Viime vuodet ovat tuoneet mukanaan räjähdysmäisesti lisääntyneen keskustelun niin sanotusta neurodiversiteetistä. Keskustelu jakautuu useiden termien alle. Olet saattanut kuulla puhuttavan esimerkiksi ”neuromoninaisuudesta”, ”neurovähemmistöistä”, ”nepsyistä” sekä ”nenteistä”. Muitakin termejä esiintyy.
Koen varsin hyvänä, että ilmiöstä on herätty puhumaan. Hermoston voisi sanoa olevan se elinjärjestelmä, joka vaikuttaa kaikkein eniten kokemukseen koko elämästämme:
Niin aistihavainnot kuin ajatteluun ja toiminnanohjaukseen liittyvien signaalien liike tapahtuu juuri hermostoamme pitkin. Ihmiskehostamme tai ympäristöistämme ei juurikaan löydy asioita, jotka voisimme kokea tietoisesti ilman hermoston myötävaikutusta. Hermostoa tarvitaan aistihavaintojen tekemiseen sekä niiden tiedostamiseen.
On siis selvä, että hermoston ominaisuudet vaikuttavat siihen, kuinka koemme asioita. Ihmiset, joiden hermosto eroaa ominaisuuksiltaan merkittävästi toisistaan, tulevat kokemaan elämän monet tilanteet keskenään varsin eri tavoin. Tilanteet, jotka ovat toisille helpompia, ovat toisile raskaampia. Toiset ovat sopeutuneempia tietynlaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin, toiset joihinkin muihin.
Merkittävä osa neuromoninaisuus -keskustelua liittyykin siihen, että osa ihmisistä ei koe tulevansa ymmärretyksi tai kohdatuksi, sillä heidän hermostonsa ominaisuudet eroavat jonkinlaisesta ”keskimääräisestä” hermostosta. Lisäksi monet modernin maailman ympäristöt ovat sellaisia, että ne ovat selvästi raskaampia ja epädullisempia tietynlaisen hermoston omaaville henkilöille. On varsin ymmärrettävää, että tällaiset ihmiset toivovat tulevansa paremmin huomioiduiksi varsinkin arkisissa ympristöissä kuten työpaikoilla, oppilaitoksissa ja julkisissa tiloissa.
Hermoston ominaisuudet
Neuromoninaisuudesta käytävä keskustelu tuntuu omiin korviini usein hämmentävän yksinkertaistavalta, ja usein jopa epätieteellisen oloiselta. Hermoston ominaisuuksia harvoin eritellään ja nimetään, vaan usein rajoitutaan puhumaan jonkinlaisesta hermoston ”herkkyydestä”.
Tämä ei vielä ole mikään suuri ongelma, sillä arkiterminä ”herkkyys” on varsin ymmärrettävä ja kuvaava. Lähes kuka tahansa voi omaan arkikokemukseensa nojautuen todeta, että eri ihmiset vaikuttavat tosiaan reagoivan elämän eri tilanteisiin keskenään varsin eri tavoin. Toiset herkemmin, toiset vähemmän herkemmin. Tämä voidaan esittää yksinkertaisena janana:
Jana on varsin ymmärrettävä ja sinänsä riittävä moneen tarkoitukseen. Samalla se on kuitenkin turhan yksinkertaistava, sillä ”herkkyys” on todellisuudessa useamman eri ominaisuuden summa. Niitä ovat mm.
Herätettävyys/ärsytettävyys (Excitability): kuvaa hermosolujen kykyä vastaanottaa ja välittää signaaleja.
Herkkyys (Sensitivity): kuvaa herkkyyttä, jolla hermosto reagoi ärsykkeisiin.
Vasteen voimakkuus (Response magnitude): kuvaa sitä, kuinka suurella voimalla hermosto reagoi ärsykkeisiin.
Vasteaika (Response time): kuvaa sitä, kuinka nopeasti hermosto reagoi ärsykkeisiin.
Palautuminen (Recovery): kuvaa sitä, kuinka nopeasti hermosto palautuu ärsykkeistä.
Synkronointi (Synchronization): kuvaa hermosolujen toimintojen ajoitusta ja koordinaatiota. Monet toiminnot edellyttävät tai hyötyvät siitä, että solujen välillä kulkevat signaalit lähetetään ja vastaanotetaan tarkasti ajoitettuna.
Nämä voivat esiintyä lukemattomina erilaisina yhdistelminä. Siksi on usein vaikeaa sanoa, mitä kukin tarkalleen ottaen tarkoittaa, kun sanoo hermoston olevan ”herkkä”. Herkkä voi olla varsin monella erilaisella tavalla. Myös vähemmän herkkä voi olla monella erilaisella tavalla. Yhden janan sijaan näille tulisi piirtää kullekin omat janansa.
Hermoston ominaisuudet ovat yleisesti ottaen synnynnäisiä ja/tai kehityksellisiä, mutta ne voivat vaihdella jossain määrin myös tilannekohtaisesti (esim. koetun stressin mukaan) tai terveystilanteen mukaisesti (monet sairaudet voivat vaikuttaa hermostoon). Myös kehon pitkäaikaiset tai kroonistuneet rasitustilat voivat muuttaa hermoston piirteitä pitkällä aikavälillä.
Minne unohtuivat kaikki ”vähemmän herkät”?
Neuromoninaisuuskeskusteluissa keskustellaan lähtökohtaisesti juuri moninaisuudesta. Siitä, että emme ole kaikki keskenmämme samanlaisia ja siitä, että meillä on sen vuoksi erilaisia kykyjä, vahvuuksia, heikkouksia sekä tarpeita. Tämän ymmärtäminen onkin tärkeää, sillä se auttaa luomaan ymmärrystä ihmisten välillä sekä mahdollistaa sen, että erilaisille henkilöille voidaan esimerkiksi työelämässä etsiä juuri heidän vahvuuksiaan vastaavia rooleja. Aihe on erittäin relevantti myös esimerkiksi koulun ja opiskelun kannalta.
Näissä keskusteluissa ihmiset tavataan kategorisoida kahteen karkeaan yläkategoriaan: neurotyypillisiin ja neuroepätyypillisiin.
Neuroepätyypillisiksi määritellään heidät, joiden hermoston ominaisuudet ovat tilastollisesti harvinaisempia, mistä koituu heille usein haasteita. Muut ihmiset eivät esimerkiksi aina osaa ottaa huomioon heidän hermostonsa ominaisuuksia ja niistä kumpuavia erityistarpeita, minkä vuoksi neuroepätyypilliset saattavat kokea esimerkiksi torjuntaa, ymmärtämättömyyttä ja syrjintää. Heitä saatetaan myös ”ajaa” heille epäsopiviin ympäristöihin.
Neurotyypilliseksi taas määritellään heidät, joiden hermoston ominaisuudet noudattavat jonkinlaista miellettyä keskiarvoa. Jos esimerkkinä käytetään herkkyyttä, niin ajatellaan, että neurotyypillisillä hermosto on tasapainoinen, eli ei erityisen herkkä, eikä erityisen epäherkkä. Ei erityisen reaktiivinen, ei erityisen epäreaktiivinen. Ei erityisen nopea, ei erityisen hidas. Ja niin edelleen.
Onko tällainen kategorisointi osuva? Minusta pääasiassa ei. On toki totta, että kaikenlaisia hermoston ominaisuusyhdistelmiä löytyy, ja jotkut niistä osuvat juuri kaikkien ominaisuusjanojen keskivaiheille. Mahdollisia yhdistelmiä on kuitenkin niin paljon, että on varsin epätodennäköistä, että kukaan yksittäinen henkilö olisi kaikilta ominaisuuksiltaan janan keskituntumassa.
(Siis olettaen, että hermoston ominaisuudet edes jakautuvat normaalijakaumalla. Tutkimukset ovat tästä keskenään vielä osin erimielisiä, ja jakaantuminen vaikuttaisi myös vaihtelevan hieman eri populaatioissa.)
Koska kyse on kuitenkin fysiologisesta ominaisuudesta, voimme tehdä oletuksen, että jonkinlainen normijakaumalle asettuminen on totta, sillä se on biologisissa ominaisuuksissa ja piirteissä varsin yleistä. Tämän perusteella voisimme piirtää seuraavanlaisen janan:
Tämäkin kuvio on minusta varsin kohtuullinen ja riittävän kuvaava. Se myös tuo esiin hyvin sen, kuinka erilainen tai ulkopuolinen olo ”neuroepätyypillisillä” saattaa olla ”neurotyypilliseen” enemmistöön nähden, mikäli ominaisuudet tosiaankin jakaantuvat normijakaumalla.
Koska neurotyypillisiä on tällä oletuksella valtavasti enemmän, tarkoittaa se käytännössä sitä, että ”maailma on neurotyypillisten rakentama, ja he ovat rakentaneet sen itsensä kaltaisille neurotyypillisille”. Tämä on minusta suhteellisen kuvaavaa. Useimmat rakennetut ympäristöt sekä sosiaalinen normisto kieltämättä palvelevat paremmin ”neuroenemmistöä”. Tämä taas asettaa neurovähemmistön ymmörrettävästi epäedulliseen tilanteeseen.
