaikeammaksi nukahtaminen saattaa muuttua. Unen vähäisyys lisää väsymystä entisestään.
Unohtelu ja keskittymisvaikeudet
Nykyään tiedetään, että väsymys altistaa unohtelulle ja keskittymisvaikeuksille. Nämä taas saattavat vuorostaan johtaa heikompiin tuloksiin töissä, mikä voi vuorostaan olla vielä yksi stressin aihe.
Fyysiset oireet
Uupumuksessa saattaa esiintyä erilaisia fyysisiä oireita, kuten rintakipua, sydämentykytyksiä, pinnallista hengitystä, päänsärkyjä tai jopa tajunnanmenetystä.
Sairastelualttiuden lisääntyminen
Jatkuva väsymystila ja palautumisen puute heikentää suojaamme infektioita vastaan, minkä seuraamuksena alttius “tavalliselle sairastelulle” voi lisääntyä.
Ruokahalun väheneminen
Ruokahalu saattaa vähentyä tai jopa kadota kokonaan, minkä seurauksena paino saattaa pudota. Toisaalta ihminen saattaa pyrkiä hoitamaan pahaa oloaan lohtusyömisellä, mikä saattaa johtaa lihomiseen.
Ahdistuneisuuden lisääntyminen
Ahdistuneisuus saattaa lisääntyä, mikä voi näkyä hermostuneisuutena, huolissaan olemisena ja jännittyneisyytenä. Myös vihaisuus ja vihanpurkaukset saattaa lisääntyä.
Masentuneisuus
Voi esiintyä masentuneisuutta, joka voi vaihdella lievästä vakavaan. Voi esiintyä myös apaattista oloa ja kokemusta siitä, että mikään ei kiinnosta.
Eli kaikenkaikkiaan kunnon soppa. Mainitut oireet voivat vaihdella lievistä vakaviin ja esiintyä yksittäin, erilaisina yhdistelminä tai pahimmissa tapauksissa jopa kaikki samanaikaisesti. Tällöin puhutaan jo hyvin vakavasta työuupumuksesta.
Vaiva on sinänsä vakava, mutta mielenkiintoisella tavalla se ei tunnu herättävän ansaitsemaansa kunnioitusta. Näin sitä kommentoi työelämää tutkiva apulaisprofessori Charlotta Niemistö:
Uupumus on jollain tavalla normalisoitunut työpaikoilla. Jotkut tutkimusta varten haastattelemamme työntekijät näkevät sen jotenkin siistinä, kun on niin paljon töitä, että siihen meinaa kuolla ja sitten ei kuolekaan. (Yle)
Oma ongelmansa on se, että virallisissa diagnostiikkaoppaissa (DSM-5, ICD-10) ei ole erikseen olemassa diagnoosia loppuunpalamiselle. Tämä voi olla loppuunpalaneille ongelma: heidän kokemuksiaan ei välttämättä osata aina ottaa tarpeeksi tosissaan. Koska vaiva ei ole “virallinen”, voi se myös nostaa joidenkin kynnystä edes pyytää tarvitsemaansa lepoa.
Odotan itse suurella mielenkiinnolla sitä, mitä tapahtuu, jos ja kun virallinen diagnoosi saadaan. Uskaltautuvatko uupuneet hakemaan ansaitsemaansa sairaslomaa paljon nykyistä sakeammin joukoin?
Työelämässämme on nykyisellään niin järkyttävä määrä uupunutta porukkaa, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka työelämä sopeutuu tähän mahdolliseen joukkoryntäykseen.
Olen itse hyvin hämmentynyt sävystä, jolla tätä ongelmaa käsittelemme. Toisaalta tiedostamme ongelman olevan suuri ja todellinen, mutta samalla pystymme sulkemaan silmämme siltä, että lähin uupunut saattaa istua viereisellä työtuolilla. Tai jopa omallamme.
Mistä loppuunpalaminen johtuu?
Syyt loppuunpalamiselle ovat moninaisia. Selkeyden vuoksi lähestymme aihetta pienen yksinkertaistuksen kautta. Karkeasti sanoen työuupumuksen taustalta löytyy kaksi aiheuttajaa. Ne ovat ulkoiset vaatimukset sekä oma vaativuutemme itseämme kohtaan.
Ulkoiset vaatimukset tarkoittavat tässä vaatimuksia, joita ympäristömme suuntaa meihin. Se, että esimies vaatii meiltä parempaa työsuoritusta tai se, että työkaverimme odottavat meidän tekevän parhaamme, ovat esimerkkejä ulkoisista vaatimuksista.
Myös maan tai työpaikan kulttuuri voi olla vaativa. Esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan kyvykkäitä ja aikaansaavia ihmisiä, kun taas laiskottelu ja työnvälttely usein tuomitaan.
