puheviat ja häpeä

Hei!

Puheviat ovat hyvin yleinen ja kiusallinen ilmiö. Jotkut osaavat suhtautua puhevikoihinsa armollisen hyväksyvästi. Toiset taas saattavat kokea niiden vuoksi vahvaa häpeää. Tässä tekstissä katsomme, kuinka omiin puhevikoihinsa voi oppia suhtautumaan armollisemmin ja vähentää niiden vuoksi tuntemaansa häpeää.

Ensin kuitenkin yleistietoa puhevioista. Erilaisia puheentuoton häiriöitä on paljon. Tässä tekstissä käsittelemme vain arkisimpia,”pieniä” puhevikoja, eli lähinnä vaikeuksia yksittäisten äänteiden lausumisessa. Esimerkiksi siis monille surullisen tuttua ärrä- tai ässävikaa.

(Oikeaoppinen termi näille pienille puhevioille olisi oikeastaan äännehäiriöt, mutta käytän puheviat -sanaa siksi, että ihmiset näyttävät etsivän hakukoneilla tietoa pääasiassa sillä sanalla. Tämä teksti taas on tehty löydettäväksi ja luettavaksi, joten en halua käyttää vaikeaselkoista ammattitermiä.)

Näiden “arkisten” puhevikojen lisäksi on olemassa myös esimerkiksi kehityksellisiä kielihäiriöitä, joissa lapsen puheen kehittyminen ei etene tavalliseen tapaan. Näiden taustalla voi olla esimerkiksi kehitysvammaisuutta tai keskushermoston ongelmia (11,22), Nämä ovat kuitenkin jo aivan oma aiheensa, eikä niitä käsitellä tässä sen enempää.

Arkisia puhevikoja eli yksittäisiä äännevirheitä esiintyy erityisesti lapsilla. Tämä on luonnollista ja normaalia, sillä puhumaankin täytyy oppia, eikä oppiminen tapahdu kaikilla samaan tahtiin. Äännevirheitä esiintyy vielä viiden vuoden iässä noin 15 – 20 % lapsista (33). Lasten puhevikoihin suhtaudutaankin ymmäryksellä ja hyväksyvästi.

Valitettavasti tilanne muuttuu iän karttuessa. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa ilman äännevirheiden korjaantumista, sitä enemmän hän alkaa erottumaan ikäistensä joukosta. Tämä johtaa usein negatiivisen huomion kohteeksi joutumiseen, kuten ilkutuksi ja kiusatuksi tulemiseen.

Omat kokemukseni puhevikojen kanssa elämisestä

Aihe on itselleni läheinen, sillä olin melko puhevikainen kaveri vielä aikuisuuden kynnykselläkin. Minulla oli sekä S-, L- että R-vika. Koko paketti siis. Ässävika katosi itsekseen, mutta ällä- ja ärrävika seurasivat aivan aikuisuuden kynnykselle.

Ikävää huomiota näistä aloin saada jo koulun ensimmäisillä luokilla. Ala-asteen edetessä ja varsinkin yläasteella vittuilun tahti vain kiihtyi. Olin muutenkin melko epävarma nuori, jolta itsensä puolustaminen ei erityisemmin sujunut, joten kohtaloni oli lähinnä tyytyä kestämään tätä naljailua.

“Hei Jevgeni, sano RRAPARPERIPIIRRAKKA!”

“Hei Jevgeni, voitko sanoa että PORRRRKKANA?”

Raparperipiirakka – ärrävikaisen painajainen.

Tällainen onneksi pääasiassa loppui yläasteen jälkeen. Vahinko on tässä vaiheessa kuitenkin usein jo tapahtunut, kuten kävi myös omalla kohdallani. Kun taukoamatonta kettuilua on kuunnellut monta vuotta putkeen, oppii ihminen häpeämään itseään ilmankin, että kenenkään muun tarvitsee häntä asiasta erikseen muistutella.

Omalla kohdallani tämä häpeä ilmeni hyvin tyypilliseen tapaan: aloin puhumaan vähemmän ja varovaisemmin ja välttelin erityisesti R-kirjaimia sisältäviä sanoja. Koska olin muutenkin ujo ja epävarma, lisäsi tämä epävarmuuttani entisestään.

