Kuinka pääsin eroon ujoudesta Oma tarinani ujosta itsevarmaksi

(PS. Näitä aiheita käsittelen paljon myös “Eroon ujoudesta “-kirjassani. Klikkaa ja tutustu, mikäli sosiaalisesti itsevarma elämä tuntuu houkuttelevalta.)

Muutama vuosi sitten olin hyvin ujo.

Hyvin ujolla en tarkoita sitä, etten uskaltanut olla huomion keskipisteenä. Sellainen ujous olisi ehkä ollut vielä siedettävää. Ei, tarkoitan sitä, etten ujouteni vuoksi esimerkiksi uskaltautunut mukaan sosiaalisiin tilanteisiin, etten koskaan puhunut vastakkaiselle sukupuolelle ja jopa sitä, etten uskaltanut kysyä kaupassa, mistä hyllystä löydän jonkin etsimäni tuotteen.

Sellainen elämä ei todellakaan ollut nautinnollista. Jäin jatkuvasti paitsi kivoista tapahtumista, en tutustunut ihmisiin, en löytänyt tyttöystävää, enkä muutenkaan ihan hirveästi nauttinut sosiaalisista tilanteista.

En tietenkään koskaan myöntänyt ujouden olevan minulle ongelma. Olin vain “sellainen kuin olen”. Jos joku kysyi, sain elämäni kuulostamaan siltä, että nautin siitä. Jos joku kysyi, vaivasiko ujous minua, vastaukseni oli vahva ei!

Onnistuin jopa selittelemään, kuinka ujouteni auttoi minua vaikkapa opettamalla sosiaalisia taitoja kuten ihmisten tarkkailua tai kykyä tulkita sosiaalisia tilanteita. Oikeasti en osannut niitäkään, kunhan puhuin lämpimikseni, sillä olin lukenut jostain, että hiljaiset ihmiset olisivat jotenkin taitavia tarkkailemaan sosiaalisia tilanteita…

Jotkut ihmiset jopa pitivät minua älykkäänä, sillä harvoin avasin suutani, ja kun se tapahtui, sieltä tuli jotain loppuun asti mietittyä ja viisaalta kuulostavaa. Olin hiljainen ja hiljaisuushan usein luo ihmisestä älykkään mielikuvan.

Toki minulla oli ystäviä. Monia ystäviä. Useimmat samanlaisia kuin minä. Ymmärsimme toisiamme. Jopa niissä tilanteissa, joissa ei olisi kannattanut. Kun koulussa meitä kovemmat pojat aukoivat meille päätään, laskimme katsemme maahan sen sijaan, että puolustaisimme toisiamme. Näin ujot ihmiset pahimmillaan tukevat toisiaan.

En puhunut lähes koskaan tytöille, siitäkään huolimatta että olisin kovasti halunnut! Kerrankin olin hastunut erääseen tyttöön kolmen vuoden ajan. Noiden vuosien aikana taisin uskaltautua puhumaan hänelle kokonaisen yhden kerran. Suurin saavutukseni hänen suhteensa taisi olle se, kun kerran istuimme vierekkäin eräällä luennolla ja jalkamme osuivat vahingossa toisiinsa. Juhuu, hyvä minä! Meininki oli juuri niin surullista kuin miltä se kuulostaakin.

Yksi asia mistä olen kuitenkin ylpeä on se, etten koskaan varsinaisesti luopunut toivosta, tai edes kertaakaan harkinnut sitä, että tulen jäämään ikuisesti ujoksi ja epävarmaksi. Vaikka elämä tuntuikin usein potkivan päähän, olin jatkuvasti 100 % varma siitä, että kaikki tulee olemaan lopulta hyvin. Että eräänä päivänä minä tulen olemaan se, jolta sosiaaliset tilanteet sujuvat kuin vettä vain.

Näin lopulta kävikin.

Muutos ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä eikä vahingossa. En vain yhtäkkiä muuttunut sosiaalisesti itsevarmaksi. Muutos vaati aikaa, energiaa ja paljon, hyvin paljon vaivannäköä.

Muutokseni ujosta itsevarmaksi

(Tuntuupa muuten hämmentävältä näin “ääneen” kutsua itseään itsevarmaksi. Mutta toivottavasti tässä yhteydessä pieni määrä itsekehua sallitaan.)

Niin. Olin siis hyvin epävarma ja äärimmäisen kyllästynyt siihen. Tiesin tahtovani muutosta, mutten tiennyt, miten se onnistuisi. Siihen aikaan en tiennyt, että olisi olemassa jonkinlaista itsensä kehittymiseen liittyvää kirjallisuutta tai sosiaalisista taidoista kertovia blogeja. En ollut kuullut mistään rohkeusvalmennuksista. Mieleeni ei mahtunut se, että joku jossain olisi voinut auttaa minua.

Ainoa mitä tiesin oli se, että on ihmisiä, jotka ovat luoneet itselleen sen elämän, jollaista itsekin halusin elää. Ihmisiä jotka kykenevät puhumaan kenelle tahansa haluavat, ihmisiä jotka kykenevät tilanteessa kuin tilanteessa heittää vapautunutta läppää, ihmisiä jotka kykenivät lähestymään muita ja olemaan huomion keskipisteenä. Ihailin heitä ja halusin olla kuten he. Ensimmäinen askeleeni tiellä kohti itsevarmuutta olikin lopulta se, että aloin matkimaan näitä ihmisiä.

Yritin käyttäytyä kuten he, puhua kuten he, tehdä samoja asioita kuin he. Todennäköisesti jokainen näki tämän esitykseni lävitse. Mutta toisinaan jopa onnistuin käyttäytymään kuin itsevarma ja vapautunut tyyppi! Se tuntui hyvältä, mutta samalla tiesin sen olevan vain näytöstä ja valetta. Sisimmässäni olin ihan yhtä kauhuissani ja epävarma kuin aina muulloinkin.

