Työpaikkakiusaaminen (On epärehellistä puhua vain koulukiusaamisesta)

TYÖPAIKKAKIUSAAMINEN

Viime viikolla olin jälleen mukana tekemässä erääseen lehteen juttua koulukiusaamisesta, jossa toin esiin sekä kiusaajan, että kiusatun näkökulmaa. Koulukiusaamisen vastainen työ on huipputärkeää, sillä kiusaamisongelma on yhä uskomattoman yleinen. Joka kerta aiheen kohdatessani kuitenkin mietin, kuinka harhaanjohtava, yksinkertaistava ja epärehellinen on yhteiskuntamme tapa puhua kiusaamisesta.

Koulukiusaamisesta onneksi puhutaan nykyään paljon. Koulussa tapahtuva kiusaaminen on tavallaan turvallinen aihe käsiteltäväksi, sillä se tapahtuu pääasiassa kouluympäristöissä ja pääasiassa lasten kesken. Se on turvallinen aihe, sillä se ei tule kiusallisen lähelle useimpien aikuisten elämää, vaan on eristetty koskemaan “niitä muita siellä jossain”.

Toisin on esimerkiksi työpaikkakiusaamisen kohdalla. Aina kun puhutaan koulukiusaamisesta, ihmettelen, miksei puhuta myös työpaikkakiusaamisesta, ottaen huomioon, että se on lähes täysin vastaava, samoista asioista koostuva ja lähes yhtä yleinen ilmiö kuin koulukiusaaminenkin. (Myös inttikiusaaminen on vastaava ja yleinen ilmiö, josta ei siitäkään puhuta tarpeeksi.)

Mediassa työpaikkakiusaaminen saa ruutuaikaa yleensä parin viikon ajan kesälomien päättyessä. Silloin julkaistaan esimerkiksi juttuja siitä, kuinka moni ei halua palata töihin, koska siellä odottaa kiusaaja. Sitten aihe katoaa jälleen jonnekkin. Aihetta kyllä sivutaan onneksi erilaisilla “työilmapiiristä” kertovilla jutuilla, mutta terminä tämä “työilmapiiri” on pikemminkin kätkevä, kuin paljastava. Se ei nosta selkeästi esiin sitä, että työpaikoilla on paljon myös ihan suoraa kiusaamista, eikä vain epämääräisiä “työilmapiirin haasteita”.

Haluan nyt vuorostani nostaa aiheen esille, sillä työpaikkakiusaamista näkee aivan jatkuvasti. Itseäni aihe kiinnostaa myös siksi, että omassa työssäni kohtaan erityisesti erilaisten sosiaalisten tilanteiden peloista ja ahdistuneisuudesta kärsiviä ihmisiä, joiden joukossa on hyvin vahvasti edustettuina niin koulu-, intti-, kuin työpaikkakiusaamistakin kokeneet ihmiset.

Aikoinaan ennen uraani yrittäjänä ehdin myös itse näkemään työelämäämme muutamassa työpaikassa, joissa niissäkin osassa tiedettiin olevan kiusaamista. Pienissä yrityksissä sitä oli keskimäärin vähemmän kuin isoissa, mikä on toki tilastollisesti ymmärrettävää. Mitä enemmän ihmisiä, sitä todennäköisempää, että joukosta löytyy myös kiusaajia ja sivustakatsojia.

Aihe on meille aikuisille hieman kiusallinen. Lasten kiusaamisenhan nyt vielä etäisesti ymmärtää, sillä lapset ovat lapsia, joiden kehitystaso saattaa ajaa joitain heistä toimimaan ikävästi ja väärin. Aikuisten kuitenkin voidaan periaatteessa jo olettaa ymmärtävän, että toisia ihmisiä ei tule alistaa, pitää vallassaan ja kaltoinkohdella. Ja silti sitä tapahtuu valtavia määriä.

Ennenkaikkea sitä tekevät ihan tavalliset matti- ja maijameikäläiset. Kiusaamista ei voida eristää koskemaan vain joitakin “häiriintyneitä” yksilöitä. Kiusaamista ilmenee niin tuikitavallisten ihmisten keskuudessa, ettei ole oikein mahdollista etäännyttää itseämme aiheesta ja väittää, että se on vain niiden “outojen, erilaisten ja häiriintyneiden” tyyppien tekosia.

