vähennä vaativuutta vaativuus

Hei! Tänään haluan nostaa esiin erään keskeisen periaatteen, jonka sisäistämällä voi lisätä mielenrauhaa ja itsevarmuuden määrää omassa arjessaan.

Toisille onnekkaille tämä periaate on luonnostaan itsestäänselvä, toisille sen sisäistäminen taas voi olla hankalaa. Kyse on liiallisesta vaativuudesta itseään ja muita kohtaan.

Keskeinen mekaniikka tässä on periaatteessa yksinkertainen:

  • Mitä vähemmän itseltään ja muilta vaatii, sitä helpompaa itsensä ja muiden hyväksyminen on ja sitä vähemmällä vaivalla pääsee kokemaan mielenrauhaa omassa arjessaan (sillä omat ja muiden tekemiset eivät harmita niin herkästi).
  • Kun itseensä ja muihin on tyytyväinen, on sillä myönteinen vaikutus arjessa koetun itsevarmuuden määrään (sillä tyytymättömyys ei aja konflikteihin itsensä ja muiden kanssa ja säästää meitä näihin konflikteihin liityviltä huolilta).

Vastaavasti liiallinen vaativuus itseään kohtaan voi johtaa toistuviin riittämättömyyden, huonommuuden, vääränlaisuuden ja pettymyksen tunteisiin. Kun itseensä pettyy yhä uudelleen ja kun itsensä kokee riittämättömäksi, on hankalampaa tuntea itsensä itsevarmaksi.

Periaatteessa tämä on yksinkertaista. Jos haluaa lisää mielenrauhaa ja itsevarmuutta, kannattaa liiallisista vaatimuksista luopua. Käytännössä tämä on paljon helpompi sanoa, kuin tehdä.

Lohdullista on se, että asiaan voi vaikuttaa. Liiallisesta vaativuudesta voi oppia eroon, tai sitä voi onnistua edes vähentämään. Ikävää taas on se, että tämä vaatii yleensä suuren määrän aikaa, valtavasti itsetutkiskelua ja usein raskaidenkin ajatusten kohtaamista.

Miksi vaativuusloukkuun jumiutuu niin helposti?

Liiallinen vaativuus on salakavala ilmiö, sillä usein vaativuus vaikuttaa hyvin järkevältä:

  • “On järkevää tehdä asiat hyvin ja kunnolla”.
  • “On järkevää tähdätä korkealle”.
  • “On järkevää hoitaa asiat hyvin, sillä siitä on hyötyä sekä meille itsellemme, että myös ihmisille meidän ympärillämme”.

Tästä on vaikeaa olla eri mieltä. Hyvin tekeminen on kiistatta usein todella järkevää. Järkevästä haitalliseksi tämä vaativuus muuttuu kuitenkin siinä vaiheessa, kun itseltään vaaditaan enemmän, kuin mihin omat sen hetkiset kyvyt tai jaksaminen riittävät.

Tämä ajatus omista kyvyistä taas on ongelmallinen, sillä siihen usein linkittyy ajatus omasta ihmisarvostamme. Mitä korkeammalla “tasolla” olemme, sitä arvokkaampana itsemme saatamme kokea. Mitä “huonompia” kykymme taas ovat, sitä helpommin koemme arvottomuutta ja riittämättömyyden tunteita.

Tällä ei ole välttämättä mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Olemme kaikki arvokkaita sellaisina, kuin olemme, täysin kyvyistämme tai “tasostamme” riippumatta. Tähän voi olla kuitenkin vaikeaa uskoa.

Osin kyse on siitä, että me ihmiset vertailemme luonnostamme itseämme muihin. Järkevää tällainen vertailu ei aina ole, mutta on hyvin hankala olla tekemättä sitä. Kun sitten väkisin näemme ympärillämme tuon tuosta itseämme tavalla tai toisella kyvykkäämpiä, tehokkaampia, jaksavampia tai millä tahansa muulla tavalla “parempia” ihmisiä, syntyy helposti huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita.

Tämä korostuu erityisesti näin media- ja nettiaikana. Saamme jatkuvasti verkkokalvoillemme juuri niitä kaikkein parhaimpia, kyvykkäimpiä ja taitavimpia ihmisyksilöitä. Käsityksemme siitä, mikä on normaalia, hämärtyy.

Osin kyse taas on siitä, että kulttuurissamme vallitsee jossain määrin uskomus, että ihminen on yhtä kuin tekonsa ja saavutuksensa. Se, joka saavuttaa ja onnistuu, on arvokas. Se, joka saavuttaa ja onnistuu vähemmän, on vähemmän arvokas. Järkevä ei tämäkään ajatusmalli ole, mutta sille on usein vaikeaa laittaa hanttiin, sillä siihen törmää toistuvasti, milloin missäkin yhteydessä.

