videopeliaddiktio

Pelaaminen on todella kivaa – joskus liiankin kivaa. Milloin peliharrastus muuttuu addiktioksi ja mistä se johtuu? Tätä aihetta tutkiskellaan tämän viikon blogitekstissä.

(Julkaisin viime viikolla samasta aiheesta myös samansisältöisen videoblogin. Jos mieluummin kuuntelet kuin luet, löydät videoblogin tämän linkin takaa. Mukavia katseluhetkiä!)

Niin. Peliaddiktio. Mikä se on ja kuinka siihen tulisi suhtautua? Onko kyseessä mielenterveysongelma? Entä kärsivätkö siitä ennen kaikkea lapset ja nuoret? Onko peliaddiktio liikaa pelaavan henkilön omaa syytä?

Idea tähän kirjoitukseen syntyi, kun joitain viikkoja sitten bongasin seuraavan uutisen:

Kiinassa ollaan siis kauhistuttu siitä, että tenavat pelaavat liikaa. Ja tottahan tuo tuntuisi olevan. Viime aikoina Suomenkin uutisissa ollaan kuultu siitä, että lapsia ei liikkuminen kiinnosta enää entiseen tahtiin. Pelaaminen ja älylaitteet ovat kiistattomasti osa ongelmaa.

Pelaaminen on kuitenkin tullut jäädäkseen, eikä tule takertua ainoastaan sen kauhisteluun. Kun pelaamisesta kerta tulee joillekin jopa ongelma, on järkevintä oppia ymmärtämään ko. ongelmaa.

(Ihmiskunnalla on muuten pitkä historia uusien teknologioiden ja ajanviettotapojen kauhistelussa. Aikoinaan kauhisteltiin mm. television tulemista koteihin. Mihin maailma nyt ajautuu, kun lapset ja nuoret vain roikkuvat television edessä! Vielä kauempana historiassa, kirjoitustaidon yleistyessä, sitäkin kauhisteltiin. Mihin maailma nyt menee, kun ihmiset saavat ajatuksensa papyrukselle, eivätkä enää joudu käyttämään muistiaan! Muutama tuhat vuotta myöhemmin maailma näyttäisi pyörivän edelleen, kirjoitustaidosta, televisioista ja peleistä huolimatta.)

On kuitenkin tosiasia, että liiallinen pelaaminen voi olla myös ongelma. Vuonna 2018 maailman terveysjärjestö ilmoitti lukevansa sen mielenterveyden häiriöiden joukkoon. Kaikki mielenterveyden ammattilaiset eivät tosin ole tästä samaa mieltä. Osa kuitenkin on.

Niin tai näin, viestii tämä keskustelu siitä, että ilmiö on kuitenkin todellinen. Pelaamisesta voi tulla ihmiselle ongelma. Seuraava kysymys on sitten se, mistä tämä johtuu.

Ennen kuin jatketaan eteenpäin, haluan korostaa seuraavaa asiaa: Vaikka tässä tekstissä käsitellään pelaamisen ongelmapuolia, ei kyse ole mistään pelien tai pelaajien vastaisesta ulostulosta. Rakastan itsekin pelaamista ja yksi unelmiani on itseasiassa se, että minulla olisi käytettävissä enemmän vapaa-aikaa pelien pelaamiseen!

Milloin pelaamisesta tulee ongelma?

Kun puhutaan riippuvuuksista, on tietysti tärkeää kysyä, milloin sinänsä ihan kivasta harrastuksesta tuleekin addiktio. Mikä on se piste, jolloin pelaamisesta tulee ongelma?

Nämä ovat lähtökohtaisesti tapauskohtaisia asioita, mutta ihan toimiva tapa määritellä addiktion raja on tämä:

Voidaan puhua addiktiosta, kun jonkin asian tekeminen (eli tässä pelaaminen) alkaa tosissaan vahingoittamaan elämän niitä osa-alueita, joita yleisesti ottaen pidetään terveinä. Näitä asioita ovat esimerkiksi sosiaaliset suhteet, fyysinen ja henkinen kunto sekä opinto- ja työmenestys.

Jos siis esimerkiksi usein ja toistuvasti jättää ihmissuhteensa hoitamatta, jättää menemättä kouluun tai ei saa itseään innostettua huolehtimaan hyvinvoinnistaan siksi, että haluaa olla yksin kotona polttamassa pilveä tai pelaamassa fortnaittia, voidaan alkaa puhumaan jonkinlaisesta addiktiosta.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole nyt kauhistella liikapelaamista, vaan oppia ymmärtämään, mitä sen taustalta löytyy. Miksi pelaamisesta tulee joillekin ongelma?

Peliaddiktion aiheuttaa…

Mikä kaikki peliaddiktion taustalla siis vaikuttaa? Onko addiktio pelkästään nykypelien koukuttavuuden syytä? Vai onko kyse vain siitä, että peliaddiktit ovat vain läpeensä laiskoja vastuunvälttelijöitä, jotka haluavat tehdä elämässään vain kivoja asioita?

