Elämässäni on päätymässä eräs ajanjakso. Tai ehkä jopa useampi. Mitä tilalle tulee? Se on vielä auki. Siksi kirjoitan tämän pohdinnan. Voi olla, että joku muukin saa tästä itselleen inspiroivia ajatuksia.
Olen asunut perheineeni viimeiset 7 vuotta Latviassa. Muutimme tänne alunperin vaimoni lääkisopintojen perässä. Vaimo ei tosin vielä muuttohetkellä ollut vaimo. Olimme seurustelleet silloin vasta n. puolentoista vuoden ajan.
Latviassa opettelin ensimmäisen vuoden ajan sen verran paikallista kieltä, että pääsisin itsekin kouluun. Minulla oli alla jo tradenomin tutkinto. Mutta kun kerran oli sopiva tilaisuus, niin päätin opiskella itseni myös psykologiksi. Aloitin psykologin opinnot syksyllä 2019 ja valmistuin alkuvuodesta 2025. Elämää rahoitin Rohkeuskoulu -yritykselläni ja terapia-vastaanottoa pyörittämällä.
Tämä on viimeinen syksymme Latviassa. Kohta muutamme taas Suomeen. Suomessa asumista onkin ollut jo kova ikävä, joten olen tästä varsin innoissani!
Samalla ajatukseni ovat olleet varsin epäselkeitä ja kovassa muutoksen myllerryksessä. Edellinen polku on nyt kuljettu loppuun, mutta uudelle polulle en ole vielä astunut. Seison kynnyksellä ja pohdin tien valintaa.
Naapurinpojasta asiantuntijaksi
Pohdintani on ensisijaisesti ammatillinen. Se lieneekin sopivaa. Olenhan tätä kirjoittaessa 35-vuotias yrittäjä.
Yrittäjä olen ollut jo lähes 15 vuoden ajan. Minulla ei ole koskaan mennyt erityisen kovaa, mutta olen kuitenkin pystynyt elättämään itseni. Tilastojen valossa tämä on onnistuminen. Useimmat yksinyrittäjät joutuvat lopettamaan paljon aikaisemmin.
Vuosien varrella en ole kuitenkaan tullut päivittäneeksi identiteettiäni ammattilaisena. Olen tavallaan se sama ”naapurinpoika”, joka olin esimerkiksi vuonna 2014, kun perustin Rohkeuskoulu -yritykseni.
Minua on aina hieman huvittanut sellainen joidenkin asiantuntijoiden harjoittama ”katsokaa kuinka hieno ja kova asiantuntija olen” -tyyppinen ilmaisutapa. Hassua kukkoilua. Varsinkin, kun osa heistä ei substanssiosaamisensa perusteella edes ole kovin kaksisia. Monien ammattibrändissä on varsin paljon ilmaa.
Ehkäpä siksi minulle on tuntunut luonnolliselta pitää yllä tätä ”tavis naapurinpoika” -tyyppistä ulosantiani. Vaikka olen kirjoittanut tötä elämäntaitoblogiani pian 15 vuotta ja ”neuvonut ihmisiä elämään”, niin olen itse mitä tavallisin kaveri. Useimmilla mittareilla hyvin keskinkertainen. Ei huonolla, ei hyvällä, vaan ihan tavallisella tavalla.
Samalla vuodet ovat selvästi osoittaneet, että liiketoiminnan näkökulmasta tämä naapurinpoika-brändi toimii varsin rajallisesti. Jotkut tykkäävät, mutta aika moni on sanonut ihan suoraan, että jos on minun tasoiseni asiantuntija, niin sitä asiantuntijuutta kannattaisi tuoda esiin paljon pontevammin. Olisi helpompaa ja jopa turvallisemman tuntuista ostaa palveluja todelliselta asiantuntijalta. Ei naapurin tavispojalta.
Siksi seuraavaksi pohdintaani siitä, millainen asiantuntija olen, ja olisiko tosiaankin aihetta tuoda sitä enemmän esille.
Kuka olen asiantuntijana?
Olen koulutettu psykologi. Olen yrittäjä 15 vuoden kokemuksella. Olen pitänyt valmennus- ja terapia-vastaanottoa reilusti yli 10 vuotta. Olen julkaissut useita sähköisiä kirjoja ja verkkokursseja, joista osa on noussut ihan suosituiksikin. Lisäksi teen satunnaista keikkaa organisaatiopsykologina firmani Mentis Aurumin kautta.
Asiakkaani vaikuttavat olevan sangen tyytyväisiä. Moni entinen valmennus- ja terapia-asiakas myös palaa asiakkaakseni toistuvasti, aina omien uusien elämänvaiheidensa myötä. Olen luotettava ja luotettu.
