ylisuorittaminen

Hei!

Hesarissa ilmestyi tänään kolumni otsikolla “Ylisuorittajien ongelmat ovat ylellisyyttä – Minun on vaikeaa surra ihmisten puolesta, jotka ovat saavuttaneet elämässään liikaa”. En yleensä ota suoraan kantaa muiden teksteihin, mutta tässä haluan tehdä poikkeuksen, sillä tällä kertaa “en voisi olla enempää eri mieltä”. Kirjoituksen viesti oli mielestäni kylmä ja asiaton.

(Korostan tosin heti alkuun, ettei ole todellakaan tarkoitus tuomita itse tekstin kirjoittajaa. Tekstin esiin tuoma mielipide on sinänsä ihan ymmärettävä ja yleinen. Samaan mielipiteeseen törmää kyllä muuallakin, eikä edes kovin harvoin. Tämä ei ole kritiikki kirjoittajaa kohtaan. Ja hyvä tekstihän tuo on, kun synnyttää keskustelua, vaikka itse sisällön kanssa olen tällä kertaa hyvin eri mieltä.)

Avaan ensin lyhyesti oman näkemykseni taustoja:

Olen kirjoittajan lailla seuraillut paljon ylisuorittajien elämää viime vuosina. Osittain omien kaveri- ja tuttavapiirieni kautta, osittain taas työni kautta (mielenterveyden ala). Tältä pohjalta sanoisin, että ylisuorittajien ongelmat eivät todellakaan ole ylellisyyttä, vaan usein ihan yhtä syvästi ahdistavia kokemuksia, kuin “tavistenkin” ongelmat.

“Ylisuorittaja” tuntuu kuvaavan tässä jonkinlaista ihmistä, joka on niin kyvykäs ja tehokas, että on itse valinnut itselleen suorittavan ja korkealle tähtäävän elämäntavan. Ylisuorittaja haalii itselleen projekteja, vaikka niitä on jo valmiiksi paljon. Ylisuorittaja luo elämäänsä kiirettä ja lupaa, että “joskus vielä oppii sanomaan ei.” Ylisuorittajan implikoidaan olevan siis ihminen, joka on itse valinnut taakkansa.

Tämä on hyvin yleinen ja mielestäni epäempaattinen näkemys. Tässä tekstissä nostan esiin syitä, miksi näin mielestäni on.

Kolumnisti toteaa tekstissään näin:

SILLÄKIN uhalla, että kuulostan hirviöltä, myönnän: minun on vaikea surra ihmisten puolesta, jotka ovat saavuttaneet elämässään liikaa. On luontevampaa samastua ihmisiin, jotka tekevät parhaansa ja saavat kerta toisensa jälkeen nähdä, ettei se riitä. Mistäköhän se johtuu?”

Oman kokemukseni mukaan ylisuorittajat ovat mitä erinomaisin esimerkki ihmisistä, jotka tekevät parhaansa ja saavat kerta toisensa jälkeen nähdä, ettei se riitä. Jos minun pitäisi luoda jonkinlainen keskiarvo-karikatyyrihahmo tuntemistani ylisuorittajista, olisi hän suurinpiirtein tällainen:

Ylisuorittajalla on valtavasti menoa ja meininkiä koko ajan. Päivät ovat täynnä ja kiirettä piisaa. Kiireistään ja arkensa haastavuudesta ylisuorittaja pyrkii selviytymään opiskelemalla ajanhallintaa, “itsensä kehittämistä” ja esikuviensa suosittelemia stressinhallintatekniikoita. Kun ylisuorittajalta kysellään kuulumisia, kertoo hän, kuinka “kynttilää on tullut poltettua viime aikoina molemmista päistä ja kuinka pitäisi pystyä lepäämään enemmän, mutta kun ei vain jotenkin onnistu.”

Ylisuorittajalla on lukuisia “neuroottisia luonteenpiirteitä” ja niihin tyypillisesti liitettäviä tarpeita: riittämättömyyttä, huonommuuden tunnetta, suorituspaineita, onnistumisen tarpeita, tunnustuksen saamisen tarpeita ja ahdistuneisuutta. Yleistä on myös, että samoilla henkilöillä on traumaattisia kokemuksia ja jopa ahdistuneisuushäiriöitä. Moni on myös liiallisen alistuva, eikä osaa asettaa rajoja. (Sanomattakin lienee selvää, että tällaisten ominaisuus- ja kokemusryppäiden kanssa eläminen ei ole mitään herkkua.)

Ylisuorittaja tavoittelee koko ajan jotakin, mutta ei tunnu useinkaan löytävän tavoittelemaansa. Menestys, vauraus, tunnustuksen saaminen ja onnistuminen ei tuo toivottua täyttymystä. Usein jopa päinvastoin: tavoiteltujen asioiden saaminen ja siihen liittyvä tyhjyyden tunne saattaa paljastaa, kuinka koko ajan ollaankin tavoiteltu jotain, mikä ei lopulta pelastakaan siltä, mitä ollaan “lähdetty pakenemaan” (kuten riittämättömyyden ja huonommuuden tunnetta).