1. Pelien huomiomekaniikat ja “koukuttavuus”

Haluan heti aluksi käsitellä alta pois sen yleisen väitteen, että peliaddiktioon vaikuttaa lähinnä se, että pelit ovat itsessään niin koukuttavia.

Ei johdu, mistä lisää tuonnempana. Mutta väitteessä on kuitenkin pieni totuuden siemen, jota ei tule ylenkatsoa. Pelit nimittäin kyllä tehdään mahdollisimman koukuttaviksi. Pelintekijät rakentavat pelien sisään ihmisen huomio- ja palkintomekanismeihin vaikuttavia toimintoja.

Tämä on pelintekijöiden kannalta järkevää, sillä he luonnollisesti haluavat, että heidän pelejään pelattaisiin ja että ne pitäisivät pelaajan otteessaan. Pari esimerkkiä tällaisista toiminnoista:

  • Toistuvat palkinnot: Nykypeleissä pelaajaa palkitaan hyvin miellyttävään tahtiin. Pelit on usein suunniteltu niin, että niissä ei synny “tylsiä kohtia”. Sen sijaan uusia tasoja, palkintoja, esineitä ja saavutuksia tarjoillaan sitä tahtia, että seuraava palkinto tuntuu olevan “ihan just ja just tulossa”. Pelaamista ei mahtaisi lopettaa, sillä aivan kohta ihan just saan seuraavan tason/taikamiekan/kentän käytettäväkseni!
  • Pelitilanteiden muokkaaminen palkitsevammiksi: Esimerkiksi räiskintäpeleissä pelaajalla on yleensä tietty määrä elinvoimapisteitä, jotka näkyvät ruudulla mittarina. Kun pelaajan hahmoa vahingoitetaan, elinvoima putoaa ja mittari muuttuu esimerkiksi vihreästä punaiseksi. Kaikki pelin taistelut eivät kuitenkaan ole välttämättä niin haastavia, että ne jaksaisivat pitää pelaajaa otteessaan. Vaaran tunnetta voidaankin luoda keinotekoisesti niin, että painotetaan mittaria hieman. Esimerkiksi 100 pistettä elinvoimaa eivät asetukkaan mittarilla tasaisesti, vaan jo muutama osuma pelaajan hahmoon heittää pelaajan mittarin punaiselle, vaikka tosiasiassa elinvoimapisteitä ollaankin menetetty vasta esimerkiksi 20 %. Samalla näyttöruutuun saattaa ilmestyä punainen reunus ja sydämen tykytystä imitoiva ääniefekti. Näin pelaajalle syntyy tunne, että hänen hahmonsa on aivan pian menehtymässä ja että “nyt on tiukat paikat!” (vaikka todellista vaaraa hahmolle ei vielä oikeasti ole!). Näin muutoin tylsistäkin taistelutilanteista voidaan saada paljon intensiivisemmän tuntuisia ja palkitsevampia. Peli on tällä tavoin kiinnostavampi, kuin se muutoin olisi.

Pelit siis voivat kyllä koukuttaa ihan silläkin, että ovat niin pirun mukaansatempaavia. Kyse ei kuitenkaan näytä olevan vain tästä, sillä useimmat pelejä pelaavat eivät koukutu pelaamiseensa. Syy ei siis ole vain peleissä itsessään.

Muut syyt peliaddiktion taustalla ovatkin sitten vähän synkempää tavaraa. Kyse on erilaisista sosiaalisista ja psyykkisistä ongelmista, jotka yhdessä pelien kiinnostavuuden kanssa altistavat addiktiolle.

Tunnistettuja altistajia ovat esimerkiksi ahdistuneisuus, masennus, haasteet sosiaalisissa taidoissa sekä sosiaalisten konfliktien määrä ihmisen elämässä.

Masennus ja ahdistuneisuus

Masennus ja ahdistuneisuus voivat esiintyä yhdessä ja erikseen. Molemmat vaikuttavat käytännössä niin, että aiemmin täysin arkisista ja helpoista tilanteista tuleekin meille huomattavasti vaikeampia:

Kun ahdistaa ja masentaa, koulussa on vaikeampaa ja ikävämpää olla. Töissä on vaikeampaa olla. Ihmisten kanssa on vaikeampaa olla. Kulttuuririentoihin osallistuminen tuntuu raskaammalta. Ihmissuhteiden ylläpitäminen tuntuu raskaammalta. Ja niin edelleen. Kun täysin arkisista tilanteista tulee vaikeita, nousee myös kynnys hakeutua niihin.

Kun vaikeisiin tilanteisiin ei haluaisi/jaksaisi aina hakeutua ja kun vaikeita tilanteita on valtaosa arjesta, on ymmärrettävää, että neljän seinän sisään jämähtäminen muuttuu melko houkuttelevaksi vaihtoehdoksi. Pelien pelaaminen tarjoaa ikään kuin verrattain helpon ja palkitsevan vaihtoehtoisen tavan käyttää aikaansa.