Kun näiden ja muiden tämänkaltaisten ajatusmallien ja asenteiden ympäröimänä viettää koko elämänsä, on vain luonnollista, että itseään kohtaan osoitetusta liiallisesta vaativuudesta on vaikeaa päästä eroon.

Vastavoima vaativuudelle: Terve käsitys “normaalista”

Tärkein vastavoima vaativuudelle on palauttaa oikealle tolalle käsityksemme siitä, mikä on normaalia. Se, että aina ja kaikissa tilanteissa suorittaa kaiken oikein ja täydellisen hyvin, ei ole normaalia. Se, että jatkuvasti ylittää itsensä, ei ole normaalia.

Kyllä, on olemassa ihmisiä, jotka pystyvät siihen. Heitä on kuitenkin verrattain vähän. Lisäksi moni vain vaikuttaa olevan tällainen täydellisen hyvä ja kyvykäs henkilö. Emme näe sitä taustalla usein olevaa valtavaa pahan olon määrää, sillä he eivät sitä luonnollisestikaan halua näyttää.

Tähän harvinaiseen ihmisryhmään ei tule verrata itseään. Se, että heitä näkee paljon netissä, mediassa ja muiden tarinoissa, ei tarkoita, että heitä olisi paljon. He vain saavat suhteettomasti näkyvyyttä, minkä seurauksena käsityskykymme siitä, mikä on normaalia, vääristyy.

Oikeasti valtaosa ihmisistä on meitä keskenkertaisia peruspulliaisia, jotka välillä jaksavat ja välillä eivät jaksa. Meitä, jotka välillä onnistuvat ja välillä epäonnistuvat. Meitä, jotka välillä tekevät asiat hyvin ja välillä huonosti. Se on normaalia ja meitä on valtavan paljon.

Vastavoima vaativuudelle: Terve käsitys “järkevästä”

Aidosti tarkka käsitys siitä, mikä on oikeasti järkevää, on myös olennainen vaativuuden vastavoima. Perustelu, jonka mukaan vaativuus ja kaikenlainen perfektionismi on järkevää, ontuu todella pahasti.

Usein liiallinen vaativuus johtaa mielenterveyden haasteisiin, onnellisuuden vähenemiseen ja lopulta toimintakyvyn alenemiseen. Se taas on kaikkea muuta kuin järkevää. Todellisuudessa järkevämpää on tyytyä vähempään ja säilyttää toimintakykynsä. Se, että tekee välillä vähemmän ja huonommin, on pidemmän päälle järkevämpää kuin se, että tekee aina täydellisen hyvin ja lopulta rikkoo itsensä.

Vastavoima vaativuudelle: Terve käsitys ihmisarvosta

Liialliseen vaativuuteen usein liittyvä komponentti on se, että oma “ihmisarvo” eli käsitys omasta arvokkuudestaan on linkittynyt ulkoisiin, mitattaviin tekijöihin. Niitä voivat olla esimerkiksi menestys uralla, omaisuuden määrä, fyysinen kunto, ulkonäkö, sosiaalisten suhteiden määrä tai muut vastaavat, “ulkopuolelle näkyvät” tekijät. Käytännössä omanarvontunto siis linkitetään siihen, mikä näkyy ulospäin.

Näiden asioiden tavoittelussa ei itsessään ole mitään vikaa. Päinvastoin, monet niistä ovat hienoja asioita, jotka ilahduttavat sekä ihmistä itseään, että muita hänen ympärillään olevia. Ongelmalliseksi tämä muodostuu silloin, kun niistä tulee vaatimus ja ehto omalle arvolle. Jos näitä ulkoisilla mittareilla mitattavia asioita on saavuttanut, on arvokas. Jos ei ole, on vähemmän arvokas.

Koska näiden asioiden saavuttaminen on usein haastavaa ja raskasta ja koska tarve niiden saavuttamiselle on kova, tullaan helpoksi ylenkatsoneeksi omaa jaksamistaan ja siten lopulta vahingoitettua joko fyysistä terveyttään tai mielenterveyttään.