Millä tavoin työpaikka- ja koulukiusaaminen muistuttavat toisiaan?

Koulu- ja työpaikkakiusaaminen muistuttavat mekaniikoiltaan vahvasti toisiaan. Aikuisten maailmassa suora uhkailu ja väkivalta onneksi näyttää pitkälti uupuvan, mutta muutoin kiusaamisen keinot ja taustat ovat tuttuja suoraan peruskoulusta. Käydään läpi muutama niistä.

Kiusaaminen on riittävän näkymätöntä

Koulukiusaaminen on harvoin vain kiusaajien ja kiusatun tiedossa. Yleensä osa siitä näkyy myös ulospäin esimerkiksi luokkakavereille, vanhemmille ja opettajille. Kiusaaminen saa usein kuitenkin jatkua osin siksi, ettei se näy ulospäin kuitenkaan ihan niin vahvasti, että asialle tehtäisiin mitään. Ennen kaikkea kiusaaminen ei usein kulkeudu juuri niiden ihmisten korviin, joilla olisi valta tehdä jotain asian lopettamiseksi.

Koulukiusaamisen tapauksessa kiusaaminen pysyy usein lasten tiedossa, mutta tieto ei kulkeudu koulun henkilökunnalle ja vanhemmille tarpeeksi voimakkaasti ja laajasti. Tiedon kulkeutumista estävät usein myötävaikutuksessa niin sivustakatsojat, kiusaaja, kiusattukin. Kiusaajat tekevät tekonsa tarpeeksi salassa, kiusaaja ei puhu häpeänsä ja pelkonsa vuoksi ja sivustakatsojia pelottaa ottaa aktiivisempaa roolia kiusaamisen estämisessä.

Sama ilmiö on täysin läsnä työpaikkakiusaamisessa. Kiusaamisesta usein kyllä tiedetään, mutta ehkä vain pienessä porukassa. Tämä pieni porukka saattaa koostua ihmisistä, jotka eivät itse uskalla tai ehkä vain tajua asiaan puuttua. Kiusaamisen annetaan näkyä heille, sillä tiedetään, ettei kukaan kuitenkaan tee mitään, joko ymmärtämättömyyden, välinpitämättömyyden, epävarmuuden tai jonkin muun syyn vuoksi.

Ennen kaikkea kiusaamisen ei anneta (kiusaajan tai kiusatun myötävaikutuksesta) tulla niiden näkyviin, jotka voisivat pistää asialle stopin.

Sopiva uhri, jonka kiusaamiselle on tarpeeksi monen hiljainen hyväksyntä

Peruskoulussa kiusaamisen kohteiksi valikoituivat hyvin tietynlaiset henkilöt. Lapset aistivat ja ymmärtävät, keillä heidän joukostaan ei ole tarpeeksi sosiaalista tukea ja kykyä puolustaa itseään. Lapset ymmärtävät, kenen kiusaamista katsotaan tarpeeksi “sormien välistä”.

Usein kiusattu on jollain ilmeisellä tavalla hieman erilainen. Joku on ylipainoinen, joku todella köyhästä tai rikkaasta perheestä, jollakulla on puhevika, joku on todella ujo, joku on eri kulttuurista, joku on opettajan suosikki, joku tykkää väärästä musiikkityylistä, jonkun harrastus on outo. Mikään näistä ei ole aikuisten silmin katsoen millään tavoin oikeasti kielteinen asia, mutta nämä riittävät usein lapsille. Kiusaamiselle etsitään jo lasten maailmassa jonkinlainen “oikeutus”.

Vaikka sivustakatsojat eivät varsinaisesti hyväksyisi kiusaamista, on uhriksi valikoitunut kuitenkin niin sopivan erilainen tai eristäytynyt/eristetty henkilö, että he pystyvät jollain tasolla “ymmärtämään” kiusaamisen olemassaolon.

Kiusattu on harvoin se luokan suosituin ja pidetyin tyyppi, sillä heillä on suojanaan laaja sosiaalinen tuki ja esimerkiksi verbaalisia tai fyysisiä kykyjä itsensä puolustamiseen. Kiusatuksi valikoituu joku, joka on tarpeeksi “helppo” kohde alistettavaksi.