Ongelmat alkavat kuitenkin siinä vaiheessa, kun tämä kuvio yhdistetään esimerkiksi alussa mainittuun ”herkkyysjanaan”. Tätä tapahtuu, sillä moni neuroepätyypillinen kokee olevansa myös merkittävästi tavanomaista herkempi. Kymmenen vuotta sitten suosittu termi ”erityisherkkä” tuntuu nykyään esiintyvän puheissa hieman harvemmin, mutta moni sitä kyllä edelleen myös tuntuisi käyttävän.
Yhdistetään janat:
Itse kuvassa ei ole vieläkään vikaa. Sen sijaan ongelma on siinä, kuinka heikosti neuromoninaisuus-aktivistit ottavat huomioon janan oikean ”matalasti herkän” puolen, kun ajavat neuroepätyypillisten asioita. Ongelma on se, että koko janan oikea ääripää tuntuu loistavan koko keskustelusta poissaolollaan.
Esimerkiksi somefiideissäni vilkkuu päivittäin useita neurodiversiteettiin liittyviä päivityksiä ja keskustelunaloituksia, enkä muista usean vuoden ajalta kovinkaan montaa tapausta, jossa ”matalasti herkät” olisivat erikseen kiinnostaneet moninaisuusaktivisteja oikein mitenkään.
Joko heitä ei mainita erikseen lainkaan, joko heidät taas mainitaan jonkinlaisten pahantekijöiden asemassa. ”Ne tyypit, jotka eivät ole ollenkaan herkkiä, ja siksi kohtelevat kaltoin meitä neuroepätyypillisiä”. Tämä on minusta hämmentävä juttu, sillä yhtä lailla janan molemmat päät ovat tilastollisesti epätyypillisiä.
Lisäksi kaltoinkohtelijat usein nimetään ”neurotyypillisiksi” (”nentit eivät vaan ymmärrä meitä nepsyjä”), vaikka neurotyypilliset ovat ominaisuuksiltaan merkittävästi lähempänä korkeasti herkkiä neuroepätyypillisiä, kuin matalasti herkät neuroepätyypilliset korkeasti herkkiä neuroepätyypillisiä. Tämä on yllättävä ja hämmentävä neuromoninaisuusyhteisöön sisältyvä syrjivä rakenne.
Jossain määrin ilmiö tuo mieleen takavuosien ”introvertit ja ekstrovertit” -keskustelun. Introverttien puheenvuoroissa vastaavalla tavalla saatettiin kohdella ekstroverttejä. Heidät esitettiin usein epäherkkinä, äänekkäinä, pinnallisina, ajattelemattomina, päällekäyvinä ja tilaa ottavina barbaareina, jotka eivät viitsi ottaa herkkiä, tarkkaavaisia ja syvällisiä introvertteja huomioon. Introvertit esitettiin usein eräänlaisina kunnollisuuden ja sivistyneisyyden kantajina, ekstravertit taas sivistymättöminä ja huonokäytöksisinä kiusaajina.
Asetelma on siis ihmisryhmille ominainen ”meidän porukka hyvä, toisten porukka huono”. Siitäkin huolimatta, että myös intro- ja ekstraversio on normaalijakaumalle asettuva ominaisuus, jossa useimmat ihmiset eivät ole lähelläkään kumpaakaan ääripäätä.
Keskustelujen samankaltaisuus ei ole toisaalta ihme, sillä ne käsittelevät pohjimmiltaan samaa aihealuetta. Ihmisen ”-versio” kuvaa temperamentin ilmentymistä. ”Temperamentti” taas on vain hieno sana hermoston yksilölliselle rakenteelle ja siihen pohjautuville, synnynnäisille reaktio- ja käyttäytymistyyleille. Intro/Ekstro -keskustelua voisikin ehkä pitää jonkinlaisena neuromoninaisuus -keskustelun esiasteena. Niin hyvässä kuin huonossakin.
Tarvitseeko matalasti herkkiä sitten ottaa vastaavasti huomioon?
On sinänsä totta, että vaikka matalasti herkät ovatkin neuroepätyypillisiä, niin kyllä he lähtökohtaisesti kohtaavat moderneissa ympäristöissä merkittävästi vähemmän haasteita kuin korkeasti herkät neuroepätyypilliset. Tämä johtaa kysymykseen: onko se sitten oikeasti niin paha juttu, että korkeasti herkät neuroepätyypilliset saavat yhteisön puheissa enemmän huomiota, tukea ja ymmärrystä kuin matalasti herkät neuroepätyypilliset?