R-sanoja vältellessäni opin melko taitavaksi vaihtoehtoisten sanojen löytämisessä. Tämä on puhevioissa yleistä. Jotain tiettyä kirjainta sisältäviä sanoja on helppoa alkaa välttelemään. Suomen kieli kun on siitä mukava, että useimmat asiat voi ilmaista monella eri tavalla.

Luulen kuitenkin, että tämä ärräsanojen jatkuva välttely ei tehnyt minulle pitkässä juoksussa kovinkaan hyvää. Päinvastoin:

Välttelykäytöksen tiedetään usein ennemmin lisäävän, kuin vähentävän sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Mitä enemmän pelkäämänsä asiaa välttelee, sitä vähemmän sitä pääsee harjoittelemaan. Kun itselleen vaikeita tilanteita taas ei pääse harjoittelemaan, ei niissä pääse myöskään kehittymään, jolloin ne eivät missään vaiheessa lakkaa olemasta ahdistavia.

Itselläni oli vahvasti läsnä myös toinen tyypillinen puhevikojen seuralainen, nimittäin oman huonouden ja vääränlaisuuden kokemus. Minusta tuntui, että ihan kaikki muut osaavat puhua kuten kuuluukin ja vain minä olen tälläinen outo ja vääränlainen. Tämäkään ei tee kovin hyvää ihmisen itsetunnolle!

Pahimpia tilanteita olivat tietenkin ne, joissa joutui olemaan jollain tavoin huomion keskipisteenä. Koulussa tietysti esitelmien pitäminen luokan edessä sekä esimerkiksi teini-iän loppupuolella alkanut treffeillä käyminen. Nämä ovat vaikeita tilanteita muutenkin, mutta puhettaan häpeävälle ne tuntuvat vieläkin vaikeammilta.

Lopulta omalla kohdallani ongelma oli verrattain helposti korjattavissa. Aikuisuuden kynnyksellä olin jo niin syvästi kyllästynyt puheeni häpeämiseen, että aloin systemaattisesti harjoittelemaan päästäkseni puhevioistani eroon.

Olin joskus lapsena käynyt puheterapiassa (josta en silloin uskoakseni saanut mitään hyötyä) ja saanut sieltä mukaani erilaisia motoriikka- ja ääntämisharjoituksia. Aikuisuuden kynnyksellä kaivoin nämä samat harjoitusmonisteet esiin ja kävin tarmokkaasti niiden kimppuun.

Lopulta S-, L- ja R-kirjainten oppiminen tapahtui systemaattisen harjoittelun avulla sen verran nopeasti, että tunsin melkeinpä kärsineeni vuosien ajan turhaan. Jos olisin samalla tavalla “ottanut itseäni niskasta kiinni” vuosia aiemmin, olisin todennäköisesti oppinut oikeat äänteet ja välttynyt monelta pahalta.

Täytyy tosin tarkentaa, että vaikka opin esimerkiksi R- kirjaimen nopeasti, en todellakaan oppinut sitä kertaheitolla “oikein”. Varsinkin alkuaikoina korrrrostin puhessani ärräää todella paljon, sillä en osannut tehdä r-äänteestä oikealla tavalla “lyhyttä ja huomaamatonta”. Vuosi vuodelta ärrästäni kyllä tuli vähä vähältä huomaamattomampi ja oikeaoppimisempi, mutta monta vuotta siinä kuitenkin kesti.

L-kirjaimen kohdalla oli sama, mutta hieman helpompi tilanne. Opin oikean äänteen nopeasti, mutta kesti muutamia kuukausia, että totuin käyttämään sitä myös puheessani.

Täytyy myös korostaa, että puhevikojen korjaantuminen ei suinkaan tarkoita sitä, että lausuisin nämä kirjaimet edelleenkään aina oikein. Varsinkin ärrä on sellainen äänne, että sen lausuu aina toisinaan väärin. Tämä tosin on tavallista myös ei-ärrävikaisten keskuudessa, eikä sellaisesta kannata erityisemmin tuntea huonouden tunnetta.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin koen, että itselleni kävi hyvin. Nyttemmin olen jo monta vuotta puhunut ja esiintynyt ammatikseni ja puhuminen tuntuu pääasiassa todella mukavalta. Puhevikojen jäljet voi yhä kuulla puheestani, mutta nämä eivät haittaa, kun puhe on muuten kunnossa.

