Tätä kirjoittaessa olen tullut toimineeksi elämänhallintaan ja terapiaan keskittyvällä uralla hieman alle 15 vuotta. Koko urani ajan silmiini on pistänyt eräs ihmistyyppi. Toisinaan asia on tullut todettua huvittuneesti ja huumorilla, toisinaan taas on tehnyt mieli taivastella turhautuneesti heidän toimintatapaansa.
Kyse on hassusta, mutta samalla valtavan haitallisesta toimintatavasta. Haitallisesta sekä heille itselleen, että usein myös muille. Käytetään siitä nyt vaikka termiä ratkaisukielteisyys. Se ilmenee näin:
- Ihmisellä tai ihmisjoukolla on jokin ongelma.
- Joku tulee ehdottamaan kyseiseen ongelmaan yhtä tai vaikka sataa eri ratkaisua.
- Ihminen tai joukko rupeaa etsimään syitä, miksi tuo ratkaisu on oikeastaan ihan paska.
Tämä ei ole lähtökohtaisesti mikään huono juttu. Päinvastoin! On hyväkin, että tarjotut ratkaisut altistetaan tiukalle tarkastelulle! Moni ratkaisuhan on oikeastikin ihan huono, ja niiden käyttöönotto vain aiheuttaisi lisää ongelmia. On hyväkin, että ihmiset kykenevät olemaan kriittisiä.
Jos tätä tanssia jaksaa kuitenkin jatkaa tarpeeksi pitkään, alkaa näiden ihmisten kohdalla paljastumaan tietty säännönmukaisuus: MIKÄÄN ratkaisu ei kelpaa. Ei edes ne, joiden kaatamiseksi ei kriittisenkään tarkastelun jälkeen löydy oikein mitään järkeenpäypää argumenttia.
Tämä on hauska ilmiö, sillä joissakin ihmisissä (siis yleensä ratkaisujen tarjoajissa) tämä aiheuttaa usein valtavaa turhautumista:
”MIKÄ SIINÄ NYT PERKELE ON, KUN MIKÄÄN EI KELPAA? SÄ ET VARMAAN EDES HALUA TÄMÄN ASIAN RATKEAVAN?!”
Tässä liipaistaankin hieman totuutta. Tosin kyse ei ole niinkään siitä, etteikö ihminen haluaisi asian ratkeavan, vaan hän
a) ei ehkä halua tai ole valmis näkemään asian eteen vaadittavaa vaivaa
ja/tai
b) näkee muutoksessa vähintään yhtä paljon uhkia kuin mahdollisuuksiakin.
Voidaankin puhua jonkinlaisesta muutosvastarinnasta ja muutospelosta. Ilmiö on inhimillinen. Miksi haluaisimme muutosta, jos ei ole varmuutta siitä, että muutos onnistuu kohtuullisella vaivalla tai olisi varmasti kannattava?
Ratkaisujen tarjoajien ei tarvitsekaan ottaa ratkaisukielteisten ihmisten jupinaa henkilökohtaisesti. Ei kyse ole siitä, että tarjotuissa ratkaisuehdotuksissa olisi itsessään jotain vikaa. Kyse on siitä, että ihminen ei nyt vain näe niitä omassa tilanteessaan kannattavina.
Ja siihen heillä on luonnollisesti oikeus. Jos toinen istuu kivuliaasti naulan päällä, mutta se ei satu niin paljoa, että pyllyään jaksaisi liikuttaa, niin ei toista voi yleensä pakottaakaan siirtymään. Asiassa ei ole mitään henkilökohtaista.
Vuosien myötä olen itse huomannut, että parhaiten toimii ihan vain tällainen lause:
”No mutta hei, mä en vaivaa sua tällä nyt enempää. Jos jossain kohti tulee fiilis, että haluat lähteä oikeasti etsimään sitä ratkaisua, niin tuu vaikka sitten erikseen sanomaan”.
Aika monesti käy niin, että kyllä se ihminen sitten sieltä myöhemmin tuleekin. Ja huomattavasti paremmalla asenteella varustautuneena. Ongelma onkin alunperin usein siinä, että ihmiset eivät vain reagoi kovin hyvin kaikenmaailman ratkaisujen tyrkyttäjiin.
Ei siis kannata tyrkyttää, vaan odottaa, että ihmiselle syntyy oma tarve ratkaista haasteensa.
Rakkaudella,
Jevgeni
