Tämän päivän aiheella sohaistaan ampiaispesää. Kyky tehdä väkivaltaa on nimittäin hyvän ihmisen suoja pahuutta vastaan.
Väkivalta on yhteiskunnassamme tabu, josta ei sovi puhua myönteiseen sävyyn. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä ei väkivallassa erityisen paljoa hyvää ole. Tänään puhumme siitä kuitenkin juuri myönteiseen sävyyn.
Väkivalta on nimittäin arkea myös meidän yhteiskunnassamme. Aiheet kuten koulukiusaaminen, pahoinpitelyt, lähisuhdeväkivalta, tappaminen ja murhat näkyvät päivittäin uutisissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että väkivaltaa tehdään koko ajan, vaikka kollektiivisesti esitämme, että kukaan meistä ei ole väkivaltainen.
Häviäjiä tässä kaikessa ovat ne kunnolliset, pehmeät, rauhaa rakastavat ja lakia kunnioittavat ihmiset, joille väkivalta on niin vastenmielinen ilmiö, ettei heiltä itseltään löydy edes kykyä tehdä sitä itse. Harva ihminen osaa puolustaa edes itseään tai läheisiään väkivaltaiselta hyökkäykseltä.
Yleisesti ottaen tämä ei haittaa. Suomi on melko turvallinen yhteiskunta, jossa useimmat meistä saavat elää koko elämänsä ilman, että joutuvat väkivallan kohteeksi. Näin ollen useimmat eivät varsinaisesti tarvitse itselleen kykyä tehdä väkivaltaa.
Tämä on kuitenkin laiha lohtu siinä epätodennäköisessä tapauksessa, kun itse joudumme väkivallan kohteeksi. Pehmeä ja rauhaa rakastava ihminen on ilmainen saalis pedolle, joka on omalla tahollaan väkivaltaan valmis. Kun joku takoo sinua kengällä naamaan tai pistelee puukolla reikiä kehoosi, on myöhäistä selittää, kuinka “väkivalta ei ole koskaan ratkaisu!“.
Väkivalta on kuitenkin niin tabu, ettei meillä ole soveliasta puhua edes itsensä puolustamisesta. Eiköhän tämänkin tekstin jälkeen joku aktivisti lähettele sähköpostiini vihaisia viestejä, joiden otsikkona on tuo iänikuinen “VÄKIVALTA EI OLE KOSKAAN RATKAISU”.
Olen tästä syvästi eri mieltä. En ole itse mikään tappelupukari, enkä ole joutunut nuoruuteni jälkeen kertaakaan tappeluun tai muuhunkaan väkivaltatilanteeseen. Siitä huolimatta pidän aktiivisesti huolta omasta kyvystäni puolustaa itseäni (tai läheisiäni) eli käytännössä tehdä väkivaltaa. Koen ainoan elämämme olevan sen verran arvokas, etten näe järkevänä riskeerata sitä sillä, että olisin täysin puolustuskyvytön mahdollisen väkivallantekijän edessä.
Aina kun tästä aiheesta puhuu, esiin ilmaantuu joku hippi tai kukkahattutäti, joka rupeaa valistamaan muita siitä, että täydellisessä maailmassa me kaikki kohtelisimme toisiamme hyvin, eikä väkivaltaa olisi. Tästä olen syvästi samaa mieltä. Täydellisessä maailmassa asia tosiaan olisi näin.
Vaikuttaa kuitenkin kovasti siltä, että emme elä sellaisessa maailmassa. Riittää, että avaa uutislehden ja katsoo, kuinka monta ihmistä on viimeisen vuorokauden aikana hakattu, puukotettu tai ammuttu kuoliaaksi. Kauniit korupuheet eivät suojaa väkivallalta.
Paljon konkreettisempi suoja petoja vastaan on se, että kasvatamme myös omia kykyjämme. Itseään ja läheisiään on tärkeää osata puolustaa*.
Moni luottaa siihen, että tarvittaessa sellainen onnistuu, vaikka asiaa ei olisi erikseen koskaan harjoitellutkaan. Tämä on vaarallista harhaa. Äärimmäisen stressaavassa ja yllättäen alkaneessa tilanteessa ihminen, jolla ei ole asianmukaista itsepuolustuskoulutusta, menee yleensä lukkoon ja muuttuu ilmaiseksi suupalaksi väkivallan harjoittajalle.
Nämä ovat asioita, jotka kannattaa harjoitella kuntoon ajoissa. Tilanteen jo alettua on yleensä jo hyvin myöhäistä. Lisäksi tunne siitä, että kykenemme tarpeen tullen puolustamaan itseämme lisää myös itsetuntomme ja itsevarmuutemme määrää.
Rakkaudella,
Jevgeni
*Omien läheisten puolustamisesta:
(SISÄLTÖVAROITUS: seuraa ahdistava väkivaltakuvaus)
Mieleeni on jäänyt muutaman kuukauden takainen uutinen melko kylmäävästä tapauksesta. Miehen vaimon sukulaismies oli tullut pariskunnan kotiin selvittelemään asioita, retuuttanut vaimon ulos, valellut tämän bensalla ja sytyttänyt tämän palamaan.
Vaimon mies oli ensin mennyt vessaan piiloon, sitten tullut sieltä pois ja katsonut sivusta, kun vaimo paloi hengiltä. Oli kyllä koittanut sammuttaa palavaa vaimoa, mutta tuloksetta. Uutisesta ei paljastunut, oliko miehellä mahdollisesti jonkinlaisia liikuntarajotteita (tjsp), joiden vuoksi hän ei pystynyt puolustamaan vaimoaan, vai eikö vain ollut uskaltanut käydä hyökkääjää vastaan, mutta kylmäävä tapaus silti. Tällaista ei tarvitsisi tapahtua, jos hyvällä ihmisellä olisi itsellään kyky harjoittaa väkivaltaa itsensä tai läheistensä puolustamiseksi.