Eroon sosiaalisesta jännittämisestä: Juhon tarina

jännittäjästä itsevarmaksi

Hei!

Kerään työhöni liittyen tarinoita ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet vähentämään omassa elämässä ujoutensa ja sosiaalisen epävarmuutensa määrää. Muutama viikko sitten vastaan tuli netissä tällainen tarina, jossa Juho-niminen kaveri kertoi julkisessa Facebook-päivityksessä sosiaalisen ahdistuksen kanssa elämisestä ja hieman myös siitä vapautumisesta. Tarina on hyvä, joten jos aihe liippaa läheltä, kannattaa tuo päivitys käydä lukemassa.

Kävimme myöhemmin kahvittelemassa Juhon kanssa ja kysyin, josko hän haluaisi jakaa tarinan vielä pidempänä ja yksityiskohtaisempana versiona blogini lukijoille. Onneksi hän suostui, sillä nyt tämä tarina on valmis ja siitä tuli todella hyvä! Sen lisäksi, että se on hyvä, nousee siinä esiin monia ajatuksia, joista voi olla todellista hyötyä muillekin samankaltaisten haasteiden kanssa kamppaileville. Suurkiitos Juholle tarinan kirjoittamisesta ja mukavia lukuhetkiä kaikille, joita tämä aihe koskettaa!


”Meistä jokainen pelännee jotain, ainakin pikkuisen. Yksi saattaa pelätä, että menettää läheisensä, toinen rahansa ja kolmas mielenterveytensä. Voimme jäykistyä kauhusta pelkästä ajatuksesta, että joskus kuolemme, kohtaamme kadulla koiran tai joudumme esittelemään itsemme koulun ryhmätyön yhteydessä.

Pelot ovat osa elämää, ja parhaimmillaan ne auttavat keskittymään, sekä saamaan itsestä valppaimman version esiin. Joskus ne kuitenkin ottavat vallan, kääntyvät kantajaansa vastaan ja syövät itsevarmuuden lisäksi elämänilon ja rohkeuden arvostaa itseään. Minulle kävi juuri niin.

Sosiaalisten tilanteiden pelko kiristi vuosien ajan silmukkaansa, ja lopulta olin totaalisessa solmussa lähimpien ystävieni, ja jopa perheeni läheisyydessä. Päätin kuitenkin taistella, ja nyt uskallan jo väittää selättäneeni ainakin pahimman vaiheen. Haluan jakaa tarinani, sillä pelon vallassa, lohduttomuudessa kieriskellessäni sain itse kaikkein eniten voimaa häpeämättömän suorasta puheesta, niistä ihmisistä jotka kulkivat suoraan kohti kauhujaan. Jevgeni on yksi heistä. Hän puhuu peittelemättömästi ja taitavasti nolouden ja piiloutumisen leimaamasta vaikeasta aiheesta. Tarinani tulee tässä:

Minua on kai aina pidetty suhteellisen iloisena, avoimena ja sosiaalisena ihmisenä. Ala-asteella rakastin esiintymistä, ja koulun joulujuhlat olivat vuoden odotetuin tapahtuma. Nautin kutkuttavasta tunteesta ennen lavalle nousua, ja rooliin eläytymisestä. Sain paljon vastuullisia rooleja, ja pidin kuudennen luokan päättyessä puheen koulun kevätjuhlassa.

Yläasteelle siirryttäessä mukaan tuli todistelun tarve, ja joukkoon hyväksymisen paineet. Herkkyydelle ei ollut sijaa, ja aloin peittää omaani monien muiden tavoin kovistelulla, uhoamisella, liian isoilla housuilla ja väkivallan ihannoinnilla. Herkkyyden peittely sai minut kammoamaan tilanteita joissa se voisi paljastua, kuten esiintymistä. Pelko ja jännitys pahenivat asteittain, ja esimerkiksi lukiosta muistan ryhmäesiintymisen, jossa en kyennyt sanomaan mitään.

Esiintyminen oli jo vuosia ollut minulle miltei mahdoton ajatus, ja jos tulevaisuudessa häämötti hyvin pienikin esiintyminen, se alkoi kuumottaa mielessäni jo kuukausia aikaisemmin.

Pikkuhiljaa jännitys alkoi kuitenkin laajeta esiintymisen lisäksi myös muihin sosiaalisiin tilanteisiin. Aluksi pelkäsin tilanteita, joissa oli paljon uusia ihmisiä, ja joissa mahdollisesti joutuisi vaikkapa esittelemään itsensä. Aloin vihata sosiaalisia ympyröitä, joissa ihmiset esimerkiksi musisoivat yhdessä tai järjestivät keskenään näytelmiä ja muita seuraleikkejä – se oli mielestäni totaalisen teennäistä.

Aloin myös vihata jännittyneisyyttäni, ja päätin toistuvasti sekä raivokkaasti olla itsevarma, hauska ja pelkäämätön. Ajoittain onnistuinkin –  tosin huomasin käyttäväni hieman likaisia keinoja, ja pyrin saattamaan muita hämilleen voimakkaalla käytökselläni, tai vastaavasti esitin ylitsevuotavan mukavaa ja kuuntelevaa, etten vain joutuisi piikittelyn kohteeksi tai muuten asemaan, jossa mahdollisuudet romahtaa olisivat suuremmat. Rakensin siis selkeän puolustusmekanismin – hyökkäsin tai mielistelin. Sosiaalisten tilanteiden kohtaaminen omana itsenäni vaikeutui koko ajan. Vertasin itseäni jatkuvasti nuorempaan minääni, joka oli hoitanut tilanteen kuin tilanteen varmasti ja edes ajattelematta jännitystä. En halunnut hyväksyä tilannetta.

Yhtenä kesänä, kun olin jo aikuisuuden kynnyksellä, korttitaloni sitten romahti. Törmäsin sattumalta kahteen tyttöön, joista toisen tunsin. Tytöt pääsivät ”yllättämään” minut kaupungilta kahvikupin äärestä, enkä ollut ehtinyt valmistautua tilanteeseen eli vetää suojakuorta päälleni, vaan olin täysin omissa ajatuksissani.  ”Yllättämisessä” oli siis kyse normaalista iloisesta tervehtimisestä ja kuulumisten kysymisestä. Syke räjähti taivaisiin, tuntui kuin sydän olisi pyrkinyt ulos rinnasta. Huomasin, etten voinut hallita kasvojani – ilmehdin hassusti, eikä puhumisesta tullut mitään. Punastuin ja tärisin hervottomasti. Olin totaalisessa paniikissa. Tytöt luonnollisesti hämmentyivät itsekin, ja poistuivat tilanteesta.

Kokemus oli painajaismainen. Häpesin ja syytin itseäni tilanteen pilaamisesta ja hämmennyksen aiheuttamisesta tytöille. Päätin vakaasti unohtaa tapahtuneen, ja korvata kaiken olemalla entistä itsevarmempi. Kappas kummaa, ”jäätymisiä” alkoi kuitenkin ilmaantua elämääni yhä enemmän. Monesti kun tapasin sattumalta puolitutun ystäväni tai sukulaiseni, saatoin mennä totaalilukkoon. Ajattelin, että ihmiset jotka olivat nähneet jäätymiseni, punastumiseni ja sopertamiseni, olivat kertoneet siitä varmaankin kavereilleen ja aloin jännittää heitäkin. Välttelin kaikenlaisia kohtaamisia, ja harjoittelin jähmettymisen peittämistä monin keinoin.  Aloin nähdä itseni irrallisena kaikenlaisista sosiaalista tilanteista – tunsin pilaavani tunnelman ja ahdistavani myös läheisiäni. Jännittyneisyys levisi lähes kaikille elämäni osa-alueille. Mukana seurasi luonnollisesti ahdistus, ja usko itseen alkoi murentua.

Sen lisäksi, että opin mestariksi jännitykseni piilottamisessa, onnistuin myös usein keräämään sosiaalisiin tilanteisiin keinotekoista itsevarmuutta juuri sen verran, että selvisin joten kuten. Aina kun pokka petti ja jäädyin, vetäydyin hetkeksi ahdistukseen ja itsesyytöksiin, kunnes aloin taas kerätä vauhtia seuraavaa kierrosta varten. Mitä enemmän ongelmaani peittelin, sitä vahvemmin se oli läsnä, sitä enemmän se hallitsi elämääni ja sitä vaikeammaksi koin ”normaalin elämän”. Osittain kyllä tiedostin, että tämä kaikki oli suurimmalta osalta vain mielen harhaa, itse kehitettyä kuplaa. Todellisuudessa muut ihmiset varmaankin hyvin harvoin edes pääsivät todistamaan jäätymistäni, saati huomanneet kuinka mieleni sisällä kuohui. Ajatus ei kuitenkaan helpottanut itse ahdistusta. Vaikka valmistauduin sosiaalisiin tilanteisiin todella hyvin – hengittelin,  ajattelin olevani vahva, ja ettei jännitykseni näkyisi – kohtaamisissa menetin kontrollini täysin ja tilanteista tuli sietämättömiä.

Jännittyneisyys ja pelkotilat vaihtelivat suuresti. Saatoin olla haastavaksikin mieltämässäni sosiaalisessa tilanteessa täysin rennosti, kunnes muistin jäätymisen mahdollisuuden. Mukava kahvihetki ystävien kanssa saattoi muuttua pakonomaiseksi ramppaamiseksi vessassa ja hakemassa vettä, kun en enää pystynyt osallistumaan keskusteluun. Seinä tuli vastaan, kun huomasin etten välttämättä pystynyt kertomaan kuulumisiani jännittämättä ja punastelematta edes kotona, perheenjäsenten seurassa. Häpeän tuntemusten takia jätin myös hakematta kiinnostavia työpaikkoja, ja keskeytin useita kouluni kursseja, joissa joutui mielestäni liian vaativaan sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa. Päätin lopulta hakea apua.

Aloitin terapian, ja psykiatri määräsi minulle SSRI-mielialalääkettä, jonka tarkoituksena oli tasaannuttaa riehuvaa mieltäni. Minulla lääke ei ehkä vähentänyt jännitystä, mutta jäätymisten jälkeen ahdistus ei tuntunut niin voimakkaasti. Lääke teki minut myös mahdollisesti vastaanottavaisemmaksi terapialle. Terapiassa opin kyseenalaistamaan itseni syyllistämisen ja häpeämisen – kun en enää hävennyt yhtä paljon, uskalsin myös kohdata tilanteita pelkoni kanssa, en sitä koko ajan piilotellen. Harjoittelin hyväksymään pelon osana itseäni, ja myös näkemään sen positiiviset puolet – pelätessäni sosiaalisia tilanteita niin paljon, herkistyin ja samaistuin myös muiden ihmisten peloille, ja pystyin tarjoamaan auttavaa kättä, tai ainakin ymmärrystä entistä paremmin. Tajusin myös, että olin suurimmaksi osaksi rakentanut paineet menestyä sosiaalisissa tilanteissa itse. Vaikka minulla onkin taustalla kiusaamiseksi tulemisen kokemus, ja herkkyyteni takia se jätti syvät jäljet itsetuntooni, ei kukaan ole minua koskaan jännittämisestä tuominnut tai vaatinut lisää itsevarmuutta. Sen tein ihan itse.

Tutustuin peloista kertovaan kirjallisuuteen, ja opin pelkojen mekanismeista. Ymmärsin, että häpeällinen, pimeä maailmani ja suhtautumiseni sosiaalisiin tilanteisiin on lopulta oman kehoni suojamekanismi, joka on vain virittynyt liian voimakkaaksi. Pelon tunne on hyvin voimakas ja aito, ja siksi pelkääjän itsensä on vaikea käsitellä aihetta järkevästi. Pikkuhiljaa voi kuitenkin alkaa suhteuttamaan omaa reaktiotaan todellisuuteen, ja ymmärtää ylireagointinsa.

Aloin haaveilla pelkoni avoimesta näyttämisestä, sillä kuten mainittua olin oppinut, että suurin häpeäjä oli oma mieleni. Halusin näyttää itselleni, kuinka paljon kärsin ja pelkään lopulta itseäni. Kirjoitin Facebook- seinälleni avoimen kertomuksen ongelmastani, häpeästä ja tuntemuksistani koska koin sen ehkä noloimmaksi asiaksi mitä pelkoni kanssa voisin tehdä. Painaessani lopulta enteriä, mielessäni risteili monta asiaa: pelkäsin, että tilanne pahenee ja muutun entistä varautuneemmaksi, ajattelin saavani vaikeasti lähestyttävän tyypin maineen, mutta uskalsin myös hieman toivoa, että ihmiset ottaisivat minut hyvin vastaan. Olin kuitenkin peloista huolimatta ylpeä siitä, että olin ylittänyt itseni, ja mennyt rohkeasti pelkoani kohti.

Vastaanotto oli huikea. Sain yksityisviestejä ja soittoja useilta kymmeniltä ihmisiltä, jotka kiittivät aiheen nostamisesta esiin, ja rohkeudesta näyttää häpeänsä. Minua lähestyi ihmisiä monista ikäluokista ja asemista, ja huomasimme yhdessä, miten samanlaista pelko on joka puolella. Ajaudumme helposti ajattelemaan, että koko universumissa ei ole toista näin sosiaalisesti outoa, häiriintynyttä ja pelokasta ihmistä. Pyristelemme yksin mieltämme vastaan, ja hiljalleen saatamme ajautua tilaan, jossa emme enää pysty nauttimaan elämästä, hyödyntämään potentiaalimme ja näkemään elämän kauneutta, vain koska olemme oppineet pelkäämään itsemme ilmaisemista.

Julkaisun jälkeen pelkotiloja on tullut ja mennyt, mutta nyt uskallan näyttää reaktioni paremmin ulospäin, ja sanoa ääneen: ”nyt minä jäädyin”. Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on muuttunut ”kuolemanpelosta” terveeksi jännittämiseksi, jossa pystyn toimimaan ja nauttimaan olostani. On ollut mahtavaa huomata, kuinka avoimuus muille ihmisille murtaa omia vääristyneitä käsityksiä itsestä, ja rohkeus kasvaa hetki hetkeltä. Lopetin lääkityksen pari kuukautta sitten. Ne auttoivat pahimmassa vaiheessa, mutta nyt haluan, että saan kokea kaiken puhtaasti itsenäni, tuntui se kuinka hyvältä tai pahalta tahansa.

Matkani on vasta alussa, mutta tunnen että olen jo saavuttanut suurimman voittoni – uskon itseeni ja siihen että sosiaaliset pelot eivät ole minun loppuelämäni pilaaja. Tarinan kirjoittaminen toimi itselläni terapeuttisena prosessina, mutta toivon myös, että joku teistä Jevgenin loistavan blogin lukijoista saisi lisää rohkeutta ottaa ensiaskeleensa omien pelkojen voittamiseen. Facebook- julkaisuni saa käydä lukemassa, ja mikäli niin tahtoo, minuakin saa lähestyä halutessaan keskustella.”

Aurinkoista kevättä toivoo Juho Impiö


Suurkiitos Juholle tarinansa jakamisesta! Tämä on minusta paitsi hyvin kirjoitettu, myös aidosti informatiivinen ja hyödyllinen tarina. Juhon tapauksessa nousee esiin lukuisia hyvin tyypillisiä sosiaaliseen ahdistuneisuuteen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoihin liittyviä ilmiöitä. Monesta kohdasta tarinaa tunnistin myös entisen itseni.

Kuten tarinassakin tulee ilmi, on omista haasteistaan avoimesti puhuminen yksi tavoista taistella häpeää vastaan. Häpeän tunne viihtyy pimeydessä, mutta sen nostaminen päivänvaloon vie siltä voimaa. Kun häpeän tunteestaan ja häpeänsä aiheista uskaltaa puhua avoimesti, saa usein huomata, kuinka meille itsellemme uskomattoman häpeälliset kokemukset eivät ole mikään ongelma kenenkään muun mielestä. Useimmat ihmiset näyttävät olevan hämmentävänkin hyväksyviä ja ymmärtäviä muiden ”puutteita” kohtaan. Se, mitä itse pidämme itsessämme häpeällisenä, on muiden mielestä usein aivan normaalia, ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Puhuminen vie häpeältä voimaa.

Siksi haluankin tässä lopussa hieman haastaa sinua puhumaan omista haasteistasi. Sitä ei tarvitse tehdä niin avoimesti, kuin Juho tässä teki, eikä välttämättä tarvitse mennä puhumaan heti esimerkiksi ammattiauttajalle. Pienimuotoinenkin puhuminen esimerkiksi oman kumppaninsa tai vaikka parhaimman ystävänsä kanssa voi sekin olla valtavan terapeuttista ja hyödyllistä. Aluksi sellainen helposti pelottaa, mutta pidemmän päälle siitä näyttää usein olevan rutkasti hyötyä! Tsemppiä puhumiseen, mikäli päätät kokeilla sitä omalla kohdallasi!

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Onko sinulla ehkä vastaavia kokemuksia sosiaalisten tilanteiden peloista ja niiden vähentämisessä omassa elämässäsi? Kuulen näitä tarinoita mielelläni ja tykkään jakaa niitä myös blogini lukijoille, sillä tällaiset kertomukset ovat usein valtavan hyödyllisiä. Jos siis koet, että sinulla on jotain jaettavaa, otan tällaiset kiitollisena vastaan! Tarinoita voi lähettää esimerkiksi osoitteeseen jevgeni@rohkeuskoulu.fi

(Visited 1 times, 1 visits today)

1 Comment

  • Doreen

    Reply Reply 16.03.2018

    Voi kiitos, kiva jos tykkäsit :)

Leave A Response

* Denotes Required Field