Nuorena ajattelin, että olen ruma (nuoruuden ulkonäköpaineet)

olen ruma nuoruuden ulkonakopaineet

Nuorena ajattelin, että olen ruma. Häpesin ulkonäköäni ja yritin väistellä muiden katseita. Jos joku katsoi pitkään, olin varma, että hän tuijottaa jotakin puutetta ulkonäössäni. Ulkonäköpaineeni eivät olleet läheskään niin valtavia kuin monella muulla, mutta kyllä ne silti vaivasivat.

Erityisen epävarma olin ihostani ja hiuksistani. Ihosta siksi, että olin varsin finninaamainen tapaus. Akne alkoi joskus 13-vuotiaana ja kesti noin 23-vuotiaaksi. Akneni ei ollut ihan siitä pahimmasta päästä, mutta melko paha kuitenkin. Homma ahdisti melko paljon. Olin varma, että kaikki muutkin pitävät minua yhtä ällöttävänä kuin pidän itseäni.

Hiukseni taas alkoivat vaivata minua jo teini-iän jälkeen. Parikymppisenä podin toistuvasti ”huonoa hiuspäivää” ja ulos lähtiessä ahdisti usein, sillä olin varma että hiukseni ovat huonosti ja että kaikki pitävät minua naurettavana.

Jos ihoa ja hiuksia ei lasketa, suhtauduin ulkonäkööni suhteellisen asiallisesti. En pitänyt itseäni millään tavoin hyvännäköisenä, mutta en toisaalta ihan susirumanakaan. Tyytyväinen en kuitenkaan ollut. Jos joku kysyi minulta, että mitä ajattelen ulkonäöstäni, vastasin aina jotakin positiivista, sillä tiesin, että ulkonäköään valittava nuori ihminen on melkoinen klise. Mutta kyllä ne ulkonäköasiat silti vaivasivat ja vaikuttivat kielteisesti itsetuntooni.

Nuorena ajattelin, että olen ruma – Nyt katselin vanhoja valokuvia ja yllätyin!

Hetki sitten siivosin kaappeja ja käteen sattui valokuvakansio, jotka olin viimeksi selaillut monta vuotta sitten. Siellä oli kuvia erityisesti vuosilta 2010-2013. Silloin olin 20-23 vuotias. Istuin sohvalle, avasin kansion ja yllätyin.

Kuvista minua tuijotti varsin komea ja iskevän näköinen nuorimies. Ei todellakaan mikään ”ällöttävä finninaama” tai ”ruma pelle, joka ei osaa edes laittaa hiuksiaan”, kuten olin joskus itsestäni ajatellut. Päinvastoin, olisi huikeaa näyttää edelleen niin hyvältä kuin näytin parikymppisenä!

Ulkonäköpaineilla on tapana vähentyä iän ja itsetunnon lisääntymisen myötä

On tyypillistä, että ulkonäköpaineet ovat korkeimpia juuri nuoressa iässä. Tämä on ymmärrettävää, sillä nuoruuteen kuuluu monia asioita, joissa ulkonäöllä on tärkeä merkitys. Niitä ovat esimerkiksi pariutuminen, ihmissuhteet ja oman uran aloittaminen. Nuoriin kohdistuu myös paineita niin median, kuin muidenkin ihmisten suunnalta.

Samat asiat pätevät toki aikuisuudessakin, mutta usein vähäisemmissä määrin. Lisäksi aikuisena ihmisen itsetunto tyypillisesti kohoaa. Ihminen oppii myös suhtautumaan aikuisena usein sallivammin ja realistisemmin itseensä ja ulkonäköönsä. (Tätä kaikkea ei kuitenkaan tapahdu aina, vaan tyytymättömyys omaan ulkonäköön ja ulkonäköpaineet voivat joskus myös lisääntyä vielä aikuisiälläkin.)

Oma ulkonäköni on kaukana täydellisesti, mutta enää se ei haittaa

Nykyään ulkonäköpaineet vaivaavat erittäin harvoin. En ole edelleenkään mitään kansikuvamateriaalia, mutta olen yleisesti ottaen varsin tyytyväinen ulkomuotooni. Varsinaista kehohäpeää ilmaantuu äärimmäisen harvoin ja se jää yksittäisiin* hetkiin.

(*Muutama päivä sitten oli pieni episodi. Olin menossa pitkästä aikaa pukujuhliin ja puvun takkia napittaessa se ei tahtonutkaan onnistua. ”Pandemiakilot” olivat valloittaneet vatsanseudun ja olo oli kuin makkaralla. Ironista tässä on se, että kiukkuisimpina teini-iän vuosinani suhtauduin itse erittäin väheksyvästi ylipainoisiin henkilöihin. Nyt olen sitten itsekin sellainen. En tiedä, pitääkö itkeä vai nauraa.)

Kaikenkaikkiaan aikuisena on oppinut hahmottamaan sitä, mikä on riittävä määrä ulkonäköä. Enää ei tule nähtyä virheitä siellä, missä niitä ei ole. Vaikka ulkonäkö on kaukana täydellisestä, niin se on silti riittävä. Tuntuu hyvältä sulautua muiden ihmisten joukkoon ja olla myös ulkonäkömielessä turvallisen keskinkertainen. Tuntuu hyvältä olla tyytyväinen siihen, millainen on.

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Jos ulkonäköön liittyvät aiheet kiinnostavat, tässä muutama vanhempi teksti:

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia