Hei!
Keskustelin taannoin henkilön kanssa, joka keskustelun alussa kertoi kokevansa itsensä hyvin yksinäiseksi. Myöhemmin päädyimme puhumaan ihastumisista. Hän kuvasi, kuinka on useaan kertaan ihastunut palavasti toiseen ihmiseen, vaikka tämä toinen ihminen ei ollut tehnyt muuta kuin esimerkiksi katsonut keskustelukumppaniani hymyillen tai käynyt tämän kanssa lyhyen, mutta mukavan keskustelun.
Keskustelukumppanini kertoi kokevansa tällaiset ihastumiset ongelmallisiksi. Hän epäili, että ihastuu tällaisissa tilanteissa ennen kaikkea siksi, että on hyvin yksinäinen, jolloin pienetkin myönteiset eleet tuntuvat elämää suuremmalta asialta.
Tätä kuunnellessani tajusin, että olen nuorempana ollut tässä asiassa hyvin samanlainen. Olin aikoinaan hyvin ujo ja sosiaalisesti kokematon, minkä vuoksi lämpimiä ihmiskontakteja – varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa – oli elämässäni hyvin vähän. Toisinaan jo pelkästään se, että naispuolinen ihminen hymyili minulle tai sanoi jotain mukavaa, johti siihen, että ihastuin häneen.
Myöhemmin olen tajunnut, että nämä eleet ja teot (hymyily, mukavat sanat) ovat aivan arkisia ja hyvin yleisiä asioita. Useimmat ihmiset hymyilevät toisilleen ja puhuvat toistensa kanssa mukavia ihan jatkuvasti.
Siinä, että tuollainen johtaa ihastumiseen, ei ole mitään väärää. Päinvastoin, on hienoa olla ihastunut toiseen ihmiseen. “Liian heppoisesti” ihastuminen voi kuitenkin tuntua ongelmalta. Varsinkin, jos ihastuminen ei johdu toisesta ihmisestä itsestään, vaan ilmenee oman yksinäisyytemme tähden.
Omalla kohdallani tuollaiset ihastumiset loppuivat, kun opin sosiaalisemmaksi ja itsevarmemmaksi. Lisääntyineiden ihmiskontaktien myötä katosi tietty pakko “tarrata” välittömästi kiinni ihmiseen, joka on osoittanut minulle vähäisintäkään huomiota.
En sitä tietoisesti tarkoittanut, mutta luulen, että tiedostamattani suhtauduin tuolloin muihin ihmisiin kuin jonkinlaiseen resurssiin, joka voisi mahdollistaa minulle paremman elämän (eli käytännössä vähemmän yksinäisyyttä). Kyse ei ollut ensisijaisesti toisesta ihmisestä, vaan minusta.
Tällainen voi kuulostaa ikävältä, mutta on inhimillisyydessään ymmärrettävää. Kun ihminen on yksinäinen, muiden ihmisten “arvo” yksinäisen ihmisen silmissä nousee. Arvostamme eniten sitä, mitä meillä itsellämme on liian vähän.
Tämä voi näkyä myös muilla tavoin kuin liian helposti ihastumisena. Yksinäinen ihminen voi myös esimerkiksi tarrautua liian kovasti vaikkapa ainoaan ystäväänsä tai kumppaniinsa. Koska yksinäisellä ei ole välttämättä laajaa tuttavapiiriä, joiden kanssa toteuttaa sosiaalisia tarpeitaan, lankeaa vastuu näiden tarpeiden täyttämisestä kokonaan sen ainoan ystävän tai kumppanin harteille. Tämä taas voi ymmärrettävästi tuntua hyvin raskaalta. Ei ole reilua, että joutuu yksin kannattelemaan toisen ihmisen koko tarvekirjoa.
Mahdollinen ratkaisu on tuo jo mainittu sosiaalisen elämän lisääminen. Se on toki paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta se todennäköisesti toimii. Kun elämässä on tarpeeksi sosiaalisia kontakteja usein erilaisten ihmisten kanssa, saamme täytettyä tarpeitamme, jolloin niiden täyttäminen ei lankea ainoastaan yksittäisten ihmisten harteille.
Rakkaudella,
Jevgeni
PS. Julkaisin juuri uusimman sähköisen kirjani. Sen aiheena on yksinäisyys, sen muodostuminen sekä siltä suojautuminen. Kirja pohjautuu psykologiopintojeni aikana kirjoittamaani opinnäytetyöhön ja on ensimmäinen täysin tieteeseen perustuva kirjani (olen tosin jättänyt siitä tieteellisen kielenkäytön pois, jotta kirjaa olisi kevyt ja mukava lukea).