Tätä on kiusallista kirjoittaa itsestään, mutta kaipa minulla on ihan riittävästi aihetta olla tyytyväinen suoriutumiseeni.
Tuoreimpana aluevaltauksenani on myös tutkijana toimiminen yliopistolla. Tutkimukseni keskittyy ensisijaisesti itsetuntoon. Toisijaisesti taas sellaisiin organisaatiopsykologisiin muuttujiin kuin psykologinen turvallisuus sekä työntekijän ääni. Varsinaisia julkaisuja ei ole toistaiseksi ulkona kuin yksi, toinen on viimeistelyä vaille valmis ja kolmaskin on tekeillä.
Akateeminen työ vaikuttaa olevan pääasiassa odottelua. Keskeneräiset projektit ovat keskeneräisiä siksi, että jatkuvasti odotellaan esimerkiksi muiden tiimin jäsenten kommentteja tai lisäyksiä. Ja kun kaikki muutkin ovat megakiireisiä, niin odottelu näyttää paisuvan toistuvasti varsin pitkäksi.
Tämä ei onneksi haittaa, sillä itselleni nämä tutkimushommat eivät ole mikään maailman keskeisin asia. En ole rakentamassa akateemista uraa, vaan tutkin, koska tutkiminen on kivaa, ja koska minulla on siihen mahdollisuus.
Pohdintani pointti taitaa olla se, että minulla alkaa olemaan ihan riittävästi osaamista ja näyttöjä siihen, että voisin vetää kyllä paljon kovemman luokan asiantuntijan linjaa, kuin mitä ”naapurinpoikana” vedän. Samalla ajatus sellaisesta tuntuu kuitenkin kiusalliselta. Brassailu on kiusallista, eikä sellainen edes sovi suomalaiseen kulttuuriin kovin hyvin.
Samalla kuitenkin myönnän todeksi sen tosiasian, että tämä on työtäni, ja palveluja ostetaan mieluummin itsevarmasti esiintyviltä asiantuntijoilta.
Lisäksi olen perheellinen mies, ja perinteisesti perheellisen miehen tehtävä on ollut tuoda pöytään paitsi leipää, mutta mieluusti myös voita kyseisen leivän päälle. Vaikka omalla kohdalla pakkoa tähän ei olekaan, on ajatus silti leikillisesti motivoiva. Vaikka vaimoni onkin hyvin tienaava lääkäri, niin siivelläeläjäksi en kyllä suostuisi.
Ulospäin näkyvä asiantuntijabrändi
Näiden ajatusten siivittämänä pohdiskelin sitä, miltä ”brändini” näyttää tällä hetkellä ulospäin. Lähinnä puhutaan nettisivuista, youtube-videoista, blogipostauksista sekä muusta somepresenssistä.
No, aika naapurinpoikamaisiahan nekin ovat. Eivät sentään kotikutoisia, mutta eivät myöskään sen luokan laatua, jota tietämyksen ja ammattiosaamisen taso ehkä edellyttäisi. Presenssi on mielestäni kämäisempi, kuin mitä se voisi olla. Pidän myös hyvin mahdollisena, että tämä on osasyy sille, miksi olo on edelleen kuin naapurinpojalla. Sellainen ajatusmaailma kuin ulkoinen habituskin.
Ulospäin näkyvää tekemistäni on viimeisen 10 vuoden aikana luonnehtinut paljolti tämä lausahdus: ”tehdään sellaista, minkä ehtii hutaisemaan nopeasti kasaan muiden asioiden ohella”.
(Lue: tehdään juosten kusten.)
Elämässäni on kaikki nämä vuodet ollut aina jotakin, joka vaatii valtaosan ajastani. Alunperin se oli kumppanin löytäminen, sitten perheen perustaminen ja sitten opintojen suorittaminen. Työt olen tehnyt sillä vähällä ajalla, joka kaikesta muusta on jäänyt.
Nyt tämä kaikki muu on tavallaan taputeltu kasaan. Elämä toimii ja pyörii. Olisi vihdoinkin aikaa tehdä työtkin astetta paremmin. Tämäkin puoltaisi sitä, että voisi vähentää naapurinpoikailua ja ottaa asemaa asiantuntijana.
”Jos haluat kisailua, julista itsesi päälliköksi”
Muodonmuutospohdintoihini liittyy vielä yksi hassu episodi, joka on jäänyt pyörimään mieleeni. Avauduin eräälle ystävälleni näistä samoista asioista. Valittelin sitä, että modernin ihmisen elämästä tuntuu tyystiin uupuvan sellainen ”primitiivinen kisailu”.
Kaikki on pohjimmiltaan niin pliisua ja turvallista ja moderni elämä sen verran suojattua, että sellaista ”primitiivisesti motivoivaa” kisailua ei pääse oikein kokemaan. Mikään todellinen vaara tai edes haaste ei uhkaa. Ellei toki käy huono tuuri ja joudu rikollisuuden kohteeksi. Jäljelle jääkin itsekeksittyjen roolileikkien leikkiminen, tai sitten skenen sisäiset statuspelit.