Täsmälleen sama jatkuu työpaikoilla. Kiusatuksi valikoituvat esimerkiksi hieman liian kiltit, hieman liian kuuliaiset ja sopivasti sosiaalisesti eristäytyneet henkilöt. Yleensä kiusattu on myös sellainen, ettei hänen oleteta laittavan “kovaa kovaa vastaan”, eli vastustavan kiusatuksi tulemistaan aktiivisesti, esimerkiksi pelon tai häpeän vuoksi.

Hiljainen hyväksyntä on työpaikoilla ja aikuisen maailmassa usein sitä, ettei oikein ymmärretä ongelman luonnetta ja sen vakavuutta. Olen kuullut paljon tapauksia, joissa kiusaamisesta on esimerkiksi kyllä kerrottu esimiehelle, joka on luvannut asiaan puuttua, mutta jonka käytännön toimet tilanteen parantamiseksi eivät oikein ole osuneet maaliinsa.

Esimies on ehkä puhunut asiasta, ehkä työpaikalle on järjestetty jonkinlainen työilmapiirikoulutus (jossa nimenomaista kiusaamistapausta ei ole nostettu esiin, vaan puhuttu “yleiselle tasolla”), ehkä kiusaaja on hetkeksi “painunut maan alle”, mutta heti kun tilanne rauhoittuu, kiusaaminen palaa ennalleen. Kiusaamisen estämiseksi tehdyt toimet eivät ikään kuin riitä.

Samaa näki aikoinaan jo koulussa. Kun koulu puuttui kiusaamiseen, se lakkasi joksikin aikaa. Koska puuttuminen ei kuitenkaan ratkaissut kiusaamisen taustalla olevia perusongelmia, kiusaaminen jatkui myöhemmin uudelleen, aivan kuten rikkaruoho, jonka juurta ei kitketä, kasvaa paikoilleen uudelleen.

Suojattu asema, josta käsin kiusaamista voidaan tehdä

Kiusaamisen karkeimpia puolia on usein siihen sisältyvä epäreiluus. Se tehdään “suojatusta asemasta”, jolloin kiusatulla ei ole käytännössä yhtäläisiä mahdollisuuksia itsensä puolustamiseen tai tilanteen ratkaisemiseen.

Esimerkiksi koulukiusaamisessa kiusaaminen ehkä tapahtuu porukassa. Vaikka kiusattu pystyisikin pistämään vastaan yhdelle, ei isompaa porukkaa voi yleensä voittaa. Tai sitten kiusaaja on “luokan kingi”, jonka fyysinen, sosiaalinen tai verbaalinen kyvykkyys tekee hänen voittamisestaan vaikeaa.

Työpaikkakiusaamisessa toistuu usein sama kaava. Kiusaaja voi olla esimerkiksi esimiesasemassa kiusattuun nähden. Tai sitten hän voi olla työpaikan myyntitykki, jonka työpanos ja työn tulokset käytännössä mahdollistavat sen, että muilla edes on töitä. Tai sitten kyseessä on vain jälleen “luokan kingi”, josta on vain ajan saatossa kehittynyt “työporukan kingi”.

Kiusaaja ei ole ilmeinen henkilö

Kiusaaja ei muuten suinkaan ole aina se ilmeisin kiusaajamainen tyyppi. Kiusaaja ei ole välttämättä se luokan takapenkin röökinpolttaja-häirikkö-lintsari, vaan se saattaa olla etupenkissä kiltisti istuva, opettajaa aina kuunteleva ja tunneilla aktiivinen hikarityyppi. Minä olin aikoinaan sellainen. Olin hyvä koulussa, keskityin tunneilla, tein yleensä läksyni, noudatin yleensä koulun sääntöjä ja olin muutenkin pääasiassa mallioppilas. Sen lisäksi olin vittumainen kuittailija-kiusaaja. En ehkä heilunut koulun jälkeen nyrkit pystyssä hakkaamassa heikompiani, mutta osasin muille kuittailemalla ja “läppää heittämällä” varmasti tehdä joidenkin olon ikäväksi.

