ystävyyssuhteet ja lasten saaminen

Ystävyyssuhteet ja lasten saaminen puhuttaa tänään Hesarissa. Juttu on maksumuurin takana, mutta se perustuu ihmisiltä kerättyihin kommentteihin, joissa he kertovat, kuinka lasten saaminen on vaikuttanut heidän ystävyyssuhteisiinsa. Yllättävä esiin nouseva asia on jutussa se, että ihmiset vaikuttavat jakaantuvan hyvin vahvasti kahteen eri leiriin: heihin, jotka kokevat ystävyyden parantuneen lasten saamisen myötä sekä heihin, jotka kokevat sen huonontuneen. Välimalleja vaikuttaisi jutun perusteella olevan yllättävän vähän.

Itse jakolinjat ovat tuttuja. Moni kokee, että ystävien saatua lapsia, he ovat kadonneet kotinsa seinien sisälle elämään lapsiarkea. He eivät enää ehdi tavata lapsettomia ystäviään, eivätkö osaa enää tavatessaankaan puhua muusta kuin lapsistaan. Lapselliset taas kokevat, että heidän lapsettomat ystävänsä eivät enää ymmärrä heitä, eikä heidän elämänsä realiteetteja.

Tuloksena ystävyyssuhteet voivat kärsiä. Suhteiden kärsiminen ei tässä tapauksessa tarkoita sitä, että ystävyys välttämättä loppuisi, vaan että se muuttaa muotoaan sellaiseksi, ettei jompikumpi osapuolista enää koe sitä enää mukavana entiseen tapaan. Voi olla, että pienen sopeutumisen jälkeen tällainen muuttunutkin ystävyyssuhde alkaa tuntumaan jälleen mielekkäältä, mutta voi olla, että alamäki jatkuu ja lopulta ystävyys päättyy.

Olen itsekin törmännyt elämäni aikana tähän aiheeseen sekä silloin, kun olin vielä itse lapseton, että myös lasten saamisen jälkeen. Kuulemani jutut noudattivat yllä mainittua kaavaa: lapselliset ovat tylsiä, eivät ehdi tavata ystäviään ja ovat kiinnostuneita juttelemaan vain lapsensa ripuleista ja vesirokoista. Lapsettomat taas ovat noloja ikinuoria, jotka eivät osaa samaistua lapsellisten elämän haasteisiin ja vaativat näiltä liikoja.

Uskon, että näin asia saattaa joskus ollakin, mutta samalla haluan tuoda esiin, että oman kokemukseni valossa tuo ei oikein pidä paikkaansa. En ole kohdannut yhtäkään yllä mainituista ongelmista, en lapsettoman, enkä lapsellisen ihmisen roolissa. Tässä blogitekstissä haluan pohdiskella sitä, miksi näin on.

Ystävyysuhteet ja lasten saaminen: Yhteydenpidon väheneminen

Jouduin kohtaamaan koko tämän aiheen verrattain myöhään, sillä omissa ystäväpiireissäni ihmiset ovat alkaneet lisääntymään vasta kolmekymppisinä, useimmat eivät silloinkaan. Tästä syystä minulle ei ollut kovin montaa lapsellista ystävää, mutta muutama kuitenkin. En koe, että ystävyyteni yhdenkaan kanssa olisi sen kummemmin muuttunut sen myötä, kun heille pyörähti jälkikasvua.

En kokenut, että kukaan heistä olisi varsinaisesti kadonnut minulta. Ymmärrettävästi yhteydenpito väheni heidän puoleltaan alkuvaiheessa lasten saamisen jälkeen, mutta tämä oli minusta täysin ymmärrettävää. Kun ihminen sopeutuu uudenlaiseen elämänvaiheeseen, niin hän haluaa luonnollisesti keskittää voimavaransa siinä onnistumiseen.