En kerro omaa tarinaani väittääkseni, että vastaavat puheviat korjaantuisivat kaikien muidenkin kohdalla yhtä helposti. Jokainen tilanne on erilainen. Ei ole kuitenkaan poissuljettua, ettei jonkun muunkin kohdalla verrattain lyhytaikainenkin harjoittelu voisi osoittautua yhtä tehokkaaksi kuin omallakin kohdallani.

Sanon tämän siksi, että tunnen useita ihmisiä, jotka ovat kertoneet puhevikojensa vaivaavan heitä, mutta jotka eivät ole tästä huolimatta edes kokeilleet aloittaa järjestelmällistä harjoittelua päästääkseen niistä eroon. Harjoittelun aloittaminen ei ole tae onnistumisesta, mutta siitä kyllä koituu huomattavasti todennäköisemmin hyötyä kuin haittaa.

Mistä puheviat johtuvat?

Puhevioissa ei toki ole aina kyse vain siitä, etteikö ihminen olisi harjoitellut lausumista tarpeeksi paljon. Voi olla, että harjoiteltu on, mutta tulosta ei ole siltikään tullut. Tällöin voi olla aiheellista pohtia, josko puhevian taustalla vaikuttaa jokin muu tekijä, kuin motoristen taitojen ja niiden harjoittelun puute.

Tosin silloinkin, kun harjoittelu ei ole tuottanut tulosta, voi kyse olla siitä, ettei itselle toimivia harjoittelutekniikoita ole vielä löytynyt. Korostan harjoittelun tärkeyttä siksikin, ettei päädyttäisi tilanteeseen, jossa nyt vain ollaan päätetty, että harjoittelusta ei ole kuitenkaan mitään hyötyä ja jätetään harjoittelu siksi tekemättä. Tämän taustalla on seuraava kokemus:

Useampi tapaamani puhevioistaan kärsivä ihminen on ollut hyvin varma siitä, että juuri hänen puhevikansa johtuvat ihan varmasti jostain aivan muusta, kuin harjoittelun puutteesta. Kysyttäessä, ovatko he kuitenkin kokeilleet monipuolista ja tarpeeksi pitkäkestoista harjoittelua, on vastaus ollut kielteinen. Sivullisen korviin tämä ymmärrettävästi kuulostaa vähintäänkin arvelluttavalta: kuinka voi olla varma, ettei harjoittelusta ole hyötyä, jos ei ole edes kokeillut?

Toisaalta on kuitenkin kylmä tosiasia, että puhevioissa kyse voi olla muustakin, kuin harjoittelun puutteesta. Alla on muutamia mahdollisia äännevirheiden taustalla vaikuttavia tekijöitä:

Suun rakenteen ongelmat

Esimerkiksi suun ja leuan fyysisistä rakenteista, kuten purentavioista tai liian kireästä kielijänteestä voi todistetusti seurata ääntämisen ongelmia. Näistäkin ongelmista osa on onneksi hoidettavissa (44,55).

Puhevikojen periytyminen

Puheviat myös vaikuttaisivat periytyvän – ainakin joissain tapauksissa. Esimerkiksi n. 30 % tapauksista, joissa lapsella esiintyi kielellistä erityisvaikeutta, niin myös hänen lähisukulaisillaan oli samankaltaisia häiriöitä. (66,77)

Kuulon ongelmat

Kuulon ongelmat ja kuulovammat altistavat myös voimakkaasti puheentuoton ongelmille. Kun on vaikeaa kuulla tarkasti omaa tai muiden puhetta, on ymmärrettävästi vaikeampaa myös oppia puhumaan oikein(88).

