Tämä blogi täytti juuri 10 vuotta! Avasin blogini 1.6.2011 ja tuntuu hurjalta, kuinka nopeasti kymmenen vuotta onkaan kulunut. Tässä tekstissä pohdiskelen sitä, millainen vaikutus blogin kirjoittamisella on ollut omaan elämääni, kuinka se on vaikuttanut maailmankuvaani ja miltä kymmenen vuotta kestävä bloggaaminen on tuntunut.
Miksi kirjoitan blogia?
Perustin tämän blogin aikoinaan siksi, että törmäsin nettiä selatessani sattumalta samanlaiseen blogiin, jota piti parikymppinen nainen Singaporesta. Hän myös sanojensa mukaan elätti itsensä bloginsa avulla. Hänen bloginsa oli innostava ja ajattelin, että jos sellaisen kirjoittaminen onnistuu muilta, niin miksei se onnistuisi myös itseltäni. Kirjoitin valmiiksi noin parikymmentä tekstiä ja latasin ne nettiin.
Blogin pääasiallinen tarkoitus on ollut alusta asti kaksijakoinen. Toisaalta kirjoitan blogia itseäni varten ja pohdiskelen siinä aiheita, jotka ovat sillä hetkellä ajankohtaisia omassa elämässäni. En halua esiintyä asiantuntijana, vaan ennemmin jakaa kanssanne ajatuksia, joista on ollut hyötyä itselleni.
Toisaalta olen alusta asti kirjoittanut blogia itseäni laajemmalle yleisölle, sillä olen halunnut blogini tuottavan myös tuloja sekä yritystermein ilmaistuna luoda itselleni “henkilöbrändiä”. Tällaisten asioiden ajattelu on rasittavaa, mutta valitettavan tärkeää nykypäivän työelämän kannalta. Töitä ja asiakkaita on paljon helpompaa saada, jos omaa hyvän näkyvyyden netissä.
Tällaisella näkyvällä työllä on myös huonot puolensa. Olen pohjimmiltani melko yksityinen ja omaa rauhaa rakastava kaveri ja siksi tuntuu raskaalta olla netissä “muiden katseltavana”. Toisaalta moni tuntuu saavan hyötyä näistä teksteistäni ja videoistani, joten koen tekeväni tässä jotain ihan hyvää ja hyödyllistä. Siksi olen valmis maksamaan sen pienen tunnehinnan, joka tähän sisältyy.
Blogin vauva-aika
Kun aloitin blogini, kirjoitin sisältöjä pääasiassa kahteen aiheeseen liittyen. Ensisijaisesti kirjoitin tavoitteiden ja unelmien saavuttamisesta, sillä ne olivat ajankohtaisia asioita itselleni. Olin 20-vuotias ja aloittelemassa juuri “aikuista elämääni” (tai siltä se minusta silloin tuntui…) ja pohdin kovasti sitä, mihin suuntaan haluan elämäni menevän. Unelmoiminen ja tavoitteiden asettaminen tuntui silloin tärkeältä.
Toinen minua silloin kiinnostanut aihe oli ajanhallinta, eli kuinka lakata hukkaamasta aikaa ja saada asioita aikaiseksi. Tämä tuntui tärkeältä, sillä olen pohjimmiltani todella löysä ja laiska kaveri ja halusin opetella siitä eroon. Vuosien aikana tämä onnistuikin. Nyt pystyn huolehtimaan tehokkaasti elämästäni, pyörittämään omaa yritystäni sekä samaan aikaan opiskelemaan täysipäiväisesti yliopistossa.
Kun aloitin blogini, sain aluksi paljon kielteistä ja epäilevää palautetta. Palaute ei kohdistunut niinkään blogiin, vaan siihen, että sitä kirjoittaa parikymppinen kaveri, joka ei ole paljoa elämää vielä ehtinyt nähdä. Ja ymmärtäähän tämän, sillä sitä toivoisi, että blogia, jossa neuvotaan muita Elämään Paremmin, kirjoittaisi joku astetta kokeneempi henkilö. Ymmärsin kuitenkin jo tuolloin, että kokemus kertyy tekemällä, joten en antanut tämän liiaksi häiritä itseäni. Kielteinen palaute loppuikin onneksi melko nopeasti.