Vastaavasti jotkut työpaikat saattavat aktiivisesti ylläpitää työpaikan sisäistä kulttuuria, jossa vahvuutta ja pärjäävyyttä ihannoidaan. “Täällä me teemme kovaa työtä ja saamme kovia tuloksia, alisuoriutujat eivät täällä pärjää!“
Tällaiset ja vastaavat arvot sekä vaatimukset johtavat helposti siihen, että pyrimme hoitamaan työmme “liian täysillä”. Se on sinänsä ihailtavaa, mutta usein pidemmän päälle myös raskasta.
Oma vaativuutemme itseämme kohtaan taas tarkoittaa esimerkiksi seuraavia asioita:
Saatamme kelpuuttaa itseltämme vain huippusuorituksia emmekä siedä nähdä itsessämme heikkouden merkkejä tai kykene hyväksymään epäonnistumista. Syitä tälle on lukemattomia, eikä niihin mennä tässä sen kummemmin. Keskeinen ajatus on kuitenkin se, että omalla huipputasolla suoriutuminen on hyvin haastavaa ja siksi raskasta.
Saatamme perustella vaativuuttamme myös sinänsä hyvien tarkoitusperien kautta. Haluamme olla hyviä ja luotettavia työkavereita ja tehdä osamme. Haluamme olla hyviä alaisia ja hoitaa tehtävämme kunnialla. Haluamme olla hyviä perheenjäseniä ja antaa kaikkemme, jotta saisimme pitää työmme ja elättää perheemme. Haluamme olle hyviä kansalaisia ja tehdä oman osamme paremman Suomen tai maailman puolesta. Ja niin edelleen ja niin edespäin.
Sekä sisäiset, että ulkoiset vaatimukset altistavat uupumiselle. Vaarallisimpia ovat kuitenkin ne tilanteet, joissa läsnä ovat molemmat. Ihminen on sinänsä kestävä olento, mutta sekä sisäisten, että ulkoisten vaatimusten ristitulessa on raskasta elää.
Tällainen raskas tilanne saattaa myös jatkua useiden vuosien tai jopa koko elämän ajan. Tapaan työssäni valitettavan usein ihmisiä, jotka eivät ole kertomansa mukaan antaneet itselleen armoa koko elämänsä aikana. Elämän huippusuorittaminen on alkanut jo lapsena ja jatkunut pitkälle aikuisuuteen.
Keksitty, mutta tyypillinen esimerkki loppuunpalamisesta
Loppuunpalamiseen päätyvä tilanne saattaa edetä esimerkiksi näin:
Kuvitellaan, että olen työssä, joka on hyvin haastavaa, mutta myös palkitsevaa. Teen parhaani ja koen ylpeyttä siitä, että suoriudun työstäni kunnialla. Tuntuu hyvältä, kun tietää olevansa hyvä työntekijä.
Tuntuu myös hyvältä, kun muut huomaavat työpanokseni. On mukavaa saada kehuja esimieheltä ja työkavereilta. Siitä tulee arvokas ja onnistunut olo.
Toisinaan minua kuitenkin pelottaa kovasti, mitä tapahtuu, jos en pystykään aina suoriutumaan täysillä ja olemaan se onnistuja, joka olen tottunut olemaan. En halua kohdata sitä hetkeä, jona en saakkaan esimiehiltä ja työkavereilta kehuja, vaan huomaan heidän pettyvän työhöni. Tuntuisi pahalta pettää heidän luottamuksensa.
Tämän vuoksi pyrin näkemään aina hieman ylimääräistäkin vaivaa. Teen työni yleensä huomattavasti paremmin, kuin edes tarvitsisi. Näin en joudu pelkäämään, että epäonnistuisin muiden silmissä. Tai varsinkaan omissani. Tällainen vaivannäkö käy kyllä voimille, mutta tuntuu myös palkitsevalta.
Pidemmän päälle väsymys alkaa kuitenkin kasvamaan. Voi myös olla, että elämän jollain muulla osa-alueella tapahtuu kriisi, joka vaatii minulta resursseja. Ehkäpä joku läheiseni sairastuu, ehkä perheessä tapahtuu kuolemantapaus, ehkä itse sairastun, ehkä jotain muuta.
Kasvavan väsymyksen ja/tai kriisin vaatimien voimien vuoksi en ehkä selviäkään töistä totuttuun malliin. Koska muu kuin huippusuoritus ei minulle kuitenkaan kelpaa, päädyn näkemään entistä enemmän vaivaa, jotta työt tulisivat hoidetuiksi kunnolla.
Työarkeeni alkaa myös mahdollisesti sekoittumaan pelko: mitä jos nyt väsymykseni vuoksi hutiloin ja menetän sen tunnustuksen ja kiitoksen, johon olen tottunut?