Kysymys on minusta aiheellinen. Moni moderni ympäristö oikeastikin sisältää hurjia määriä jatkuvia ja sekalaisia aistiärsykkeitä. Esimerkkejä voivat olla vaikkapa työpaikkojen avotoimistot tai vaikkapa supermarketit. Jos on herkkä joillekin (tai samanaikaisesti useille) eri aistiärsykkeille, on moni nykyaikanen ympäristö oikeastikin aika vaikeasti siedettävä. Ympäristöt ylikuormittavat ja väsyttävät, pitkällä aikavälillä jopa tuhoavat hyvinvoinnin. Tässä mielessä on totta, että toisilla ”neuroepätyypillisillä” on vaikeampaa kuin toisilla, ainakin mitä aistiherkkyyteen tulee.
Samalla ei kuitenkaan oikein voida argumentoida, etteikö myös matalasti herkillä neuroepätyypillisillä olisi usein vaikeuksia sopeutua moniin ympäristöihin. Haasteet vain ovat varsin erilaisia kuin korkeasti herkillä:
Matalasti herkkä saattaa esimerkiksi ajautua helposti ”norsu posliinikaupassa” -tyyppisiin tilanteisiin, sillä hän saattaa kestää monia muille haastavia tilanteita merkittävästi paremmin kuin ketkään muut (”neurotyypilliset” mukaanlukien). Sen vuoksi heiltä saattaa puuttua herkkyyttä ja hienovaraisuutta esimerkiksi muiden huomioonottamisessa. Tämä voi altistaa heidät joukosta poissulkemiselle tai syrjinnälle.
Lisäksi epäherkkyys erilaisille aistiärsykkeille saattaa myös vähentää ärsykkeiden tietoista havainnointia, mikä voi johtaa erilaisiin vaaratilanteisiin, kun ihminen ei kiinnitä huomiota johonkin tärkeään ärsykkeeseen ajoissa.
Matalasti herkkien kohdalla on siis myöskin kyseessä ”haavoittuva ryhmä”, vaikkakin varsin erilainen kuin korkeasti herkät neuroepätyypilliset. Tässä mielessä neuromoninaisuus-yhteisön sisäinen syrjintä kieltämättä ihmetyttää. Voiko olla, että kyse ei ole varsinaisesta pahantahtoisuudesta, vaan ennemminkin siitä, että korkeasti herkät eivät vain osaa tunnistaa matalasti herkkien haasteita aivan samoin kuin matalasti herkät eivät tunnista korkeasti herkkien haasteita?
Omasta puolestani ja psykologin roolista käsin haluankin herätellä niin ”neuroepätyypillisiä” kuin ”neurotyypillisiäkin” muistamaan, että
1) hermosto on moniulotteinen ominaisuus, jossa on kyse muustakin kuin vain herkkyydestä. Myös herätettävyydellä, voimakkuudella, vasteajalla, palautuvuudella sekä muilla ominaisuuksilla on merkitystä.
2) myös siellä ei-herkässä ääripäässä olevilla on monia haasteita. He ovat yhtälailla ”neuroepätyypillisiä”, eivätkä ansaitse tulla demonisoiduksi jonkinlaisina epäsensitiivisinä raakalaisina, jotka kiusaavat korkeasti herkkiä neuroepätyypillisiä. Ei ole myöskään toivottavaa laskea heitä neurotyypillisiksi, ikään kuin kokonaan unohtaen, että normijakaumalla on olemassa myös tämä toinen ääripää, joka on tilastollisesti yhtä kaukana keskiarvosta kuin toinenkin.
3) hermoston eri ominaisuudet eivät aina esiinny ryppäinä siten, että olisivat samanaikaisesti kaikki esimerkiksi ”herkässä” tai ”epäherkässä” ääripäässä. Hermoston ominaisuudet voivat olla päinvastoin hyvin heterogeenisia. On varsin mahdollista, että osa yksilön hermoston ominaisuuksista ovat korostuneesti ”herkän puolella”, osa taas ”epäherkällä puolella”. Neurotyypillistähän tämä ei hänestä tee, sillä tilastollisesti hän ei siltikään olisi norminmukainen. Nykyisestä keskustelusta tällainen neuroepätyypillinen tuskin kuitenkaan kovin hyvin tunnistaisi itseään.
Omasta puolestani toivon, että neuromoninaisuusteemoja esillä pitävä yhteisö palvelisi oikeastikin neuromoninaisten etuja. Ei vain oman alaryhmänsä etuja.
Rakkaudella,
Jevgeni