Jälkeenpäin olen ajatellut tuota kielteisen palautteen jaksoa eräänlaisena elämän tarjoilemana testinä. Minua ikään kuin testattiin, että olenko tosissani tämän kanssa. Lopetanko heti, kun saan hieman kielteistä palautetta? En lopettanut ja hyvä niin, sillä ajan myötä blogi ohjasi minut ammattini ja elannon äärelle.
Blogivauvasta blogitaaperoksi
Noin vuoden bloggaamisen jälkeen innostuin seuraavasta aiheesta. Aloin kirjoittaa tunteista ja tunne-elämästä, pääasiassa tunteidensa hyväksymisestä ja mielenrauhan saavuttamisesta. Kirjoitin yhä useammin myös muista aiheista. Aina kun jouduin pohtimaan jotakin omassa elämässäni, kirjoitin siitä myös blogiin.
Perustin myös sähköpostilistan sekä yrityksen. Yrityksellä en vielä tässä vaiheessa tehnyt mitään, mutta halusin perustaa sen ikään kuin symbolina tavoitteelleni päästä ennen pitkään pois perinteisestä työelämästä ja kokopäiväiseksi yrittäjäksi.
Olin tuossa vaiheessa ollut jo monessa eri työpaikassa. Narikkapoikana, puhelinmyyjänä, vakuutustyöntekijänä, sähköyhtiön toimistorottana, valokuvaajana, graafisena designerina, elävänä mallina, kääntäjänä… Vaikka monet näistä töistä olivat sinänsä ihan hyviä, ei mikään niistä tuntunut erityisen merkitykselliseltä. Huomasin ihmetteleväni työpäivien jälkeen sitä, miksi minusta tuntui, että päiväni oli ikään kuin heitetty hukkaan.
En kuitenkaan ollut vielä valmis yrittäjäksi, joten lähdin sen sijaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan liiketaloutta. Valinta oli ihan hyvä, koska opinnot auttoivat suhtautumaan myös tämän blogin kirjoittamiseen kuin oikeaan liiketoimintaan. Senttiäkään rahaa en blogillani tuolloin vielä tienannut, mutta opin tärkeitä liiketoiminnan periaatteita, kuten verkostoitumista sekä yhteistyön tekemistä. Siksi myös blogissani alkoi välillä ilmestymään myös muiden kirjoittajien tekstejä. Aloin myös itse kirjoittelemaan muiden blogeihin.
Ensimmäiset kirjat
Vuonna 2013 tajusin, että “ammattimaiseen bloggaukseen” kuuluu myös se, että blogin pitäisi tuottaa jotenkin rahaa. Päätin alkaa myymään sähköisiä kirjoja. Ensimmäinen kirjani, Onnistu nettideittailussa, ilmestyi vuoden lopussa. Heti perään kirjoitin myös Löydä Se Oikea – Opas juuri sinulle sopivien ihmissuhteiden luomiseen sekä nyttemmin jo myynnistä poistuneen Selviä erosta -kirjan.
Mikään näistä ei myynyt erityisen hyvin, mutta jäätelörahat niillä tienasi ja tienaa edelleenkin. Tämän kirjoitushetkellä Onnistu nettideittailussa on myynyt hieman yli sata kappaletta ja Löydä Se Oikea noin 250 kipaletta. Niiden kirjoittamiseen mennyt aika on täten korvattu ja lisäksi näiden tekeminen oli hyvä oppitunti tulevaa varten.
Nettikirjailijan urani läpimurto oli vuoden 2015 syksyllä ilmestynyt Eroon ujoudesta -kirja, joka on tällä hetkellä myynyt hieman yli 800 kappaletta ja tahkonnut vuosien varrella hyvin myös rahaa.
(Vuonna 2017 julkaisin myös tekstimuotoisen Eroon jännittämisestä -verkkokurssin, joka käsitteli samoja aiheita kuin Eroon ujoudesta -kirja. Vuonna 2020 taas julkaisin Ymmärrä yksinäisyyttä -kirjan, joka perustui psykologiopintojen aikana tekemääni opinnäytetyöhön.)
Hauska pieni yksityiskohta on se, että pikkuruisilla tuloillanikin olen suomalaisessa mittakaavassa ihan menestynyt kirjailijakaveri. Kyse ei tosin ole siitä, että rahaa tulisi paljoa, vaan siitä, että keskimääräinen suomalainen kirjailija tienaa olemattoman vähän. Syynä tähän on epäreilu kulurakenne, joka koskee heitä, jotka myyvät kirjansa fyysisesti kirjakauppojen kautta. On yleistä, että kirjailija saa yhdestä myydystä fyysisestä kirjasta reilusti alle euron, sillä välikädet vievät välistä kaiken muun. Koska myyn kirjani sähköisenä omien kanavieni kautta, jää koko potti (miinus verot) omaan käteeni.