Kahden eri kielen puhuminen lapsena

Myös kaksikielisyyden epäillään altistavan puheentuoton ongelmille. Tähän liittyvä tieto on kuitenkin vielä aika hähmäistä. Ilmeisesti lapsen kaksikielisyys saattaa lähinnä hidastaa puheen kehittymistä, mutta ei suoraan johda puhevikoihin. Toisaalta todisteita ollaan saatu ainakin siitä, että kaksi- ja monikielisillä lapsilla esiintyy yksikielisiä enemmän änkytystä (99), joka ei tosin ole suoraan äännevirheisiin verrattava ilmiö.

Muutama oma vinkkini omaehtoiseen harjoitteluun

Jos ääntämistä päättää kuitenkin alkaa harjoittelemaan, niin mitä kannattaa huomioida? Nämä ovat vain omia kokemuksiani, mutta omista äännevirheistä eroon opetellessani tein muutamia havaintoja, jotka haluan jakaa tässä.

Ensimmäinen havainto on se, että se äänteiden harjoittelu oli ainakin minusta todella ärsyttävää puuhaa! Voin hyvin ymmärtää, miksi jotkut jättävät harjoittelunsa kesken, sillä ainakin omalla kohdallani harjoittelusta oli hauskuus kaukana.

Se, että päivittäin käyttää aikaansa siihen, että yrittää vääntää suutaan ja kieltään itselleen outoihin asentoihin ja tuottaa ääniä, joissa ei onnistu haluamallaan tavalla, tuntuu raskaalta ja lannistavalta. Omalla kohdallani tulosten saaminen kuitenkin vaati sitä, että harjoittelua jatkoi tarpeeksi kauan. Harjoittelin noin puoli tuntia päivässä usean viikon ajan, mutta lopettaa olisi tehnyt mieli jo parin päivän jälkeen.

Toinen havaintoni oli se, että harjoitellessa kannattaa haudata kaikenlainen itsekriittisyys todella syvälle. Itsestäni tuntui melkeinpä nöyryyttävältä kuunnella harjoittelun aikana suustani päästelemiäni epämääräisiä ääniä, niin epäonnistuneita ne mielestäni olivat. Tuntui nöyryyttävältä kohdata se, ettei osaa lausua kirjaimia, jotka tuntuvat onnistuvan kaikilta muilta kuin vettä vain. Teki mieli viskoa harjoitusmonisteet ikkunasta ja lopettaa harjoittelu siihen paikkaan ikuisiksi ajoiksi.

Tämä on kuitenkin häpeän salakavalaa vaikutusta. Häpeä on tunne, joka saa ihmisen haluamaan piiloutumista siltä asialta, jota hän häpeää. Häpeää ei ole kivaa kohdata ja juuri se on häpeän elinehto. Häpeä kasvaa silloin, kun sitä ei kohtaa, mutta pienenee, kun se nostetaan päivänvaloon. Häpeä on tässä se, joka haluaa viskoa harjoitusmonisteet ikkunasta ja lopettaa harjoittelun. Mitä pidempään kuitenkin jatkoin epämääräisten äänteiden tuottamista, sitä enemmän niihin totuin ja sitä vähemmän harjoitteluni minua hävetti.

On tärkeää muistaa, että itsekritiikki vähenee osaamisen lisääntymisen myötä. Harjoittelun aikana lohtua voi hakea siitä ajatuksesta, että itsekritiikistä kumpuava ahdistus vähenee kyllä tulevaisuudessa, kunhan harjoitteluaan vain jaksaa jatkaa.

Kolmas havaintoni oli se, että kannattaa kokeilla aika erityyppisiä harjoituksia. Koska itse harjoittelin omin voimin, eikä minulla ollut tukenani puheterapian ammattilaista, jouduin itse etsimään itselleni harjoituksia netistä ja vanhoista monisteista.

Jotkut näistä harjoituksista tuntuivat ihan mukavilta, kun taas toiset niin järjettömän vaikeilta, että harjoitteluintoni olisi todennäköisesti loppunut nopeasti, jos olisin jatkanut niiden tekemistä. (Tosin osa niistä helpottui harjoittelun ja osaamisen lisääntymisen myötä).

Yksin harjoitellessa saattaakin olla vaikeaa valita omalle tasolleen sopivia harjoitteita. Siksi kannattanee kokeilla mahdollisimman monipuolisia harjoitteita ja yrittää löytää niiden joukosta ne, jotka tuntuvat itselleen sopivilta.