Sosiaalisten taitojen puute

Kolmas tunnistettu peliriippuvuudelle altistava tekijä on se, että sosiaaliset tilanteet eivät oikein suju. Ja kun ne eivät suju, ei niissä oleminen ymmmärrettävästi tunnu kovinkaan mukavalta. Vaikeisiin tilanteisiin ei tee siis mieli hakeutua. Tässäkin tapauksessa kynnys “oikean elämän” elämiseen kasvaa, jolloin kotiin ja pelien ääreen jääminen muuttuu houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.

(Yritykseni Rohkeuskoulu muuten tarjoaa apua sosiaalisen itsevarmuuden kasvattamisessa. Esimerkiksi Eroon Ujoudesta -eKirjasta on ollut monelle apua!)

Sosiaaliset konfliktit

Vielä yksi tekijä peliaddiktion taustalla näyttäisi olevan sosiaalisten konfliktien läsnäolo ihmisen elämässä. Siis esimerkiksi koulu- tai työpaikkakiusaaminen tai vaikkapa ongelmat perheen sisällä.

Tässäkin vaikuttaisi olevan kyse siitä, että konfliktien vuoksi kynnys hakeutua arkisiin tilanteisiin kasvaa. Kouluun ei huvita mennä, jos siellä joutuu pelkäämään kiusatuksi tulemista. Töihin ei huvita mennä, kun pomo ahdistelee ja asiakkaat vittuilevat päin näköä. Perheen teini-ikäinen jäsen taas saattaa kokea ahdistavaksi äiskän ja iskän jatkuvan urputtamisen (“Joko sä oot hakenut niitä töitä?!”) ja sulkeutua pelien maailmaan.

Erityisesti sosiaalisissa nettipeleissä taas on mahdollista tuntea olevansa kyvykäs ja arvostettu. Arvostetuksi tuleminen taas tuntuu olevan meille ihmisille melko tärkeää. Tässä valossa on ihan ymmärrettävää, että WoWissa koko tiiminsä hengissä pitävä healeri tuntuu pelaajasta paljon palkitsevammalta roolilta kuin työssään asiakkaiden urputusta kuunteleva asiakaspalvelija.

Ulkoisen maailman vaatimukset

Omassa työssäni kohtaan jonkin verran ihmisiä, joita voisi kuvailla “syrjäytymisvaarassa” oleviksi. Moni heistä myös pelaa valtavan paljon. Yksi keskustelun aiheeksi nouseva asia tuntuu olevan monen kohdalla se, että peleihin ja muuhun tekemiseen paetaan “oikean maailman vaatimuksia”.

Käytännössä ollaan esimerkiksi elämäntilanteessa, jossa “kuuluisi tehdä jotain”, mihin omat valmiudet eivät tunnu riittävän. Ollaan valmistuttu koulusta ja pitäisi hakea töitä, mutta ei oikein osata tai uskalleta. Tai ollaan kohta jo kolmikymppiä ja pitäisi hankkia kumppani ja perustaa perhe, mutta deittailu ei ota onnistuakseen. Oikean elämän vaatimukset tuntuvat raskailta, mutta omat voimavarat eivät riitä niihin vastaamiseen.

Peleissä sen sijaan on tarjolla onnistumisia helpommin. Moni kokee pelaamisen hyvin palkitsevana juuri siksi, että pelien ongelmat ovat yksinkertaisempia ja myös palkitsevampia. Oikean elämän asiat taas eivät välttämättä tarjoa palkintoa edes onnistuneen ratkaisun jäljiltä. Ahdistava työttömyys ja työnhaku saattaa muuttua vielä ahdistavammaksi työssäoloksi ja yksinäinen sinkkuus voi muuttua vaikeaksi parisuhteeksi.

Onko addikti syyllinen addiktioonsa?

Ikuisuuskysymys addiktioista puhuttaessa tuntuu olevan se, että “kenen vika” kyseinen riippuvuus on. En osaa sanoa, kuinka oleellinen tuo kysymys on, mutta hyvin syyllistävä se ainakin on. Syyllistävyys taas on ongelma siksi, että se nostaa kynnystä ottaa vastaan tarjottua apua.

Tämä on viesti esimerkiksi teininsä mahdollisesta liikapelaamisesta huolestuneille vanhemmille. Lähtökohtaisen toimintatavan ei tarvitse olla se, että pelaamisesta syyllistetään (ja varsinkaan heti perään vaadita työnhakua, koulussa pärjäämistä ym.), vaan pikemminkin tarjotaan apua elämässä olevien muiden haasteiden ratkaisemiin. Pelaaminen vähenee lähtökohtaisesti sen myötä, kun muu elämä alkaa taas vaikuttamaan kiinnostavalta ja palkitsevalta.

Lopuksi

Lopuksi omasta puolestani tsemppiä ja jaksamista kaikille, jotka mahdollisen peliaddiktion tai muiden mainittujen haasteiden kanssa kamppailevat. Mikäli aihe kiinnostaa ja joku haluaa esimerkiksi konkreettisempia vinkkejä peliaddiktiosta irtautumiseen, heittäkää alle kommenttia tai laittakaa viestiä muita kanavia pitkin :)!

Rakkaudella,

Jevgeni