Tämä on yksi nykyisen kiusaamiskeskustelun heikkoja puolia. Kiusaajia etsitään kovasti liian ilmeisten henkilöiden joukosta. Heidän, joilla on rikkinäinen perhe ja huono koti. Heidän, joilla on itsellään paha olla. Heidän, joilla on tarkkaavaisuushäiriö ja ongelmia koulussa. Heidän, jotka eivät kunnioita sääntöjä ja auktoriteetteja. Ehkä kiusaaja löytyy heidänkaltaisten joukosta valtaosan ajasta, mutta ei todellakaan aina. Ei minulla esimerkiksi mikään huono koti tai paha olo ollut. En vain hahmottanut, miltä muista tuntuu.

Sama toistuu työpaikoilla. Töihinhän ei lähtökohtaisestikaan valita mulkkuja tyyppejä. Kiusaajat löytyvät sielläkin myöhemmin ihan “tavallisten, hyvien tyyppien” joukosta.

Kiusaaminen pysyy “sopivissa rajoissa”

Ja lopuksi mielestäni olennaisin kiusaamista mahdollistava ilmiö. Kiusaamisesta tiedetään, mutta se pysyy “sopivissa rajoissa”. Ja niin pitkään, kuin se näissä rajoissa pysyy, kiusaamisen lopettamiseen ei tajuta tai osata tarttua.

Muistan esimerkiksi itse koulukiusattuna olemisesta elävästi sen, kuinka kuumottavia koulumatkat usein olivat. Tulevatko kiusaajat matkalla vastaan, tuleeko tänään turpaan tai joudunko kuuntelemaan ahdistavaa kuittailua koko matkan? Oikeastihan tällaisia kohtaamisia tapahtui periaatteessa suht harvoin, mutta niiden pelotevaikutus oli jatkuvasti läsnä. Ulkoapäin katsoen lähes jokaikinen koulu- ja kotimatkani oli täysin harmiton ja turvallinen, jolloin ketään ei olisi voinut syyttää kiusaamisesta, sillä mitään näkyvää ei tapahtunut. Pelotevaikutus oli kuitenkin aina läsnä, jolloin olo oli kuitenkin “kiusattu”. Kiusaajien toiminta pysyi siis ikään kuin sopivissa rajoissa.

Saman muistan myös, jos roolit käännetään. Oma kuittailu-kiusaamiseni pysyi aina “sopivissa rajoissa”. En koskaan kiusannut systemaattisesti, en koskaan kuittaillut kovin usein, en uskoakseni ollut mukana epäreiluissa tilanteissa… ja silti harrastin kuittailuani sillä tavoin, että se varmasti tuntui joistain kiusaamiselta. En siis ikään kuin kiusannut siten, että olisin voinut jäädä kiinni, mutta kiusasin silti.

Irvokastahan tästä tekee se, että muistaakseni jo tuolloin hahmotin tämän mekaniikan. Ja niin taisivat hahmottaa muutkin lapset, kun muistelee, kuinka paljon sellaisia “nomut hehheh sehän oli vaa leikkiä ja läppää mitä me puhuttiin :)“-selityksiä jotkut antoivat, kun lopulta jäivät kiusaamisestaan kiinni.

Ja tämä on ehkä erityisesti läsnä aikuisten maailmassa. Jopa nämä “nomut hei sehän oli vain vitsiä :)“-selitykset ovat pysyneet samoina. Aikuiset kiusaajat yrittävät kiinnijäädessään selittää aivan samaa pajunköyttä, jota punoimme jo lapsina. Ilmiselväähän kaikille osapuolille on, että eihän se kiusaaminen mitään vitsiä ollut (ainakaan kiusatulle), mutta kasvot yritetään säilyttää edes ilmeisen valheen avulla.

Varsinkin aikuiset taitavat tämän pelin. Aikuisten maailmassahan pääasiassa jo ymmärretään, että kaikenlainen kiusaaminen, alistaminen ja kielteinen vallankäyttö on hyvin epäilyttävää toimintaa, josta ei todellakaan sovi jäädä kiinni. Siksi erityistä huomiota suodaan sille, ettei kiusaaminen vaikuttaisi kiusaamiselta. Tai jos vaikuttaakin, on oltava keino säilyttää kasvonsa. Tämä onnistuu valitettavan usein esimerkiksi tekemällä kiusatusta syntipukki. “Hän on vain katsokaas niin herkkä, että ylitulkitsee ja ylireagoi“. Jos kiusaajia on useampi, on yksittäinen uhri helpompi yhteistyön voimin myös näin leimata.