Entä kannattaisiko omaehtoisen harjoittelun sijaan suunnata mieluummin suoraan puheterapeutille? Luulen, että kyllä, mikäli se on vain mahdollista:

Olen kohdannut pari puheterapia-alan ammattilaista, jotka olivat sitä mieltä, että aina pitäisi mennä ammattilaisen luokse, jotta harjoittelu olisi mahdollisimman tehokasta, eikä esimerkiksi vahingossa oppisi vääränlaisia äänteitä. Tämä on sinänsä ihan järkeenkäypä pointti, mutta sen taustalta paistaa samalla melkoinen elitismi ja ymmärtämättömyys tiettyjä elämän realiteettejä kohtaan:

Esimerkiksi hyvin vähävaraisella ihmisellä ei yksinkertaisesti ole fyrkkaa laitettavaksi puheterapiaan, joka ei muuten ole aikuisena todellakaan halpaa. Puheterapeuteille on monella paikkakunnalla myös yllättävän vaikeaa saada aikoja. Joskus ainoa todellinen vaihtoehto on käytännössä juurikin omaehtoinen harjoittelu.

Myös puheterapeutin luokse hakeutuminen voi tuntua joistakin ylivoimaiselta. En esimerkiksi itse olisi teininä todellakaan kehdannut edes nostaa esiin sitä ajatusta, että puheeni on minulle ongelma ja haluaisin asiaan jonkinlaista ratkaisua. On melkoinen vaatimus, että syvästi ujo ja epävarma ihminen uskaltautuisi hakeutua noinkin haastavaan sosiaaliseen tilanteeseen.

Kuinka tulla toimeen puhevikoihinsa liittyvän häpeän kanssa?

Ennen kuin puhevioistaan pääsee eroon (jos edes pääsee) on kuitenkin opittava tulemaan toimeen niihin liittyvän häpeän kanssa. Häpeän sietäminen on tärkeää useammasta syystä:

Häpeänsietokyky vähentää tarvetta itseilmaisunsa rajoittamiselle. Muistan itse, kuinka syvästi ikävää oli se, että joutui varomaan puheitaan ja pakkohiljentämään itsensä, ettei vahingossa lausuisi ärrää sisältävää sanaa ja kuulostaisi typerältä. Oli raskasta miettiä jatkuvasti mielessään vaihtoehtoisia tapoja sanoa asioita tai sitä, miltä oma puhe kuulostaa muiden mielestä.

“Kuinkahan saan sanottua tämän saman asian sellaisella lauseella, jossa ei ole yhtään R-kirjainta?”

“Pitääköhän kaikki mua ihan nolona, kun puheeni kuulostaa niin tyhmältä?”

Sosiaaliset tilanteet ovat sitä mukavampia ja helpompia, mitä vähemmän tällaisia sinänsä turhia asioita joutuu pohtimaan. Häpeän sietäminen auttaa siis sekä itseilmaisussa, sosiaalisista tilanteista nauttimisessa sekä muutenkin ylläpitää mielenterveyttä (1010).

Kuinka siis parantaa häpeänsietokykyään puhevikoihinsa liittyen? Alla muutama ajatusmalli, joista saattaa olla jonkinlaista hyötyä.

Äännevirheet ovat todella yleisiä – vaikka itse ei sitä huomaisikaan

Kun itse kärsin puhevioista, olin täysin vakuuttunut, että kyseessä on todella harvinainen ja siksi jotenkin häpeällinen vaiva. Kaikki muut osaavat puhua ja vain minä olen tällainen friikki!

Ajattelin näin siitäkin huolimatta, että tunsin muutaman muunkin samalla tavalla puhevikaisen ihmisen. Ei kovin rationaalista, mutta eipä ihminen aina kovin rationaalinen olento taida ollakaan.

Tosiasiassa ässä-, ällä- ja ärrävikaisia ihmisiä tulee vastaan tuon tuostakin, vaikka itse opin huomaamaan sen vasta aikuisiällä. Jotain niiden yleisyydestä kertoo mielestäni se, että niitä nimenomaan ei huomaa kovin helposti. Ne ovat niin tavallisia, että on melkeinpä normaalia, että joku lausuu vaikkapa oman ärränsä jotenkin kummallisesti.