Tunnen lukuisia ylisuorittajia, joilla näyttäisi olevan kaikenlaista, mitä itsekin periaatteessa haluaisin. Menestystä, varakkuutta, onnistumisia ja muuta vastaavaa. Ja siltikään en haluaisi hetkeksikään heidän saappaisiinsa, sillä olen joutunut monesti näkemään ja kuulemaan, millaista näiden ihmisten elämä on “kulissien takana”. Ylisuorittajan elämä on usein ahdistava rypäs stressiä, pahaa oloa, riittämättömyyttä ja pakkosuoriutumista. He, jos ketkä ovat ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa, eikä se riitä.

Toki joukkoon mahtuu varmasti myös sen tyyppisiä henkilöitä, joita hesarin kolumnissa todennäköisesti tarkoitettiin. Tyyppejä, joilla menee valtavan hyvin, jotka suorittavat tuhatta ja sataa ja onnistuvat nauttimaan siitä. En kuitenkaan itse tällaista porukkaa oikeastaan tunne. Se on hieman hämmentävää, sillä tunnen kuitenkin melko paljon “ylisuorittajia”, joten luulisi, että joukkoon mahtuisi myös näitä hyvin onnellisia ja itseensä tyytyväisiä yksilöitä.

Myös välittömässä lähipiirissäni on monia ylisuorittajia. Olen nähnyt paljon sitä, kuinka rikki monet heistä ovat “kulissien takana”. Monet heistä ovat tuntemistani ihmisistä herkimpiä ja haavoittuvaisimpia:

Kun kamppailee päivittäin esimerkiksi riittämättömyyden kanssa, voi vaikkapa jokin aivan arkinen sosiaalinen pikkuvirhe (“sekosin työpaikan palaverissa sanoissani ja menin hieman lukkoon”) johtaa siihen, että loppuilta vietetäänkin intensiivisen itsevihan kourissa ja pohditaan esimerkiksi koko työpaikan vaihtoa, ellei jo suoraan itsensä ripustamista hirteen. Kun tällaista on katsonut useamman ihmisen kohdalla lähietäisyydeltä, on hyvin vaikeaa katsoa ylisuorittajia “ylöspäin”. Heillä ei todellakaan ole keskimäärin helppoa, eikä mukavaa.

Samasta syystä tuntuu todella epäinhimilliseltä esittää ylisuorittajat valossa, jossa he ovat itse valinneet ongelmansa. Kyse on aikalailla samasta, kuin jos syyllistettäisiin masentuneita masennuksestaan. Mitäpäs valitsit masentua.

On hyvä muistaa, että kaikenlaiset tunnepuolen ongelmat tuntuvat usein todella pahalta, vaikka ne eivät täyttäisikään sitä (kapeaa!), ulkoapäin tulevaa määritelmää siitä, mikä meidän kulttuurissa “saa” tuntua pahalta. On ymmärtämätöntä ajatella, että vaikkapa masentuneen ja varattoman ja lapsuudessaan koulukiusatun yksinhuoltajaäidin kokema alakulo on sen “oikeampaa”; “puhtaampaa” tai varsinkaan “arvokkaampaa” alakuloa, kuin neuroottisen suorittajamenestyjänkään tuntema alakulo. Sama tunne se on ja pahalta se tuntuu molemmista.

Kun eri ihmisryhmien kärsimystä vertailaan keskenään, lipsutaan vaarallisille poluille. Kun suoritetaan vertailua, tapahtuu vertailu yleensä jonkinlaisella mittarilla. Millaisella mittarilla vertailemme kärsimystä? Meneekö esimerkiksi yksinäisyys arvoasteikolla korkeammalle vai matalammalle, kuin avanteen kanssa eläminen? Entä onko työttömyys vakavampi asia kuin hylätyksi tulemisen pelko? Vai olisiko kuitenkin niin, että eri kärsimysten tyypit eivät ole kuitenkaan keskenään vertailtavissa, eivätkä järjestykseen asetettavissa?

Tavallista ja ymmärrettävää lienee se, että samaistumme ennen kaikkea sen kaltaiseen kärsimykseen, joka on tuttua itsellemme. Sellaiseen, jota olemme joko kokeneet itse, tai jota olemme nähneet läheltä. Voihan olla, etten kirjoittaisi nyt tätä tekstiä, ellei lähipiirissäni olisi niin monia ylisuorittamisestaan kärsiviä ihmisiä, tai ellen kohtaisi heitä töitteni kautta. Vastaavasti on varmasti olemassa valtava määrä ongelmia ja haasteita, joihin en kokemuksen puutteen vuoksi osaisi itse vielä samaistua ollenkaan.

Tällaisesta samaistumispintojensa puuttesta on hyvä olla tietoinen. Se, ettemme samaistu jonkun tietyn ihmisryhmän kärsimykseen, ei tarkoita, etteikö sitä olisi, tai että se olisi jotenkin “itse valittua” ja siksi jotenkin arvottomampaa. Hyvin harvoin ihminen valitsee kärsiä, sillä kärsiminen ei lähtökohtaisesti ole meistä kovinkaan mukavaa.

Eräs kämppikseni totesi aiheesta muutamia vuosia sitten varsin osuvasti: Moni ihminen käy itsekeen taistelua, joka ei näy mitenkään ulospäin. Älä oleta, että muilla on sen helpompaa, kuin sinullakaan, vaan kunnioita tätä jokaisen yksityistä taistelua.

Kunnioitetaan siis heitä, joilla on vaikeaa, vaikka emme itse heidän tuskaan syystä tai toisesta samaistuisikaan.

Rakkaudella,

Jevgeni