Kiusallinen asia on se, että kirjojen kirjoittamishetkellä olin vielä todella keskeneräinen kirjoittaja. Olen sitä toki edelleenkin, mutta tuolloin taso oli vielä reilusti nykyistä huonompi! Kun joitain vuosia myöhemmin luin omat kirjani, en pitänyt näkemästäni. Teksti oli köykäistä, vaikeasti seurattavaa ja virheitä oli kiusallisen paljon. Vuonna 2019 päädyinkin kirjoittamaan jokaisen kirjoista täysin uudestaan.
Vuonna 2014 perustin myös yritykseni Rohkeuskoulun, jonka kautta aloin tekemään sosiaalisiin taitoihin ja itsevarmuuteen liittyviä koulutuksia. Aloin myös tuottamaan blogiini paljon sisältöjä näihin aiheisiin liittyen. Syy oli se perinteinen. Olen itse ollut todella ujo, epävarma ja sosiaalisesti kömpelö. Olin joutunut käyttämään monta vuotta elämästäni näiden asioiden opetteluun, enkä voi sanoa, että se olisi ollut erityisen mukavaa. Koska kokemusta näiden taitojen opettelusta kertyi lopulta melko paljon, halusin auttaa myös muita onnistumaan samassa asiassa. Mieluusti pienemmällä vaivalla, kuin mitä se itseltäni vaati.
Valmistuin myös ammattikorkeakoulusta ja ensimmäistä kertaa pystyin tekemään blogiani täysipäiväisesti (tosin vain noin vuoden ajan).
Lähden opiskelemaan psykologiaa
Kun blogia teki täysipäiväisesti, se myös menestyi. Rahaa tuli juuri ja juuri sen verran, että sillä pystyi elämään. Mistään leveästä elämästä ei ollut kyse, mutta tuntui kuitenkin mukavalta, että pystyi elättämään itsensä jollain sellaisella, jonka on itse luonut. Tuntui hauskalta myös sanoa tämä niille muutamalle ihmiselle, jotka olivat aikoinaan olleet kivenkovaan sitä mieltä, että koko blogini idea on ihan paska ja naurettava. Vahingoniloa voidaan toki pitää vähän lapsellisena, mutta en minä mikään erityisen kypsä kaveri olekaan.
Tässä vaiheessa eteen ilmaantui seuraava haaste. Halusin tehdä blogiani koko ajan paremmin, mutta esteeksi nousi se, ettei minulla ollut psykologista koulutusta. Moni blogini aiheista taas olisi sellaisesta hyötynyt. Siksi lähdin opiskelemaan ensin kokeilumielessä avoimeen yliopistoon. Tarkoitus oli katsoa, olisiko opiskelu kivaa ja sitten päättää, kannattaako sitä jatkaa.
Tässä vaiheessa kohtalo puuttui peliin, sillä vaimoni sai opiskelupaikan lääkiksestä. Ei Suomesta, vaan Latviasta (jossa yllättävän moni suomalainen lääkäri suorittaa opintonsa). Yllättävä ulkomaille muutto kelpasi minulle loistavasti, joten muutimme Latviaan. Olin juuri sopivasti ehtinyt suorittamaan kaikki ne psykologian opinnot, jotka pystyi suorittamaan avoimen yliopiston kautta. Täysipäiväiseksi opiskelijaksi hain jo Latvian puolella.
Tämä oli onni, sillä näin pystyin välttämään suomalaisen yliopiston erikoisuuden eli pääsykokeisiin pänttäämisen. Moni suomalainen yllättyy tästä, mutta ulkomaisissa yliopistoissa yleinen tapa on se, että lähes jokainen halukas otetaan sisään ja pudotetaan pois, mikäli opinnot eivät suju tarpeeksi hyvin. Heikompi opiskelija-aines karsiutuu nopeasti. Tällä hetkellä minun ryhmästäni on jäljellä enää puolet kanssani samaan aikaan aloittaineista opiskelijoista.
Aada-pentu on muutoksesta ihmeissään, kuten olin minäkin.
Psykologian opinnot ovat olleet mielestäni huippumielenkiintoisia ja auttaneet myös tämän blogini kanssa. Koska tämä ei ole mikään tiedeblogi, kirjoitan tekstejäni edelleen kevyeeseen ja kansantajuiseen sävyyn. Yksikään tieteellisempään sävyyn kirjoitettu tekstini taas ei tunnu menestyvän, mitä pidän merkkinä siitä, ettei sellainen useimpia lukijoita taida erityisemmin kiinnostaa. Lähinnä pyrin siihen, että tekstit eivät sisältäisi mitään selkeästi tieteen kanssa ristiriidassa olevaa asiaa. Sävy taas tulee jatkossakin pysymään rentona ja kevyenä.
Täysipäiväinen opiskelu on kuitenkin verottanut aikaa, jonka pystyn käyttämään tähän blogiin. Verrattuna vuoden 2016 tasoon (jolloin tein blogia täysipäiväisesti) tämä blogi on kutistunut melko pieneksi. Vuonna 2016 tätä luki n. 1500 ihmistä päivässä, kun taas tällä hetkellä luku on vain noin 300. Motivaatioon tämä lukijakato ei ole kuitenkaan vaikuttanut, sillä lukijoiden väheneminen selittyy oman aktiivisuuteni vähenemisellä. Ammattimainen bloggaaminen on kokopäivätyötä ja jos sitä tekee vain pari tuntia viikossa, näkyy se heti myös lukijoiden määrässä.
Perustan videoblogin
Vuonna 2016 alkoi olemaan myös selvää, että pelkästään tekstipohjaisten blogien suosio laskee kuin kissan häntä. Monet ihmiset alkoivat suosimaan videoita ja kokemaan lukemisen liian työlääksi. En millään olisi halunnut alkaa tekemään videoblogia. Oli kuitenkin selvää, että nykyaikana kyky tuottaa videomuotoista sisältöä on taito, jota ei voi jättää opettelematta. Siksi perustin Youtube-kanavan, jolle teen videoita samoista aiheista kuin tänne blogiinkin.
Videoiden tekeminen on sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta myönnän, etten ole vielä viidenkään vuoden jälkeen oppinut pitämään siitä. Luotan kuitenkin siihen, että jossain vaiheessa asia muuttuu. Yleensä tekeminen on sitä mukavampaa, mitä paremmaksi siinä oppii.
Videoblogin ongelma on se, että videoitten tekeminen on ihan saamarin vaikeaa. Olen ihan kelpo esiintyjä, kun olen elävien ihmisten edessä. Tyhjässä huoneessa kameralle esiintyminen taas tuntuu epäluonnolliselta ja rehellisesti sanoen aika kurjalta. Saan yhä videoblogiini toistuvasti palautetta siitä, että tuijotan liian intensiivisesti kameraan. Selitys on yksinkertainen. Olen niin helvetin kauhuissani kameralle esiintyessäni, että katseeni muuttuu tuijottavaksi. Olen hieman oppinut tästä eroon vuosien varrella, mutta vaikeaa tämä edelleenkin on.
Videoblogiani on alusta asti vaivannut myös se, ettei minulla ole ollut antaa sille tarpeeksi aikaa. Videoitten tekeminen on paljon aikaavievämpää kuin tekstien kirjoittaminen. Jos keskimääräiseen blogitekstiin menee kahdesta kolmeen tuntia, menee keskimääräiseen videoon vähintään tupla-aika. Eikä siinä ajassa edes ehdi tekemään kovin laadukasta videota, vaan sellainen vaatisi useammankin päivän työn. Haluaisin tehdä paljon nykyistä laadukkaampia videoita, mutta en oikein keksi, mistä siihen löytäisi aikaa.
Pitkäikäisen blogin ilot ja haasteet
Vaikka omasta mielestäni 10 vuotta vierähti nopeasti, on se todella pitkä aika blogin eliniän näkökulmasta. Useimmat blogit elävät vain joitain kuukausia, monesta vuodesta puhumattakaan. Huomaan tämän myös siitä, kun käyn katsomassa niitä blogeja, joiden kanssa olen vuosien varrella tehnyt yhteistyötä. Useimmat niistä ovat jossain välissä ehtineet lopettaa, eikä niitä löydy enää netistä.
Kiusallinen asia on myös se, että blogin alkuaikoina (ja pitkään sen jälkeenkin) tekemäni tekstit eivät enää läpäise tämänhetkisiä “laatustandardejani”. Ne on kirjoitettu huonosti ja usein ärsyttävään ja provosoivaan sävyyn. Niistä näkee, että ne ovat hieman sinisilmäisen ja lievästi kusipäisen nuoren miehen kirjoittamia. Tämä ei muuten olisi mikään ongelma, ellei sellaisia tekstejä olisi tässä blogissa useaa sataa kappaletta!
Asia on lievästi nolo, mutta ei mikään ongelma. Korjailen vanhoja tekstejäni säännöllisesti ja oletan, että parissa vuodessa pääsen pisteeseen, jossa useimmat blogin teksteistä ovat ainakin riittävän asiallisia. Paljon “turhaa” työtä tässä joutuu kyllä tekemään, mutta ei tämä sen kummemmin harmita. Jos olisin vaatinut itseltäni laadukasta työnjälkeä jo silloin, en olisi saanut tätä blogia edes aloitettua. Oppirahoja tässä kai edelleen maksellaan.
Yleisesti ottaen blogini on kuitenkin ollut minulle (ja toivottavasti monelle muulle) ilon aihe. Minulla on ollut tämän vuoksi aina mielekästä tekemistä ja lisäksi tämän kirjoittaminen motivoi järjestelemään myös omaa ajatteluani paremmaksi. Ihan kaikkea sekopäistä sotkua ei tänne kehtaa kirjoittaa, vaan ensin on pohdittava, kuinka kyseisestä asiasta ajatellaan järkevästi. Käytännössä julkisen elämäntaitoblogin kirjoittaminen siis auttaa myös itseäni kasvamaan ihmisenä ja ilmaisemaan ajatuksiani asiallisemmin ja selkeämmin.
Välillä minulta on kysytty, kuinka pitkään aion jatkaa bloggaamista, vai haluanko esimerkiksi psykologiksi valmistumisen jälkeen keskittyä pelkästään sen alan töihin. Toistaiseksi vastaus on se, että jatkan kyllä myös blogiani. Lopettaminen ei ole missään vaiheessa oikeastaan edes tullut mieleen, sillä bloggaamisen hyvät puolet ovat aina olleet reilusti suurempia kuin huonot puolet.
Bloggaamisen ainoat huonot puolet ovat mielestäni tietty yksityisyyden väheneminen sekä se, että tällainen “elämän neuvoja” jakeleva blogi on lievästi nolo. Yksityisyydestä olen kuitenkin pitänyt hyvin kiinni, sillä harvoin paljastan täällä elämästäni mitään sen konkreettisempaa. Lievä kiusallisuus, joka tällaisten neuvojen jakelemiseen sisältyy, taas ei ole oikeastaan koskaan vaivannut itseäni, sillä kyllä tässä maailmassa voisi helposti tehdä paljon nolompiakin asioita. Kiusallisuudestaan huolimatta tämä blogi tuntuu hyödyttävän ja ilahduttavan todella monia lukijoistani.
Näillä siis mennään ja katsotaan, josko kymmenen vuoden kuluttua voin kirjoittaa seuraavan synttäripostauksen.
Vuosina 2014-2017 viihdyin hippikulttuurin syövereissä,
mikä saattoi kuulua myös tämän blogin aiheissa.
Omistuskirjoitus
Omasta puolestani todella, todella lämmin kiitos kaikille, jotka blogiani ovat vuosien aikana seuranneet. Vaikka kirjoitan blogia osin itselleni, en panostaisi tähän näin paljoa, jos tätä ei kukaan lukisi. Te teette tästä motivoivaa ja arvokasta.
Kymmenen vuotta on pitkä aika ja sen aikana ehtii tapahtumaan myös paljon ikävää. Moni lukijoistani ei ole enää kanssamme. Elämä on lyhyt ja monilla se jää liian lyhyeksi. Joku kuolee viisikymppisenä syöpään, toinen parikymppisenä aivokasvaimeen. Jonkun sydän repeää kolmekymppisenä painikentän laidalla, toinen kuolee kaksikymppisenä huumeiden yliannostukseen. Liian moni tekee itsemurhan.
Tämä blogi on omistettu heille kaikille. Muistetaan sietää ja kunnioittaa toisiamme ja nähdä toistemme ihmisyys. Uskon, että sillä tavoin maailma voisi olla edes hieman parempi paikka.
Rakkaudella,
Jevgeni
