näytä idolisi niin näytän kuka olet

Näytä minulle ystäväsi, niin näytän sinulle kuka sinä olet, sanoo venäläinen sananlasku. Nämä sanat lausutaan esimerkiksi tilanteissa, joissa ihminen on ajautunut väärille poluille ystäviensä myötävaikutuksesta.

Amerikkalaisessa self help-maailmassa taas usein todetaan ihmisen olevan viiden parhaimman ystävänsä summa. Tällä tarkoitetaan sitä, että omaksumme tahtomattakin niiden ihmisten ominaisuuksia, toiminta- ja ajatusmalleja, joiden kanssa vietämme eniten aikaa.

Olen kuunnellut viime ajat äänikirjana loistavaa Walter Isaacsonin kirjoittamaa Steve Jobsin elämänkertaa. Juuri sen samaisen Jobsin, joka rakensi Apple-imperiumin ja jonka pärstä esiintyy milloin missäkin motivaatiokuvassa.

Ja mahdotontahan se on väittää muuta. Steve Jobs oli ihminen, jonka saavutuksia ei voi olla ihailematta tai väheksymättä. Steve oli myös ihan hirveä mulkku ja kusipää. Ihminen, jonka kanssa työskentely oli useimpien kertomusten mukaan milloin epämiellyttävää, milloin täyttä helvettiä.

Steve näki asiat hyvin mustavalkoisina. Kaikki, mistä hän piti oli “hämmästyttävän upeaa”, kun taas kaikki mille hän ei aivan täysillä lämmennyt oli “vitun paskaa”. Oikeat sanat kokouksessa sanonut tiimin jäsen sai kunnian olla hämmästyttävän upea, Jobsin kanssa poikkiteloin asettunut taas sai kuulla olevansa vitun paska. Jopa parhaiden ystäviensä mielestä Steve oli raivostuttava ja hankala, mutta kuitenkin oudolla tavalla inspiroiva, vaikuttava ja ihailtava ihminen.

Olen aiemminkin kirjoittanut inspiroivista mulkuista, räppäri Cheekistä ja valmentaja Sarasvuosta, joiden “huonot puolet” ovat kaiken kansan tiedossa, mutta jotka ovat siitä huolimatta hyvin inspiroivia ja mielestäni ihailtavia hahmoja.

Olisiko Cheek noussut yhtä korkeudelle ilman ylimielisen itsevarmaa asennettaan? Tuskin. Olisiko Steve Jobs luonut menestystuotteita yksi toisensa jälkeen, jos ei olisi kertonut tuotesuunnittelusta eri mieltä olleille insinööreilleen näiden ideoiden olleen “vitun paskoja”? Tuskin.

Tästä syntyy tietysti aiheellinen kysymys. Eikö Steve olisi voinut hoitaa hommaa kotiin ilman, että olisi ollut niin mulkku? Onko vittumaisuus edellytys sille, että menestyy? Eikö Cheekistä olisi voinut tulla Suomen kovinta räppäriä ilman, että hän joka toisessa laulussaan kertoisi siitä, kuinka erinomainen kaveri ja kultapoika oikein onkaan?

Maalaisjärkeni sanoo, ettei vittumaisuus ole mikään edellytys suuruudelle. Hyvä niin. Kuitenkin näyttää siltä, että useimmissa menestyjissä on enemmän Cheekkiä, Steveä ja Sarasvuota kuin Gandhia ja äiti Teresaa. En väitä ymmärtäväni mekaniikkaa tämän takana, mutta näin asiat näyttävät syystä tai toisesta olevan. Pehmeitä ja kilttejä menestyjiä toki on, mutta pääosin he näyttävät hukkuvan niiden joukkoon, jotka kykenevät olemaan jossain määrin kovia ja kusipäisiä.

Menestystä on toki monenlaista. Mielestäni esimerkiksi elämänsä hyvän tekemiseen käyttänyt ihminen on monessa suhteessa paljon suurempi menestyjä kuin miljardiomaisuuden kerännyt yrityspatu. Tästä huolimatta juurikin miljardööripatut (tai miljonäärimuusikot…) tulevat yleensä mainituiksi, kun ihmisiltä kysyy heidän idoleitaan.

En suinkaan väitä, että tässä olisi välttämättä mitään vikaa. Idoleinaan saa toki pitää juuri heitä, joiden saavutukset ja elämä juuri itseään sattuvat motivoimaan. Näkisin kuitenkin tärkeäksi tehdä itselleen selväksi, mitä heissä oikein ihailee.

Mielestäni esimerkiksi neuvostoliiton kasaan takonut setä Lenin on ihailtava hahmo. En kuitenkaan kykene hyväksymään hänen toisinaan toimeenpanemiaan brutaaleja puhdistuksia. Ihailen Sarasvuota, mutta pidän hänen tapaansa koulutustensa aikana suuttua erilaisen mielipiteen sanojille melko hölmönä ja vähän naurettavana.

Venäjällä äänestettiin muutama vuosi sitten historian “suurinta venäläistä”. Kolmannelle palkintosijalle selviytyi ehkäpä koko ihmiskunnan historian verisin diktaattori Stalin, jonka lempipuuhaa tuntui olevan juurikin oman kansansa tuhoaminen. Venäläisiltä kysyttäessä vakuutellaan, ettei Stalinin tekoja voi hyväksyä, mutta ahh, olihan hän silti niin vahva johtaja!

Myönnän ihailevani Cheekkiä ja Sarasvuota. Sen sijaan monet ystäväni pitävät heitä äärimmäisen epämiellyttävinä ilmestyksinä. Mikä saa minut ihailemaan ja ystäväni halveksimaan heitä?

Kyse on samaistumisesta. Ystävistäni on etovaa ajatella, että he Cheekin tai Sarasvuon saappaissa ollessaan toimisivat samoin kuin C ja S toimivat. Minä sen sijaan tiedostan itsestäni juuri sen puolen, jolla kihahtaisi kusi päähän tasan heti, jos saisin samanlaista menestystä.

Samaa olen havainnut jokaisessa ihmisessä, joiden kanssa olen keskustellut heidän idoleistaan. Oikeastaan poikkeuksetta heidän mainitsemillaan idoleilla on hyvin samanlaisia luonteenpiirteitä kuin heillä itselläänkin. Sen sijaan vastakkaisia luonteenpiirteitä omaavia hahmoja pidetään ärsyttävinä, typerinä, etovina ja jopa “vitun paskoina tyyppeinä”.

Tästä on johdettavissa se, että olemme ainakin osittain samanlaisia kuin ne ihmiset, joita ihailemme. Yllättävän hyväksi tavaksi tutustua ihmisen sisimpään on paljastunut heidän idoleidensa tiedusteleminen.

Mitä idolisi kertovat sinusta?

Mitä kertoo se, että ihailet Stalinia? Entä se, että ihailet Gandhia? Mitä Jobs ja Cheek kertovat sinusta?

Olen kovasti kiinnostunut kuulemaan ajatuksianne aiheesta. Keitä ihailet ja mitä yhteistä löydät väliltänne?