Vaikka yhteydenpito heidän puoleltaan hieman väheni, niin mikään ei kuitenkaan estänyt minua olemasta itse yhteydessä heihin. Ystävyyssuhteet ovat kahden kauppaa. Jos toinen osapuoli ei pidä aktiivisesti yhteyttä, niin silloin minä voin tehdä sen. Varsinkin, kun vähentyneen yhteydenpidon syynä on uudenlaisen elämänvaiheen opettelu.

Joskus ihmisten ystävyyssuhteissa esiintyy sitä, että jompikumpi osapuoli ikään kuin “kyttää” sitä, onko yhteydenpito tasapuolista. Huolehtivatko molemmat osapuolet yhteydenpidosta tasaveroisesti? Ilmiö on sinänsä ymmärrettävä, mutta jos yhteydenpitobalanssi ei ole aivan täysin epäsuhtainen, niin mielestäni on aivan asiallista, että jompikumpi suhteen osapuolista voi ottaa hetkittäin enemmän vastuuta suhteen ylläpitämisestä. Jos joku ystäväni on juuri saanut lapsen ja haluaa keskittyä pääasiassa siihen, niin minä voin ihan hyvin olla se, joka sillä välin huolehtii ystävyydestämme.

Ystävyyssuhteet ja lasten saaminen: Pelkistä lapsista puhuminen

Lapsellisia kohtaan esitetty kritiikki on myös se, että he eivät ole kiinnostuneita keskustelemaan mistään muusta kuin lapsistaan. Uskon tämän kritiikin olevan ihan aiheellista monien ihmisten kohdalla, mutta omissa kaveripiireissäni en tähän ongelmaan törmännyt. Ystäväni ovat monista asioista kiinnostuneita ihmisiä. Lapset ovat vain yksi näistä kiinnostuksenkohteista. Niiden lisäksi meillä on eri ystävien kanssa paljon muutakin juteltavaa.

Toisaalta ymmärrän hyvin, miksi lapselliset ja varsinkin vasta lapsen saaneet ihmiset eivät muusta oikein puhu. Kyse on elämäntilanteen kokonaisvaltaisuudesta. Kun elämä pyörii pääasiassa vain yhden asian ympärillä, niin valtaosa ajatuksista on tietenkin kiinni juuri tässä asiassa:

Kun nuori mies menee armeijaan, ei hän osaa lomilla puhua muusta kuin inttijutuistaan, sillä intissä oleminen nielaisee lähes koko hänen senhetkisen elämänsä. Työpaikallaan lähes asuvat uratykkiystäväni eivät useinkaan osaa keskustella muusta kuin töistään, sillä heidän työnsä täyttää lähes heidän koko elämänsä. Tutkijaystäväni eivät välillä osaa jutella muusta kuin tekemästään tieteestä. Ilmiö on siis ihan ymmärrettävä ja inhimillinen. Samalla kuitenkin myönnän, että nautin eniten olostani niiden ystävien seurassa, jotka ovat kiinnostuneita asioista monipuolisesti, eivätkä puhu vain yhdestä asiasta. Yhden asian ihmisiä näen siksi muita harvemmin.

Ilmiöstä tietoisena olen kuitenkin keskittynyt omien lasten saamisen jälkeen puhumaan ystävieni (niin lapsellisten kuin lapsettomienkin) kanssa pääasiassa muusta kuin lapsista. Tämä ei ole onneksi ollut vaikeaa. Osin syynä on se, että kiinnostuksenkohteeni ovat monipuolisia ja osin se, että rehellisesti ottaen pidän lapsiarjesta keskustelemista melko tylsänä. En niin tylsänä, ettenkö viihtyisi hetken sellaisten ystävieni seurassa, jotka aiheesta tykkäävät puhua, mutta kuitenkin sen verran tylsänä, etten oikeastaan aloita itse aiheesta keskustelemista. Jos vietän kokonaisen illan ystävieni kanssa, niin todennäköisesti ehdimme puhua omista lapsistani kerran, sekin lyhyesti ja ohimennen.

En myöskään loukkaantuisi, jos joku ystävistäni ilmaisisi, että kokee lapsista juttelemisen tylsänä. Ei ole ystävieni velvollisuus olla kiinnostuneita kaikesta siitä, mitä minun elämässäni tapahtuu. Ja sama toisinpäin. Jokaisella meistä on omat kiinnostuksenkohteemme, eikä itseään tarvitse välttämättä pakottaa olemaan kiinnostunut sellaisesta, mikä ei vain kiinnosta. Asia on toki toinen, jos ystävyyssuhteen toinen osapuoli kokee erittäin tärkeänä, että hänen ystävänsä on kiinnostunut myös hänen lapsistaan. Itse en kuitenkaan näin koe, vaan ystäväni saavat kiinnostua tai olla kiinnostumatta asioista oman tahtonsa mukaan.

Hesarin jutussa tuodaan myös esiin se, että joitakuita ihmisiä lapsipuhe satuttaa, esimerkiksi tilanteessa, jossa he ovat vastentahtoisesti jääneet lapsettomiksi. Tämä on mielestäni tärkeä huomio, enkä todellakaan haluaisi olla itse se tyyppi, joka hieroisi omaa perheonneaan vasten toisten kasvoja. Myös tästä syystä pidän hyvänä sitä, että en keskustele lapsista ystävien kanssa lähes ollenkaan.

Toinen tärkeä huomio Hesarin jutussa on toisaalta se, että moni tuore vanhempi haluaa keskustella lapsistaan siksi, että kokee itsensä yksinäiseksi. Yksin lapsen kanssa kotona istuminen päivä toisensa jälkeen kieltämättä kuulostaa henkisesti rankalta ja sen tiedetäänkin lisäävän monen yksinäisyyttä. Siinä mielessä se, että suostumme keskustelemaan ystäviemme kanssa heidän lapsistaan, vaikka aihe ei itseämme sinänsä kiinnostaisikaan, voi olla tuollaiselle yksinäiselle vanhemmalle todellinen ystävän teko.

Ystävyyssuhteet ja lasten saaminen: Yhteisen ajan väheneminen ja muuttuminen

Yksi lapsellisten ja lapsettomien ystävien suhteita usein hiertävä asia on se, että yhdessä vietetty aika muuttuu tai vähenee. Lapsettomat saattavat kokea, että lapsen saanut linnoittautuu oman kotinsa ja arkensa syövereihin, eikä enää ehdi tai jaksa tavata ystäviään. Lapselliset taas saattavat kokea, että lapseton on itsekäs ja ymmärtämätön, jos tämä toivoo, että saisi ystävästään yhtä paljon seuraa kuin ennen tämän lisääntymistä.

Nämäkin ilmiöt ovat sinänsä täysin ymmärrettäviä. Ystävyyssuhteet ja niiden ajankäyttö muuttuu elämän aikana monesta syystä, eikä muutoksiin sopeutuminen ole jommallekummalle tai kummallekaan suhteen osapuolelle välttämättä helppoa. Muistan, kun teineinä saimme ystäviemme kanssa ensimmäiset työpaikkamme ja yhtäkkiä meillä ei enää ollut mahdollisuutta tavata toisiamme kellonajasta riippumatta. Työpaikkojen ja lasten saamisen lisäksi elämän aikana ystävyysuhteita ovat muuttaneet sairaudet, parisuhteet, matkailu ja esimerkiksi ulkomailla asuminen.

Koen tämän kaiken olevan osa elämän suurta kiertokulkua, johon meillä pienillä ihmisillä ei ole paljoa nokankoputtamista. Kaikki ihmissuhteet muuttuvat ajan kanssa, jolloin voimme aina valita sopeutumisen tai suhteen lopettamisen väliltä. Kumpikin vaihtoehto voi olla oikea tilanteesta riippuen.

Kun omat ystäväni saivat lapsia ja kun myöhemmin itse saimme niitä, ei yhteinen aikamme ystävien kanssa oikeastaan vähentynyt. Syynä on todennäköisesti se, että olemme kaikki kestäviä, aktiivisia ja kyvykkäitä ihmisiä, joilla on olemassa sosiaaliset turvaverkot, kyky sopia lasten hoidosta sekä energiaa ja kiinnostusta tavata toisiamme entiseen tapaan.

Myönnän kuitenkin, etten itse oikein pidä ystävien tapaamisesta silloin, kun lapset ovat läsnä. Siksi en tykkää esimerkiksi “pariskuntahengailusta”, jossa mukana on myös molempien osapuolten lapset. Ymmärrän tämän olevan kaikkien kannalta kätevää ja osaan sen hyväksyä, mutta turhan usein en tuollaisia tapaamisia halua sopia. Ympärillä pyörivät lapset tuottavat keskeytyksiä, kaaosta ja huutoa, joka ainakin omasta mielestäni huonontaa ystävieni kanssa viettämääni aikaa. Siksi pyrin mieluummin luomaan tilanteita, joissa voimme tavata ilman, että kenenkään lapsia on mukana. Tähän mennessä se on onnistunut ihan hyvin, vaikka toki saattaa joskus vaatia hieman lisävaivaa.

Ystävyyssuhteet ja lasten saaminen: Lapsellisten ihmisten ylimielisyys

Eräs seikka, joka pisti Hesarin jutussa silmään ja johon olen itse valitettavasti myös sivustaseuraajana törmännyt, on lapsellisten ihmisten ylimielinen suhtautuminen lapsettomiin. Tämä on minustakin hyvin epämiellyttävä ilmiö ja pyrin olemaan todella varovainen sen suhteen, etten itse siihen koskaan sortuisi. Hesarin jutussa nimimerkki Nainen, 36, Ei lapsia kuvaa tilannetta näin:

“En kuulemma voi ymmärtää mitään, kun omia lapsia ei ole. Lapsenkasvatuksesta ei voi mainita edes tilastotietoa, kun suututaan, jos yritän osallistua keskusteluun”.

Olen itsekin kuullut joskus vastaavia ulostuloja lapsellisten ihmisten suusta. Huvittavasti tuollainen paremmin tietäminen on alkanut suurinpiirtein siitä hetkestä, kun ihminen on päässyt kotiin synnytyssairaalasta. Pari vanhempana vietettyä päivää ovat taianomaisesti tehneet hänestä sellaisen lastenkasvatuksen asiantuntijan, ettei hänelle kelpaa enää mikään lapsettomien suusta tuleva tieto. Tällainen on hieman noloa, mutta toisaalta me ihmiset olemme hieman hassuja ja hölmöjä olentoja, joten tähänkin tulee suhtautua ymmärryksellä. Lapsen saaminen saattaa kertarysäyksellä muokata ihmisen identiteettiä ja tehdä ihmisestä (yleensä onneksi vain hetkeksi) ärsyttävän supervanhemman, joka tietää kaikista lapsenkasvatusasioista muita enemmän.

Ilmiö on hauskasti melko samanlainen kuin se, joka tapahtuu monelle nuorelle yliopistoon astuvalle opiskelijalle. Käytyään muutaman tieteellisen ajattelun ja tutkimusmetodien alkeiskurssin, tulee nuoresta hetkessä jonkinlainen uhoava tieteen puolestapuhuja, joka pyrkii kyseenalaistamaan ja torjumaan kaikki kohtaamansa “epätieteellisesti ajattelevat” ihmiset. Aivan kuten vanhemmuuteen perustuva ylimielisyyskin, on myös tällainen akateeminen ylimielisyys erittäin luotaantyöntävää kaikkien muiden, kuin täysin samanmielisten henkilöiden mielestä.

Tarpeeksi laaja ystäväpiiri pelastaa

Oma pelastukseni on ollut varmasti myös se, että minulla on useita eri ystäväpiirejä, joissa kaikissa tehdään ja puhutaan hieman eri asioita. On piirejä, joissa lapsista puhutaan useammin ja on piirejä, joissa niistä ei puhuta lähes koskaan. On piirejä, joissa juttelemme lähinnä kevyesti arkisista kuulumisistamme (ja siten myös lapsista) ja on piirejä, joissa keskustelemme maailman ilmiöistä ja kaikenlaisista oikeasti mielenkiintoisista asioista.

Tämä mahdollistaa seuran valitsemisen kulloisenkin fiiliksen ja kiinnostuksenkohteiden mukaan. Jos en halua jutella muiden kanssa lapsista, niin sovin tapaamisen sellaisten ystävieni kanssa, jotka eivät niistä juttele. Tämä on tietenkin etuoikeutetun ihmisen puhetta, sillä kaikilla ei ystäviä vastaavalla tavalla ole. Kirjoitan tässä kuitenkin elämäntaitoblogia, jonka lukijat haluavat kuulla ratkaisuja elämän haasteisiin myös silloin, kun ratkaisu kuulostaa näin ärsyttävältä. Tarpeeksi laaja ystäväpiiri suojaa lasten saamisen rasituksilta.

Mielenkiintoisesti ystäväpiirit ihan konkreettisestikin auttavat lasten kanssa. Suomessa lapsen saamisesta puhutaan joskus ikään kuin siitä oletuksesta käsin, että lapsen saanut katoaa kotinsa sisälle, eikä ilmesty sieltä kovin usein muiden ihmisten joukkoon. Itse en kuitenkaan näe, miksi näin pitäisi olla. Meillä ramppaa sekä minun että vaimoni ystäviä kylässä tuon tuostakin, mikä sopii myös meille, sillä ystävät tarjoavat ihan konkreettistakin apua esimerkiksi lapsen viihdyttämisen, nukuttamisen, kokkaamisen ja muun hyödyllisen toiminnan muodossa. Minua ei myöskään haittaa tippaakaan se, jos ystävät osallistuvat neuvoillaan myös lasten kasvattamiseen, sillä ystäväni ovat skarppia porukkaa ja pärjäävät tässä todennäköisesti vähintään yhtä hyvin kuin minäkin. Ehkä syynä tällaisen yhteisöllisen toiminnan viehättävyyteen on hippikommuuni-menneisyyteni, ehkä taas jokin muu, mutta kyllähän tällainen helpottaa todella paljon!

Toisaalta pidän siltikin enemmän siitä, että tapaan ystäviäni muualla kuin kotonamme. Suomessa oletus tuntuu usein olevan, että lapsettomat kaverit tulevat lapsellisten ihmisten kotiin, sillä niin se on yleensä helpompi järjestää. Minulle tärkeä osa ystävyyttä on kuitenkin myös se, että kavereiden kanssa pääsee olemaan kahden kesken tai kaveriporukassa, kokonaan ilman lasten tai muiden perheenjäsenten läsnäoloa. Tällainen saattaa joskus vaatia hieman koordinointia, mutta on onnistunut lopulta hyvinkin pienellä vaivalla.

Lähes mikään ei ole muuttunut

Kaiken kaikkiaan en siis koe, että suhteeni ystäviini olisi muuttunut silloin, kun ystävät ovat saaneet lapsia eikä silloin, kun me olemme niitä saaneet. Teemme ystävieni kanssa edelleen samoja asioita kuin ennen lisääntymistä, juttelemme samankaltaisista aiheista ja elämme muutenkin aika samanlaista elämää. Ymmärrän toki hyvin, etteivät asiat mene kaikilla ihan näin mallikkaasti ja siksi puhunkin vain omasta kokemuksestani. Mutta kokemus on ollut silti hyvä.

Rakkaudella,

Jevgeni