Ennen pitkää kierre on valmis. Mitä kovemmin pyrin suoriutumaan, sitä enemmän uuvun. Ja mitä enemmän uuvun, sitä enemmän vaivaa joudun näkemään pystyäkseni entisen kaltaisiin suorituksiin.
Edessäni on kaksi vaihtoehtoa, molemmat kaltaiselleni “vain paras kelpaa” -luonteelle kammottavia: joudun joko myöntämään oman rajallisuuteni ja hakemaan lepoa tai sitten jatkan täysillä vetämistä, kunnes lopulta uuvun täysin työkyvyttömäksi.
Moni onneksi herää tilanteeseensa ajoissa ja päätyy hakemaan esimerkiksi sairaslomaa, helpotettua työviikkoa tai vaikkapa terapiaa. Ikävässä tapauksessa oma tilanne kuitenkin tunnustetaan liian myöhään. Asioiden todellinen laita alkaa paljastumaan työmatkalla saadusta paniikkikohtauksesta, jatkuvasta itkuisuudesta työpaikalla tai siitä, että aamulla ei yksinkertaisesti saa pakotettua itseään ylös sängystä.
Edessä on pakkosaikku. Se ei kuitenkaan vielä tarkoita, että paraneminen olisi oikeasti päässyt alkuun. Tyypillisiä ovat tapaukset, joissa muutaman viikon saikku ei riitä palautumiseen, vaan töihin palataan edelleen osittain uupuneina. Väsymiskierre uusiutuu jälleen ja töistä joudutaan jälleen jäämään pois. Ehkä taas vain muutamaksi viikoksi. Samaa saatetaan toistaa useita kertoja.
Itselleen saattaa olla hyvin vaikeaa myöntää, että tässä vaiheessa järkevin toimintatapa olisi huomattavasti pitkäkestoisempi lepo tai vähemmän vaativiin töihin vaihtaminen.
On tärkeää ymmärtää, että on onnekas, jos muutaman viikon palautuminen riittää. On tapauksia, joissa työkyky menee kuukausiksi tai jopa vuosiksi.
“Täysillä vetäminen” onkin usein valtavan huono vaihtokauppa. Se, että saa olla työpaikallaan tai edes omissa silmissään arvostetun ja tärkeän työntekijän maineessa ei ole kuukausien tai vuosien työkyvyttömyyden arvoista. Juuri tämän vaihtokaupan päädymme kuitenkin usein tekemään.
Usein loppuunapalaneiden ihmisten kanssa keskustellessa paljastuu viheliäinen linkki oman ihmisarvonsa ja suorituskykynsä väliltä. Koemme usein olevamme arvokkaita vain, kun kykenemme suoriutumaan mielestämme riittävän hyvin. Kun otetaan huomioon esimerkiksi perfektionistinen luonne, jolle “mikään ei ole riittävää”, on soppa valmis. Aina pitäisi pystyä vetämään kovempaa.
Tämä ei myöskään rajoitu aina vain töihin, vaan pätee myös muuhun elämään. Täysillä pitäisi suoriutua myös elämänhallinnassa, opiskelussa, harrastuksissa, lastenkasvatuksessa ja parisuhteessa. Huomaan usein ihmetteleväni, kuinka monet onnistuvat pitämään kyseisen paketin koossa niinkään pitkään. Ihmisten ilmiömäinen kestävyys kääntyy tässä helposti itseään vastaan.
Tehdään oma osamme
Loppuunpalaminen on työelämässämme epidemia, jota ei ole helppoa nujertaa. Jokainen meistä voi kuitenkin tehdä oman, pienen osansa. Tässä muutamia esimerkkejä siitä, kuinka voimme vaikuttaa:
- Huolehdi ennen kaikkea omasta jaksamisesta. Olet arvokas ja hyvä tyyppi myös silloin, kun et paahda töissä liian kovaan tahtiin.
- Kysy kollegoiltasi ja muilta elämäsi ihmisiltä heidän jaksamisestaan. Usein jo se, että joku kysy meiltä tätä, saattaa auttaa huomaamaan oman tilanteemme ja tekemään sille jotain.
- Älä levitä “vahvuuteen sairastumisen” kulttuuria. Arvokkaita ihmisiä eivät ole vain he, jotka menestyvät, onnistuvat, suoriutuvat täysillä, jaksavat paahtaa ja niin edelleen.
- Salli ympäristösi ihmisille myös ajoittain keskinkertainen tai riittävän hyvä suoriutuminen. Älä vaadi pysyvästi alaisiltasi tai kollegoiltasi huippusuorituksia. Huipputasolla suoriutuminen vaatii sen, että huippusuoritusten välillä saamme aikaa palautumiselle.
Rakkaudella,
Jevgeni