Toki tällaisia ihmisiä on silti vähemmän kuin “oikein puhuvia”. Ei ole tarkoitus väittää, että kaikki paikat olisivat ihan täynnä puhevikaisia henkilöitä. Heitä on kuitenkin huomattavasti enemmän, kuin omia puhevikojaan häpeävä henkilö ehkä huomaakaan. Tämän mielessä pitämällä voi helpommin hyväksyä sen, ettei ole ainakaan yksinään se outo friikki, jollaiseksi ainakin itse itseni koin.

Lisäksi: Tarja Halonen. Jos ärrävikainen tyyppi pärjää niinkin vaativassa hommassa kuin presidenttinä, niin voidaan mielestäni puhua siitä, että äännevirheisiin tosiaan suhtaudutaan melkoisella hyväksynnällä. Ainakin aikuisten maailmassa.

Muiden äännevirheet eivät kiinnosta lähes ketään

Puhevioistaan kuulee oman kokemukseni mukaan kuittailua lähinnä ala- ja yläasteella. Ihan vähän ehkä lukiossa ja amiksessa. Mutta siihen se tuntuu aika pitkälti jäävänkin. Aikuisiällä on todella poikkeuksellista, että kukaan huomauttaisi mitään kenenkään muun äännevirheistä. Osin siksi, että sellaisesta huomauttaminen olisi noloa huomauttajalle itselleen, mutta ennen kaikkea siksi, että koko asian ajattelu yksinkertaisesti kiinnostaa hyvin harvaa.

Se, että joku toinen ihminen ääntää väärin jonkun kirjaimen, on lähes kaikille muille niin merkityksetön seikka, että sellaista hädin tuskin panee edes merkille. Ylivoimaisesti eniten puhevioistaan onkin yleensä kiinnostunut puhevikainen itse. Useimpia muita ei kiinnosta tippaakaan.

Ihmiset ovat keskimäärin hyviä, asiallisia ja empaattisia tyyppejä

Vaikka joku huomaisikin puhevikasi (jos äännevirhe on esimerkiksi todella korostunut ja selkeä), suhtautuu hän siihen todennäköisesti asiallisesti ja empaattisesti. Tämä johtuu siitä, että useimmat ihmiset ovat keskimäärin aika hyviä tyyppejä, joilla ei ole mitään halua tai tarvetta suhtautua kenenkään toisen puhevikoihin jotenkin tuomitsevasti ja asiattomasti.

Tätä monen on vaikeaa uskoa, sillä monella tuntuu olevan muista ihmisistä melko kielteinen kuva. Se on toki täysin ymmärrettävää ja luonnollista erityisesti silloin, kun omasta taustasta löytyy ikäviä kokemuksia, jotka liittyvät muihin ihmisiin. Jos muut ihmiset ovat menneisyydessä kohdelleet sinua huonosti, on vain ymmärrettävää, että heihin suhtautuu sen jälkeen melkoisella varauksella.

On kuitenkin tärkeää osata myös nähdä oman kielteisen ihmiskuvansa taakse. Maailmaan toki mahtuu paljon hyvin ikäviäkin ihmisiä, mutta valtaosa porukasta on varsin asiallista, mukavaa ja empaattista. Ja kun valtaosa porukasta kerran on sellaista, voimme useimmissa tilanteissa luottaa siihen, että myös meitä kohdellaan asiallisesti ja empaattisesti – myös puhevikojemme suhteen.

Äännevirheidensä vähäpätöisyyden tajuaa vasta, kun on päässyt niistä eroon

Tarkoitukseni ei ole väheksyä kenenkään ongelmia. Ymmärrän ja muistan omalta kohdaltani itsekin, kuinka vakavalta ongelmalta omat puheviat tuntuivat vielä silloin, kun niitä itselläni oli. Kuitenkin niistä eroon päästyäni olen saanut asiaan myös toisen perspektiivin:

Kun kärsin itse puhevioista, ajattelin, että ihmisen puhetapa määrittää häntä todella paljon. Jos ihminen puhuu “huonosti”, on hänessä jotain vakavasti vialla. Uskoin vuorenvarmasti, että kaikki muut huomaavat puhevikani ja ajattelevat niitä ja tekevät niiden perusteella minusta ikäviä johtopäätöksiä.