Minun kaltaiselle vähään tyytyväiselle hedonistille tämä on myrkkyä. Kun vähälläkin pärjää helposti, niin miksi edes näkisi vaivaa minkään eteen? Lopputuloksena on tällainen löllö ja laiskistunut Jevgeni. Tuijotan tylsistyneenä päivästä toiseen tietokoneeni ruutua ja tunnen itseni epämotivoituneeksi.
Skarppi ystäväni kuunteli kitinääni hetken ajan ja heitti viiltävän vastapallon: ”no ei varmaan olekaan elämässä mitään kisailua, kun kukaan ei ole erityisemmin edes kuullut sinusta vuosikausiin. Jos haluat kisaa, niin julista itsesi skenen päälliköksi. Kyllä ne nälkäiset haastajat jostain silloin ilmaantuvat. ”
No tämähän on varmaan ihan totta. Tosin, jotta voisi julistaa itseään minkäänlaiseksi päälliköksi, niin ensin pitää varmaan tehdä jonkinlainen ”comeback”. Kun on viime vuodet viettänyt hiljaiseloa, on paljon tehtävää. Olisi korjailun ja uudistamisen aika. Oma näkyvyytenikin on tällä hetkellä pudonnut n. kymmenesosaan siitä, mitä se on takavuosina ollut.
Yllättävää on se, että ”skeneen” ei ole viimeisen 10 vuoden aikana oikein edes ilmaantunut uusia toimijoita. Skenellä viittaan siihen, että olen työssäni erikoistunut sosiaalisen itsevarmuuden ja sosiaalisten taitojen valmentamiseen, ja ollut näkyvillä lähinnä siinä kontekstissa.
Se, että uusia toimijoita ei ole ilmaantunut, on tavallaan vähän kummallistakin, koska kyllähän ihmiset tästä maksavat. Moni yrittäjä valittelee taloudellista tilannettaan, mutta näitä rahoja ei näytä juuri kukaan olevan hakemassa.
Pikainen Youtube-kierros paljasti, että kuvioihin on ilmestynyt lähinnä pari ”miesvalmentajaa”, jotka opettavat sosiaalista itsevarmuutta sekä deittailutaitoja miehille. Heillä näytti olevan monia hyviä sisältöjä. Joskin niissä oli yhdelle sukupuolelle targetoidulle valmennukselle ominaisella tavalla mukana (omaan makuuni vähän liikaa) juttuja ”kulttuurisotaan” liittyen. Vähän sellaista ”miehet vastaan naiset, feministit vastaan miesasiamiehet” -tyyppistä hommaa.
Itse en tuollaiselle erityisemmin syty. Varsinkin kun ottaa huomioon, että joidenkin ihmisten sosiaalisuuden haasteet liittyvät siihen, että luottamus toisiin ihmisryhmiin on koetuksella. Siihen vastakkainasettelevat ”toisessa ryhmässä on jotain vikaa” -tyyppiset sisällöt eivät ole minusta hyvä ratkaisu. Päinvastoin: mitä enemmän muita ryhmiä demonisoi, sitä vaikeammaksi heidän kanssaan oleminen tuppaa muuttumaan.
Omissa palveluissani asiakkaiden sukupuolijakauma on tällä hetkellä n. 55% naisia ja 45% miehiä. Aika tasan siis, mistä olen oikeastaan varsin ylpeä. Sukupuolten välinen vastakkainasettelu on minusta vähän nolo homma, ja olen hämmästynyt, että niin moni on yhteiskunnassamme lähtenyt siihen mukaan.
Ehkäpä voisin olla tässä sosiaalisen itsevarmuuden kehittämisen skenessä se kaveri, joka ei tuhlaa aikaa tuollaiseen, vaan tarjoaa laadukkaita, tieteellisesti pätevään informaatioon nojaavia palveluja, jotka toimivat ihan yhtä hyvin mistään sukupuolesta, iästä tai asemasta riippumatta. Sellaiseen minulla olisi sekä osaamista, että kiinnostusta.
Sellaisia pohdintoja tällä kertaa. Muodonmuutos on aina toki vähän jännittävää, mutta myös innostavaa. Tykkään, että elämässä välillä vähän kuohuu.
Toivotan kovasti tsemppiä myös teidän muodonmuutoksiinne, sillä niitähän tulee elämässä tasaisesti vastaan. Mikäli kaipaat myös konkreettisempaa tukea matkallesi, niin vilkaise ihmeessä terapeutin vastaanottoni. Autan mielelläni.
Rakkaudella ja tsemppiterveisin,
Jevgeni