Todellisuudessa ihmisarvomme ei perustu sille, mitä saavutamme. Ongelma on siinä, ettei tämän sanomisella tunnu olevan oikein merkitystä, kun tämä tulee näin ulkoapäin. Jokaisen tulee itse, omalla kohdallaan käsittää tämä. Se, että joku sanoo tämän sinulle tai se, että luet lauseen “olet arvokas tuollaisenasi” tällaisesta elämäntaitoblogista, ei vielä ihan hirveästi välttämättä auta. Juuri se tekee tästä asiasta niin hankalan. Tämä täytyy tajuta itse. Jokaisen matka tämän oivaltamiseen taas näyttää olevan vahvasti yksilöllinen.

Millaisia perusteluja itse esittäisit sille, että olet arvokas myös ilman ulospäin näkyviä saavutuksiasi? Tätä on hyvä vähintään pohtia, sillä jokainen uusi ajatus on pieni askel oikeaan suuntaan.

Tiedosta, paljonko itseltään on oikeasti sopivaa vaatia

Käytän ylempänä ilmaisua “liiallinen” vaativuus itseään kohtaan. Sana “liiallinen” on kuitenkin aika laajasti ymmärrettävissä. Mitä se liiallinen oikein on? Missä kulkee raja?

Tämän liiallinen-sanan voisi korvata mielestäni ilmaisulla “nykytilanteesta katsottuna epärealistinen tai haitallinen”. Vaatimuksemme ovat liiallisia silloin, kun ne ovat epärealistisia siitä tilanteesta nähden, jossa tällä hetkellä olemme. On aivan okei ja usein hyväkin vaatia itseltään asioita. Vaatimusten tulee kuitenkin olla sellaisia, että ne suurin piirtein vastaavat tämän hetkistä “tasoamme”. Vaatimusten tulee olla sellaisia, että niihin voi vastata ilman, että se käy ylivoimaiseksi tai ilman, että niitä tavoitellessa aiheuttaa vahinkoa itselleen.

Itseltään saa vaatia haastaviakin asioita, kunhan ne ovat saavutettavissa ilman, että niitä tavoitellessa rikkoo itsensä. Tässä avainsanana on myös ahneus. Liian moni meistä on liian ahne. Haluamme saavuttaa liian haastavia asioita liian nopeasti. Emme usein malta kehittää tasoamme järkevästi, hillitysti ja rauhassa, vaan revimme ja riuhdomme ja menemme rikki. Taso kyllä nousee järkevällä toiminnalla, kunhan siihen jaksaa panostaa aikaa ja vaivaa.

Tästä päästään vielä yhteen aiheeseen liittyvään yleiseen ongelmaan. Liiallisen itseensä kohdistuvan vaativuuden taustalla on usein vaikeutta hyväksyä “oma tasonsa”. Halutaan olla “enemmän” kuin ollaan ja todellisuuteen tyytyminen tuntuu epämiellyttävältä.

Käytän tässä taso-termiä vahvasti lainausmerkeissä, sillä se on epämiellyttävä termi jo lähtökohtaisesti. Jo ajatus siitä, että jonkinlaisia “tasoja” on, ohjaa ajattelua siihen suuntaan, että niillä olisi jotain tekemistä oman arvomme kanssa. Ei ole.

Pyri alentamaan omaa vaatimustasoasi

Korostan vielä kerran sitä, että asioiden vaatiminen itseltään ei ole itsessään millään tavalla väärin, päinvastoin. Sen sijaan liialliset itselleen esitetyt vaatimukset ovat haitallisia, sillä ne herkästi luovat alentunutta omanarvontunnetta, hekentynyttä itsevarmuuttaan sekä erilaisia fyysisen ja psyykisen terveyden haasteita.

Tämän vuoksi jo pelkkä pyrkimys ajatella näitä asioita ja alentaa “vaatimustasoaan” voi olla tervetullut asia. Toisinaan on hyvä vaatia itseltään mieluummin vähemmän, kuin enemmän. Tässä vielä muutama apukysymys oman ajattelun tueksi:

  • Miksi vaadin itseltäni liian paljon?
  • Voisinko vaatia itseltäni vähemmän?
  • Tuntuuko ajatus siitä, että “päästäisi itsensä helpommalla” jollain tavalla väärältä tai epämiellyttävältä? Miksi se tuntuu siltä?
  • Mitä pelkään että tapahtuisi/jäisi tapahtumatta, jos vaatisin itseltäni vähemmän?
  • Mitä ne ihmiset, jotka eivät kärsi liiallisesta vaativuudesta, tekevät eri tavalla?

Vastaavia kysymyksiä voi keksiä vapaasti myös itse. Tärkeää eivät ole niinkään kysymykset, vaan se ajattelu, johon kysymykset johtavat. Jokainen uusi ajatus on pieni askel kohti ongelman ratkaisua.

Rakkaudella,

Jevgeni