Draamariippuvuus ja huomiohakuinen persoonallisuus

huomiohakuinen persoonallisuus

Tuntuuko, että tarvitset ihmisiltä paljon huomiota ja nähdyksi tulemista? Koetko, että elämässäsi ja ihmissuhteissasi on toistuvasti erilaista pientä tai isompaa ”draamaa”, jossa olet jollain lailla itsekin läsnä? On mahdollista, että kuljetat mukanasi jonkinlaista draamariippuvuutta tai huomiohakuista persoonallisuutta.

”Draamariippuvuus” on itsessään hieman epätarkka termi. Käytän sitä siksi, että se kuvaa mielestäni tarpeeksi hyvin ilmiötä, jossa ihmisellä on ylikorostunut tarve olla näkyvillä ja jossa hän kokee elämänsä tapahtumia korostuneen tunteellisesti ja dramaattisesti, mistä voi vuorostaan seurata enemmän ihmissuhdekonflikteja ja muita sotkuja.

(Tämän tekstin voi muuten katsoa/kuunnella myös videoversiona täältä. Mukavia kuunteluhetkiä!)

Tällainen draamariippuvuus voi johtua eri asioista, tai se voi olla monen asian summa. Eräs vaikuttava tekijä voi olla ns. huomiohakuinen persoonallisuus (eng. histrionic personality disorder), josta haluan tänään erityisesti kirjoittaa ja jakaa myös omia kokemuksiani. Huomiohakuisella persoonalla voi olla taipumusta käyttäytyä huomiota herättävästi ja kokea asioita liiallisen tunteellisesti. Sen oireita voivat olla mm. seuraavat:

  • Tarve olla huomion keskipisteenä
  • Seksuaalista viehättävyyden tai viekoittelevuuden korostaminen omassa viestinnässään tai käytöksessään
  • Huomion vetäminen itseensä fyysisellä tai verbaalisella tasolla
  • Sellaisen puhetavan käyttäminen joka luo kiinnostusta kuulijoissa (esimerkiksi jättämällä kertomustensa yksityiskohdat sen verran laveiksi, että kuulija tulkitsee ne siksi kiinnostaviksi, tai esimerkiksi ”värikynän” käyttäminen)
  • Suurieleinen itseilmaisu
  • Voi olla vaikutusaltis ja johdateltavissa oleva
  • Saattaa yliarvioida omia ihmissuhteitaan läheisimmiksi, kuin mitä ne oikeasti ovat

Kun näistä täyttyy viisi tai useampi ja kun tätä on jatkunut lapsuudesta tai nuoruudesta lähtien, voidaan alkaa puhumaan huomiohakuisesta persoonasta. Ilmiön esiintyvyys pyörii 2-3 prosentissa ja se on hieman yleisempi naisilla, kuin miehillä. Kyse ei siis ole kovin harvinaisesta asiasta.

Käsitän itse asian niiin, että taipuvaisuus ”draamailuun” on ikään kuin seuraamus tai sivuoire huomiohakuisuudesta ja vahvasta tuntemisesta. Kun on saatava paljon huomiota, tulee oltua paljon ihmisten kanssa tilanteissa, sekä oltua näissä tilanteissa aktiivinen toimija. Ja kun on paljon ihmisten kanssa, hakee heiltä huomiota ja on äänessä, syntyy paljon erilaista sosiaalista kanssakäymistä. Jos nämä kanssakäymistilanteet kokee vahvasti ja tuntee niissä vahvasti, johtaa se toisinaan ”draamaan”. Ja draamalla taas saa vuorostaan herätettyä lisää huomiota. Tämä on todellisuudessa tuskin ihan näin suoraviivaista, mutta uskon perusmekaanikan olevan jotain tämän suuntaista.

Oma kokemukseni huomiohakuisesta persoonallisuudesta

Tämä aihe kiinnostaa minua siksi, että epäilen itse olleeni jossain määrin tällainen henkilö. En tunnista itseäni kovinkaan vahvasti esimerkiksi tästä huomihakuisen persoonallisuushäiriön kuvauksesta, mutta sen verran kuitenkin, että voidaan kuitenkin puhua jonkinlaisesta lievähköstä versiosta. En pidä ollenkaan draamasta, en riitele oikein koskaan, olen ”paksunahkainen” ja hyvin harvoin loukkaantuva, enkä edes kovin tunteellinen. Huomiosta kyllä nautin kovasti ja olen nuorempana myös hakenut huomiota yllä listatuin tavoin. Tämä huomiohakuisuus on onneksi suuresti vähentynyt iän myötä, mikä onkin yleistä: huomiohakuinen persoonallisuus muuttuu usein hillitymmäksi vanhenemisen myötä. Ja hyvä näin, koska elämä tuntuu kieltämättä paljon rennommalta, kun tarvetta jatkuvalle huomiolle ei enää oikein ole. Nykyään riittää pitkälti se, että lähimmät ystävät ja kumppani pitävät seurastani, mutta muutoin en oikein edes hakeudu ihmisten ilmoille. Tällainen elämä tuntuu mukavalta.

Sen sijaan nuoremman itseni käytöksestä muistan sen, että hain ja otin huomion usein ”soveliain keinoin”. En siis vetänyt usein huomiota päälleni väkisin, sillä tiesin sen toki jo silloin asiattomaksi käytökseksi, vaan käyttäydyin puoli-tietoisesti tavalla, joka tekee minusta muiden silmissä kiinnostavamman ja huomiota herättävämmän. Opettelin kertomaan mielenkiintoisia tarinoita, opettelin puhumaan värikkäällä tavalla ja käyttäydyin siten, että tavallaan ”ansaitsin huomion hyvän kautta”. En siis ryöstänyt huomiota väkisin, vaan toimin niin, että saisin sen itselleni sosiaalisesti suhtkoht hyväksytyin tavoin. Mutta vaikka huomio tulikin pääasiassa hyvän kautta, niin näin retrospektissä se kuitenkin oli juuri huomiohakuisuutta.

Toki harrastin myös sitä, mitä huomiohakuiset ihmiset monesti harrastavat, eli olin sosiaalisissa tilanteissa kovaääninen ja korostetun ulospäinsuuntautunut. Tätä en tosin tehnyt tietoisesti, vaan ”vein tilaa” lähinnä heikon sosiaalisen pelisilmäni takia. En siis oikein hahmottanut, milloin olisi soveliasta olla hiljaa. Tarkoitus ei ollut koskaan olla muita jyräävä tai tilaavievä, vaan minulta uskoakseni lähinnä puuttui osaaminen esimerkiksi sen huomaamiseen, että joku minua hiljaisempi tai ujompi henkilö saattaa vaatia esimerkiksi enemmän aikaa siihen, että uskaltautuu puhumaan porukassa. Koska itselläni oli usein valtava meno päälle, en usein tunnistanut tällaisia tilanteita, vaan annoin oman suuni käydä.

Kokeilin myös puheissani paljon ”soveliaisuuden rajoja”, eli saatoin esimerkiksi kertoa soveliaisuuden rajamailla olevia tarinoita tai vitsejä. Olin muistaakseni näissä yleensä sen verran tarkka, etteivät nämä menisi keneltäkään yli ja muuttuisi häiritseviksi, mutta jälkeenpäin ajateltuna moni näistäkin jutuista oli aika ”siinä ja siinä”.

Jossain siinä 25 ikävuoden tienoilla tällainen huomiohakuinen käytös alkoi hitaasti, mutta varmasti vähenemään. Arvioisin, että tämä väheneminen johtui omalla kohdallani kahdesta pääasiallisesta syystä:

Ensimmäinen syy oli se, että jatkuva huomion keskipisteenä oleminen (ja myös ihmisten kiinnostuksen kohteena oleminen) on pidemmän päälle aika raskasta. Mitä enemmän kaikenlaista ”meininkiä” elämässä on, sitä enemmän aikaa ja energiaa sen mietiskelyyn ja käsittelyyn menee. Vaikka onkin esimerkiksi tavallaan kivaa, että omaa paljon ihmissuhteita, niin ihmissuhteiden suuri määrä johtaa myös siihen, että niitä miettii paljon. Ja mitä enemmän ihmissuhteita on, sitä todennäköisemmin jossain niistä tapahtuu kulloisellakin hetkellä jotain hankalaa. Se taas voi tuntua aika raskaalta. Nykään koenkin, että olen paljon onnellisempi paljon pienemmän porukan ympäröimänä. Tämä tuntuu rennommalta ja kevyemmältä, minkä lisäksi ystäviin pääsee keskittymään paljon paremmin, kun heitä on vähemmän.

Toinen ja mielestäni merkittävämpi syy oli se, että opin löytämään merkityksellisyyden- ja omanarvontunteeni muualta, kuin muiden huomiosta. Olen ihminen, joka oli nuorempana hyvin ujo, epävarma ja siksi yksinäinen ja ”epäsuosittu”. Kun lopulta opin saamaan muiden huomiota, luulen, että huomiosta tuli jonkinlainen ”henkireikä”. Huomion saaminen merkitsi kai sitä, että olen hyvä ja arvokas tyyppi. Mitä enemmän huomiota, sitä parempi tyyppi. Mitä vähemmän huomiota, sitä arvottomampi. En ajatellut näitä asioita silloin tietoisesti, mutta luulen, että kyse oli suurin piirtein jostain tällaisesta.

Ajan kanssa opin kuitenkin kokemaan itseni arvokkaaksi muilla tavoin. Opettelin olemaan hyvä ihminen mieluummin sen kautta, että teen hyvää työtä ja autan ihmisiä, sen kautta, että olen hyvä kumppani ja hyvä ystävä, sen kautta, että pyrin tekemään maailmassa hyvää ja toimimaan oikein. Opin tavallaan linkittämään omanarvontunteeni muihin asioihin, kuin siihen, kuinka paljon huomiota saan. (Ja hieman järjenvastaisesti näin ”hillitymmin elämällä” saan jopa enemmän myönteistä huomiota, kuin sain aikoinaan huomiota aktiivisesti keräämällä.)

Mitä enemmän omanarvontunto kiinnittyi näihin muihin, hyviin asioihin, sitä vähemmän sitä tarvitsi etsiä huomion hakemisen kautta. Nykyään en enää samaistu lähes ollenkaan ”entiseen itseeni”. Tämä ei tarkoita, että olisin muuttunut näkymättömäksi ja hiljaiseksi tyypiksi, vaikka sellaistakin ihan tietoisesti muutaman kuukauden ajan kokeilin (oli hankalaa, mutta myös antoisaa!). Nautin kyllä edelleen sosiaalisuudesta ja tykkään heittää kovaäänistä ja lievästi asiatonta läppää tutussa kaveriporukassa, sillä se on minusta ihan aidosti hemmetin hauskaa. Mutta kaiken kaikkiaan tämä kaikki on moninkertaisesti hillitympää, kuin vielä muutama vuosi sitten. Ja ehkä ihan hyvä näin, tämä tuntuu ainakin paremmalta. En koe, että tässä olisi varsinaisesti menettänyt mitään, lähinnä asiat ovat muuttuneet toisenlaisiksi ja omalla kohdallani toimivammiksi. Ja ehkä tämä muutos on ollut hyvä myös sosiaalisen ympäristöni kannalta.

Näkyvät ja vahvasti äänessä olevat ihmiset vaikuttavat usein muiden silmissä itsevarmoilta, mutta näinhän se ei välttämättä ole. Saatoin ehkä kokea itseni tuollaisina hetkinä itsevarmaksi, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna huomaan, että nuo hetket olivat pikemminkin yrityksiä löytää se itsevarmuus huomion saamisen kautta. Kun olen myöhemmin löytänyt pysyvämmän itsevarmuuden esimerkiksi kasvattamalla omanarvontuntoa muuta kautta, ei tarvetta huomiolle enää samalla tavalla ole.

Jos jotain huonoja puolia haluaa tästä muutoksesta löytää, nimeäisin sen, että tällainen ”näkymättömämmäksi ja hiljaisemmaksi muuttuminen” on johtanut siihen, että olen aika pihalla monien ystävieni ja kavereideni kuulumisista. Kun en ole enää niin mukana sosiaalisissa riennoissa ja hakemassa aktiivisesti kosketusta muihin ihmisiin, koen pudonneeni hieman ”ulkopuolelle”. Tästä tunnen kai jonkinlaista huonoa omatuntoa, etten oikein samalla tavalla tiedä, mitä monille kavereilleni kuuluu. Yritän kyllä oman jaksamisen rajoissa kysellä muiden kuulumisia, mutta nykyinen kanssakäyminen on silti vain surkea varjo entisestä sosiaalisesta aktiivisuudesta. Se on hieman sääli, sillä kaverini ovat hyviä ja kiinnostavia tyyppejä, joiden elämästä olisi mukava tietää enemmän.

Tällä omalla kertomuksellani ja esimerkilläni en tahdo viestittää sitä, että tämä prosessi kulkisi kaikkien kohdalla samalla tavalla tai että muutos olisi yhtä intensiivinen. Itse äkkäsin oman huomiohakuisen toimintani onneksi itse ja aloin tekemään tietoisesti töitä sitä vähentääkseni. Luulen, että jos olisin jättänyt tämän asian vain ”luonnollisen kasvun varaan”, olisivat tulokset heikompia.

Kysymyksiä draamariippuvuuden tai huomiohakuisuuden käsittelyyn

Tähän loppuun kokosin muutamia kysymyksiä, joiden kautta voi halutessaan lähteä pohtimaan omaa draamahakuista tai huomiohakuista toimintaansa ja kyseenalaistaa sen. Nämä kysymykset ovat auttaneet kovasti itseäni ja voi olla, että ne voivat olla hyödyllisiä myös jonkun muun kohdalla. Ota nämä siis kokeiluun, mikäli aihe tuntuu ollenkaan omalta.

  1. Miksi luulen tykkääväni huomion saamisesta tai sen keskipisteenä olemisesta? Mitä huomio antaa tai merkitsee minulle?
  2. Miksi luulen kaipaavani elämääni vahvoja tunteita? Mitä vahvat tunteet antavat minulle?
  3. Miksi luulen pitäväni dramaattisuudesta? Mitä dramaattisuus tarkoittaa minulle? (Onko se viihdyttävää? Vähentääkö se tylsyyttä? Tarkoittaa se, että välitän jostain asiasta tosissani? Tarkoittaako se sitä, että olen merkityksellinen? Jotain muuta?)
  4. Mitä luulen että tapahtuisi, jos saisin vähemmän huomiota? Miltä se tuntuisi? Mihin se johtaisi? Mikä elämässäni muuttuisi?
  5. Mitä luulen, että tapahtuisi, jos elämässäni olisi vähemmän draamaa? Miltä se tuntuisi? Mihin se johtaisi? Mikä elämässäni muuttuisi?
  6. Millaisena ihmisenä näen itseni? Muuttuisiko ”minäkuvani”, jos kokisin elämässäni vähemmän draamaa tai hakisin vähemmän huomiota?
  7. Miten muiden kuva minusta muuttuisi, jos elämässäni olisi vähemmän draamaa tai hakisin vähemmän huomiota? Olisiko tämä muutos myönteinen vai kielteinen?
  8. Kuinka hyvin kestän ”sosiaalista tylsyyttä”? Kuinka koen sen, ”kun mitään jännittävää ei tapahdu”?

Vastaavia kysymyksiä voi keksiä itse lisää. Näiden ei ole tarkoitus antaa täydellisiä vastauksia mihinkään, vaan pikemminkin ohjata ajattelemaan aihetta ja saamaan siihen liittyviä oivalluksia, jolloin oma itsetuntemus lisääntyy.

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Omanarvontunteensa voi oppia löytämään muustakin, kuin muilta ihmisiltä saadusta huomiosta. Vahva omanarvontunto on myös yksi sosiaalisen itsevarmuuden rakennuspalikoista. Sitä taas voi oppia mm. Itsevarmuus: Eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssilla. Klikkaa ja lue lisää, jos aihe kiinnostaa :)!

(Visited 1 times, 1 visits today)

Leave A Response

* Denotes Required Field