Kuinka kiusaaminen ratkaistaan?

“Kuinka kiusaaminen ratkaistaan” onkin sitten se tämän aiheen kiusallinen kysymys. Siihen kun ei ole antaa helppoa vastausta. Vaikeaa kiusaamisen ratkaisusta tekee mm. se, että siinä keskiöön nousee kiusatun oma toiminta ja hänen kykynsä vastustaa kiusaamistaan ja ratkoa tilannettaan. Tämä taas on ikävä ajatus siksi, että kiusatulla on jo valmiiksi vaikeaa, eikä voida hyvällä tahdolla odottaa, että jokainen löytäisi itsestään rohkeutta ja voimia laittaa itse kiusaamiselleen stoppia.

Vaikeaa siitä tekee lisäksi se, että kiusattuun usein vaikutetaan aktiivisesti siten, ettei tämä uskaltaisi lähteä vastustamaan kiusaamista. Koulussa uhataan hakata, jos kiusattu menee vasikoimaan. Työpaikalla saatetaan taas uhata kiusaamisen lisäämisellä, sosiaalisella eristämisellä, maineen pilaamisella ja muilla vallankäytön välineillä. Käytännössä kiusatulta otetaan jatkuvasti pois hänen kykyään tehdä tilanteelleen mitään.

Tämä taas on raskasta siksi, että ulkopuolinen kiusaamiseen puuttuminen yleensä joko loistaa täysin poissaolollaan, tai on riittämätöntä. On kyllä aidosti hyvä, että työpaikoilla ja kouluissa pidetään ilmapiirikoulutuksia, valistetaan ihmisiä vallankäytöstä ja kiusaamisesta ja tehdään erilaisia interventioita, mutta tämä ei valitettavasti vain usein riitä. Nämä ovat ihailtavia askelia oikeaan suuntaan, mutta itsessään usein riittämättömiä.

Mikä siis neuvoksi? Omasta itsevarmuuskouluttajan näkökulmastani kiinnittäisin erityistä huomiota häpeätyöskentelyyn. Juuri kiusaamisen uhrin häpeä ja pyrkimys säilyttää kasvonsa on se, joka antaa tilanteen jatkua ja suojaa kiusaajaa. Kun uhri ei uskalla nostaa ongelmaa esiin, kiusaaja on turvassa. Mitä parempi on kykymme kestää häpeää ja “kasvojen menetystä”, sitä paremmin kykenemme nostamaan esiin sekä itseemme, että muihin kohdistuvaa kaltoinkohtelua. Kun häpeäntunteensa hyväksyy ja kestää, on esimerkiksi helpompi nostaa ongelma jopa julkisesti esiin. Minua on muuten henkisesti alistettu tällä työpaikalla viimeisen vuoden ajan ja syyllisiä ovat muuten nuo tuossa.

Tämän ei ole tarkoitus olla mikään kiusattua kielteisesti vastuuttava ja syyllistävä “vain sinä itse voit ratkaista ongelmasi, on oma syysi ettet ole vielä tehnyt sitä” -tyyppinen argumentti. On kuitenkin kylmä tosiasia, että yhteisö ei kiusattua usein ole valmis tarpeeksi vahvasti auttamaan. Silloin on kannettava enemmän itse, vaikkei se millään tasolla ole oikein tai reilua.

Tässä vaiheessa olisi mielestäni tärkeää lähteä edes lisäämään tietoisuutta tästä(kin) ongelmasta. Työpaikkakiusaaminen on yleinen ja vaiettu ilmiö, joka nakertaa valtavan monen mielenterveyttä, lisää sairaspoissaoloja, laskee työn tehoa ja tekee yhteiskunnastamme osaltaan huonomman paikan.

Kiitos paljon lukemisesta, saa jakaa!

Rakkaudella,

Jevgeni

 

 

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia