Videobloggaaminen jännittää: 3 vinkkiä, joilla saat rohkeutta videobloggaamiseen

videobloggaaminen

Videobloggaaminen on vuosi vuodelta yhä suositumpaa. Youtuben ja vastaavien sivujen suosio on tehnyt siitä suosittua varsinkin nuorten keskuudessa, mutta myös yhä useampi aikuinenkin on perustanut oman videoblogin. Myös itseltäni löytyy oma kanava, jossa julkaisen samanlaisia sisältöjä kuin tässä blogissakin (kiitos, jos laitat kanavan tilaukseen!)

Videoblogilla esiintyminen kuitenkin myös jännittää monia. Omilla kasvoillaan esiintyminen netissä voi tuntua hurjalta. Lisäksi videobloggaaminen voi herättää ihan samanlaista esiintymiskammoa kuin ihmistenkin edessä tapahtuva esiintyminen. Itse koen kameralle puhumisen jopa pelottavampana kuin oikeiden ihmisten edessä esiintymisen!

Mistä siis löytää rohkeutta videobloggaamiseen ja “tubettamiseen” eli YouTubessa esiintymiseen? Tässä tekstissä nostan esiin joitain ajatuksia aiheeseen liittyen.

(Jos haluat lukemisen sijaan katsoa nämä vinkit videolta, löydät videoversion tämän tekstin lopusta!)

1. Tärkeysharha

Yksi suurimmista vaikuttimista useimpien sosiaalisten pelkojen takana on niinkutsuttu tärkeysharha. Se tarkoittaa usein valheellista kuvitelmaa siitä, että muut ihmiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita meistä ja meidän tekemisistämme. Kuvittelemme, että muut ihmiset vahtivat kaikkia tekemisiämme ja suorituksiamme. Saatamme kuvitella, että ellemme jatkuvasti suoriudu täydellisen hyvin, muut huomaavat sen heti ja pitävät meitä sen vuoksi pilkkanaan.

Todellisuudessa maailmassa on 7,4 miljardia ihmistä, joilla jokaisella on oma elämä. Heillä on omat huolensa, murheensa, toiveensa, unelmansa ja arkiset ajatuksensa. Ihmiset ovat kiinnostuneita ennenkaikkea itsestään ja he ajattelevat ennenkaikkea omaa elämäänsä. Muutamia ajatuksia uhrataan läheisimmille ihmisille, mutta pääasiassa mietiskelemme omia asioitamme.

Tämä on lohduttavaa ja vapauttavaa. Ymmärtäessämme, että muita ihmisiä eivät meidän tekemisemme erityisemmin kiinnosta, olemme vapaita tekemään vapaasti sitä, mitä haluamme. 

Testailin tätä nuorempana paljon. Saatoin mennä ystäväni kanssa esimerkiksi kauppakeskuksen käytävälle ja laulaa kovaan ääneen jonkin hassun laulun. Hämä-hämä-häkki kiipes langalle ja niin edelleen. Ja minä muuten olen niin huono laulamaan, että jopa oma äitini ilkkuu minua!

Näitä kokeiluja tehdessämme huomasin nopeasti, että jopa julkinen hassu käytös ei kiinnosta lähes ketään. Ihmiset suovat minulle huomiota ehkä parin sekunin ajan, kunnes jatkavat elämäänsä ja unohtavat sen oudon tyypin, joka rallattelee hämähäkkibiisiä nuotin vierestä. Ne harvat, jotka asiasta jaksoivat kiinnostua taas todennäköisesti unohtavat koko asian viimeistään muutaman minuutin kuluttua.

Koska meidän tekemisessä eivät kiinnosta lähes ketään, olemme vapaita toteuttamaan itseämme varsin pitkälle, ennen kuin joku tosissaan kiinnostuu tekemisistämme.

2. Tottumismekaniikat

Kameralle esiintyminen ja itsensä esiin laittaminen nettiin tuntui minusta varsinkin alussa todella kuumottavalta. Mutta niin sen kuuluukin tuntua. Uusien asioiden kokeilu ja niiden tekeminen ensimmäistä kertaa aiheuttavat ihmisissä tyypillisesti epävarmuutta, mikä on luonnollista. On luonnollista tuntea itsensä epävarmaksi tehdessään jotain, mihin ei ole vielä tottunut ja missä ei ole vielä kovinkaan taitava.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, ettei ihmisen psyykettä ole suunniteltu siten, että useimmat uudet asiat tuntuisivat heti hyviltä. Kun teemme haastavia asioita ensimmäisiä kertoja, kehomme saattaa vapauttaa stressihormoneja ja saa näin aikaan vähintään lievästi epämiellyttävän olon. On aivan luonnollista, että epämukavuusalueella oleminen ei tunnu hyvältä.

Meihin on kuitenkin rakennettu myös loistavat tottumismekanismit. Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikoon perseessä, tapasi vanha kansa sanoa. Kun vain jaksaa luovia sen alkuaikojen epämukavan olon läpi, tulemme tottumaan uuden asian tekemiseen, aivan kuten on tarkoitettukin.

Tähän voi olla vaikea aluksi uskoa. Ainakin minun oli, varsinkin kun olo tuntuu aluksi hemmetin vaikealta! Mitä todennäköisimmin itsevarmuus tulee kuitenkin lisääntymään tottumuksen ja osaamisen lisääntymisen myötä. Tätä voi ajatella eräänlaisena palkintona siitä, että emme lopeta vaikealta tuntuvan asian tekemistä heti alkuunsa, vaan sinnittelemme sen parissa, vaikka aluksi se tuntuukin ikävältä.

Konkreettinen vinkki videobloggaamiseen totuttautumiseen on esimerkiksi tämä:

Laita kamera päälle, asettaudu sen eteen ja rupea juttelemaan. Ihan sama mitä. Kerro päivästäsi, ajatuksistasi, huolistasi, toiveistasi, hölmöile ja sekoile, heitä läppää, vääntele naamaa, ihan mitä vain. Tarkoitus on tottua kameran läsnäoloon ja sille esiintymiseen. Harjoituksen jälkeen voit poistaa kuvaamasi materiaalin, eikä kukaan tule koskaan näkemään sitä. Siksi olet vapaa tekemään kameran edessä mitä vain ikinä haluat.

Sama pätee videoblogiensa julkaisemiseen. Ensimmäistä kertaa “julkaise” -napin painaminen oli ainakn minusta ihan järkyttävän kuumottavaa! Siihenkin kuitenkin tottui. Toinen kerta oli jo ihan vähän helpompi, kolmas kerta ihan vähän helpompi ja niin edelleen. Nykyään videoiden julkaiseminen ei enää edes tunnu missään ja olen alkanut melkeinpä kaipaamaan alkuaikojen jännitystä!

3. Kriitikoitakaan ei oikeasti kiinnosta

Se mikä esilläolossa tietysti pelottaa, on kritiikin saaminen. Mitä jos joku ei tykkää videoistani? Mitä jos joku pitää minua ihan pellenä? Mitä jos näyttäydyn muiden silmissä sössöttävänä, puhevikaisena ja hölmönä tyyppinä? Entä jos joku pahastuu jostain, mitä sanon ja ottaa minut tähtäimeensä?

Nämä kaikki uhkakuvat ovat tietysti teoriassa mahdollisia ja joskus harvoin ne saattavat myös toteutua. Pelkomme niitä kohtaan on kuitenkin tyypillisesti vahvasti ylimitoitettu: Sadasta ihmisestä ehkä yhtä edes etäisesti kiinnostaa jättää kielteistä palautetta (tai edes katsoa videotasi alunperinkään) ja tuhannesta ihmisestä ehkä yksi lopulta jättää sen kielteisen palautteen (ja silloinkin se kertoo yleensä enemmän palautteen jättäjästä kuin sinusta).

Olen esiintynyt eri tahoilla netissä vuodesta 2011 ja olen edelleen hämmilläni siitä, miten käsittämättömän vähän kriittistä palautetta lopulta kohtaankaan. Osittain kyse on toki valitusta tyylistä, jolla kommunikoimme muille. Itse pyrin pitämään sisältöni suhteellisen asiallisina ja vältän ihmisten ärsyttämistä ja loukkaamista. Piikikkäämpi tyyli kirvoittaisi varmasti enemmän kannanottoja niin puolesta kuin vastaankin. 

Oma kokemukseni on ennemmin jopa se, että bloggaamisen ja videobloggaamisen kautta olen saanut lukuisia uusia ystäviä ja seuraajia, mikä on tuntunut tosi huipulta. Vihamiehiä ei ole kuulunut. Viiden videoblogivuoden aikana olen joutunut estämään Youtube-kanavaltani tasan yhden ihmisen. Siinäkin tapauksessa kyse vaikutti olevan siitä, että henkilöllä oli merkittäviä mielenterveyden haasteita ja minä valikoiduin sattumalta hänen purkaustensa kohteeksi.

Toivottavasti näistä vinkeistä oli edes pientä hyötyä. Kiitos lukemisesta ja tsemppiä videobloggaamiseen, mikäli päätät sellaisen aloittaa!

Rakkaudella,

Jevgeni

(Teksti “Videobloggaaminen jännittää: 3 vinkkiä, joilla saat rohkeutta videobloggaamiseen” on julkaistu 9.8.2016 ja sitä on päivitetty 5.7.2021. Lisää vastaavia tekstejä löytyy blogin arkistosta ja videoita videoarkistosta. Kiitos, mukavia luku- ja katseluhetkiä!)

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia