oikeuttaako sisäinen kauneus ulkoiseen rumuuteen

Hola!

Joskus kuulee sanottavan, että tärkeintä on sisäinen kauneus. Ei väliä sillä, miltä näytät, miten toimit ja millaisen kuvan itsestäsi annat, kunhan olet sisäisesti kaunis.

Mitä tulee ulkonäköön, tämä voikin olla totta (joskin kivasta ulkomuodosta on ihan uskomatonta hyötyä). Mitä taas tulee toimintaamme ja siihen kuvaan, minkä itsestämme annamme, en voisi olla enempää eri mieltä.

Sisäinen kauneus on äärimmäisen upea ja tärkeä juttu, ilman muuta. Ei kukaan jaksa tyyppejä, jotka ovat sisäisesti täysiä ihmisperseitä. Se vain, että lukuun ottamatta läheisimpiä ihmisiämme, kukaan ei oikein näe sitä “todellista sisäistä minäämme”. Sen sijaan tekomme ja yleinen olemuksemme huomataan sitäkin paremmin.

Useimmillehan tämä ei ole ongelma eikä mikään. Saatan olla toki väärässä, mutta sisäisesti kauniit ihmiset ovat pääsääntöisesti olemukseltaan ja teoiltaankin aika kivanoloisia. Mutta sitten joskus sattuu vastaan näitä tapauksia, jotka toimivat rumasti ja ikävästi, niin itseään kuin muitakin kohtaan ja oikeuttavat tämän sillä, että “no olen mä kuitenkin sisäisesti kaunis”.

No, ehkä he ovatkin, mikäs minä olen kenenkään sisäistä kauneutta määrittelemään. On vain äärimmäisen vaikea uskoa, että toistuvasti rumasti muita kohtaan käyttäytyvä ihminen olisi sisältäänkään mikään timantti.

Tietysti me kaikki mokailemme aina välillä. Esimerkiksi väsyneenä ja alhaisessa mielentilassa ihminen ei ihan säännönmukaisesti kykene aina ajattelemaan selkeästi, ja päätyy tekemään välillä vähän hölmöjä juttuja. Se on ihan normaalia eikä siitä kannata olla kenellekään vihainen, sillä hyvin varmasti syyllistymme samaan itsekin.

Mutta sitten tuo sisäisellä kauneudella rumien ja ennen kaikkea toistuvien tekojen oikeuttaminen tuntuu vähintäänkin epäilyttävältä. Olenko ainoa, jonka mielestä sisäiseen kauneuteen kuuluu myös kyky toimia kivasti oikeassa maailmassa? En tarkoita tässä mitään yleisten odotusten mukaan toimimista, sääntöjen seuraamista tai vastaavaa. Tarkoitan sitä, millaisia olemme muita ihmisiä kohtaan.

Tätä näkee ehkä hieman enemmän nuorten keskuudessa, mutta myös aikuiset näyttävät syyllistyvän tähän. Oikeutetaan oma toistuva ikävä toiminta sillä, että ollaan kuitenkin lopulta ihan okei. Vähän kuin söpö kissanpentu, joka ei osaa muuta kuin raapia on okei, koska se on kuitenkin söpö kissanpentu.

Kysymys:

Oletko koskaan antanut itsellesi luvan ikäviin tekoihin siksi, että olet kuitenkin oikeasti sisäisesti ihan kiva tyyppi? Jos kyllä, tuntuuko se ihan hyvältä perustelulta?  Ruma tekohan on ruma joka tapauksessa, mutta tuntuuko se vähemmän rumalta ja enemmän oikeutetulta, kun olemme kuitenkin sisimmältämme “ihan jees”?

Lopullinen pointti tässä nyt on se, että sisäistä kauneuttamme – mikäli sitä on – ei ihan oikeasti huomata, mikäli tekomme ovat jatkuvassa ristiriidassa väitetyn kauneutemme kanssa. Siksi uskonkin, että niin meidän itsemme kuin muidenkin kannalta on parempi, että keskitymme ennen kaikkea ulkoisiin tekoihimme sekä itsestämme antamaamme kuvan (todellisen sellaiseen, ei valheille rakennettuun) kaunistamiseen kuin vain sisäisen kauneuden hiomiseen, sillä se jää kuitenkin useimmilta piiloon.

sisainen_kauneus2