Jälkeenpäin huomaan, että tällainen ajattelu oli liiallisen dramaattista. Suhtautumisessani omiin puhevikoihini tein kärpäsestä härkäsen. Toki ne olivat ikävä ongelma, sitä en kiistä. Yliarvioin kuitenkin moninkertaisesti sen vakavuuden, millä muut ihmiset suhtautuvat muiden puhevikoihin.

Kuten ylempänä jo useamman kerran mainitsin: melkeinpä ketään ei oikeastaan kiinnosta. Melkein kukaan ei enää aikuisiällä tee toisista oikeastaan minkäänlaisia johtopäätöksiä sen vuoksi, että heillä sattuu olemaan ärrävika tai vastaava. Tämän tajuaminen vaati omalla kohdallani kuitenkin sen, että sai ensin elää muutaman vuoden ilman puhevikoja ja oppi siten suhtautumaan niihin ilman liiallista tunteilua.

En väitä sinisilmäisesti, etteikö joskus harvoin voisi tulla vastaan tilanteita, joissa joku muu huomaa puhevikamme ja jopa suhtautuu niihin kielteisesti. Tottakai sellaista voi tapahtua. Kyseiset tilanteet ovat kuitenkin niin harvinaisia, ettei niiden vuoksi kannata tuntea häpeää myös kaikissa muissakin tilanteissa.

Nämä ovat kuitenkin taas näitä “helppo sanoa, vaikea tehdä” -tyyppisiä ajatuksia. Minun on helppo sanoa, ettei puhevikojaan kannata eikä tarvitse hävetä. Paljon vaikeampaa on oikeasti sisäistää tuo ajatus omalla kohdallaan. En itsekään olisi uskonut sanomaani, jos joku olisi tällaista minulle kertonut silloin, kun itse kamppailin puhevikoihin liittyvän häpeän kanssa.

Lopuksi

Lopuksi toivotan tsemppiä kaikille, jotka tämän ongelman kanssa joutuvat elämään. Mitään kivaa siinä ei ole, eikä puhevioistaan ole välttämättä kovin helppoa – tai aina edes mahdollista – päästä eroon. Toivon kuitenkin, että omat kokemukseni voivat rohkaista edes joitakin, edes pienissä määrin.

Suosittelen lopuksi myös Eroon Ujoudesta -eKirjaa tai Eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssia, joissa molemmissa käsitellään oman sosiaalisen itsevarmuutensa vahvistamista. Itsevarmuus ei poista puhevikoja, mutta se auttaa kummasti tulemaan toimeen ja nauttimaan sosiaalisista tilanteista siitäkin huolimatta, että se ärrän tai muiden kirjainten lausuminen ei suju ihan täydellisesti.

Tsemppiä!

Rakkaudella,

Jevgeni

PS. Jos haluat lukea lisää sosiaaliseen itsevarmuuteen ja sen vahvistamiseen liittyvistä aiheista, tilaa yritykseni Rohkeuskoulun uutiskirje täyttämällä allaoleva lomake. Kiitos paljon ja tsemppiä!


Lähteitä

(1) https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=khp00092#s8

(2) https://www.kaypahoito.fi/hoi50085

(3) https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00413

(4, 7, 8) https://www.duodecimlehti.fi/lehti/1995/6/duo50146

(5) https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2013/9/duo10959

(6) Bishop D: The biological basis of specific language impairment. Specific speech and language disorders in children. Toim.P Fletcher, D Hall. Whurr Publishers, London 1992

(9) Howell P, Davis S, Williams RThe effects of bilingualism on stuttering during late childhoodArchives of Disease in Childhood 2009;94:42-46.

(10) Davis, D. E., Ho, M. Y., Griffin, B. J., Bell, C., Hook, J. N., Van Tongeren, D. R., . . . Westbrook, C. J. (2015). Forgiving the self and physical and mental health correlates: A meta-analytic review. Journal of Counseling Psychology, 62(2), 329-335.