Ensimmäiset oivallukset

Pikkuhiljaa, yritettyäni muutosta jo jonkin aikaa, sain ensimmäisen tärkeän oivallukseni. Tajusin että ne asiat, joita niin kovasti pelkäsin, kuten esimerkiksi ihmisten edessä mokaaminen, eivät oikeastaan merkinneet mitään kenellekkään muulle kuin itselleni! Jos yritin jotain ja epäonnistuin, muut ihmiset eivät yleensä huomanneet tai välittäneet. Kukaan ei nauranut tai pilkannut, kukaan ei osoittanut sormillaan tai pitänyt minua arvottomana ihmisolentona.

Paljon myöhemmin ymmärsin mistä tämä johtuu. Siitä, että lähes jokainen viettää niin paljon aikaa omassa päässään miettien omaa elämäänsä ja peläten omia epäonnistumisiaan, ettei ehdi kiinnostumaan muiden mokailuista.

Toinen kasvuuni vaikuttanut asia oli “ainakin yritin“-asenteen omaksuminen. Jos yritin jotakin ja epäonnistuin, kykenin ainakin sanomaan, että minä sentään yritin. Tottakai epäonnistuminen tuntui aina hyvin ikävältä, mutta tässä vaiheessa sietokykyni oli jo selkeästi kasvussa. Epäonnistumiset eivät tuntuneet enää yhtä vahvasti kuin ennen.

Kolmas oivallus, josta oli suuresti iloa, oli ymmärrys siitä, etteivät useimmat pelkoni ole millään tapaa todellisia. Pelon tunne itsessään toki oli todellista. Olin yleensä täysin kauhuissani milloin mistäkin. Mutta pelkoni kohteet, kuten julkinen nöyryytys, yksin jääminen, pilkan kohteeksi joutuminen… Niissä ei ollut mitään todellista.

Tämän huomaamiseen meni paljon aikaa, mutta toistuvista mokailuistani huolimatta havaitsin, että olin yhä melko pidetty, en kovin yksinäinen, enkä varsinkaan nöyryytetty tyyppi. Hämmentävästi se, että minulla alkoi olla rohkeutta yrittää ja epäonnistua, näytti tekevän minusta itseasiassa suositumman! Yhä useammat huomasivat minut ja jopa myönsivät samaistuvansa pyrkimykseeni olla sosiaalisesti rohkeampi. Huomasin, etten suinkaan ole ainoa ujo tyyppi päällä maan. Se oivallus tuntui todella vapauttavalta.

Vastuun hyväksyminen

Pelkoni pienenivät pienenemistään ja pikkuhiljaa opin jopa jotenkuten olemaan ihmisten kanssa. Uskaltauduin välillä jopa vitsailemaan tytöille! En kuitenkaan ollut missään mielessä itsevarma, vaikka sellaista roolia välillä kokeilinkin vetää. Sisimmässäni tunsin itseni yhä jatkuvasti ujoksi ja epävarmaksi. Mutta pikkuhiljaa, ajan kanssa, kaikkien mokailujeni myötä oivalsin ehkä sen tärkeimmän asian. Oivalsin, että lopulta, kaikesta huolimatta, olen itse vastuussa elämästäni. Toki erilaiset lähtökohdat ja etuoikeudet vaikuttavat jokaisen ihmisen elämään, mutta oman vastuun arvoa ei tule väheksyä.

Aiemmin olin tottunut syyttämään kaikkia muita ongelmistani. Elämäni oli vaikeaa koska muut tekivät siitä vaikean, en ollut suosittu koska muut ihmiset olivat ilkeitä, olin ujo johtuen kasvatuksestani ja temperamentistani…

Oli helppoa piiloutua tämän “muiden syytä”-argumentin taakse! En valehtele, että siitä olisi ollut jotenkin voimauttavaa ja mukavaa luopua. Rehellisesti sanottuna siitä teki mieli pitää kiinni kaikin voimin. Vastuun ottaminen ei todellakaan tuntunut miellyttävältä.

Pikkuhiljaa kuitenkin opettelin ottamaan vastuuta elämästäni. Hyväksyin, että elämäni on vaikeaa, koska en ollut vielä onnistunut tekemään siitä itselleni helpompaa.

Minulla ei ollut paljoa ystäviä, sillä en ollut kovinkaan kiinnostava ihminen ja koska en itse uskaltanut lähestyä ketään.

Vaikka omaksuinkin tämän uuden, vastuullisen asenteen, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että olin edelleen hemmetin ujo. Vaikka ujouteni ei ollut enää sitä entistä, piinaavaa laatua, se oli silti melko häiritsevää ja teki elämästäni vaikeampaa kuin olisin halunnut. Jätin yhä tutustumatta moniin kiinnostaviin ihmisiin, en käynyt yleensä missään riennoissa ja pelkäsin hypätä monien loistavien tilaisuuksien kyytiin.

Minulla oli vielä yksi, hyvin tärkeä oppitunti kokematta.

Viimeinen oppitunti

Vuonna 2011 päädyin opiskelemaan tunnemekaniikka, tunteiden toimintaa. Tämä johti minut ehkäpä elämäni toistaiseksi parhaimpien oivallusten ääreen.

Suurin oivallus oli tietysti itsessään se, miten tunteet todellisuudessa toimivat. Olen kirjoittanut siitä mm. täällä. Ymmärrettyäni, että tunteemme ovat lähtöisin omasta ajattelustamme, että emme mene kovin helposti rikki ja että paha mieli on täysin normaalia ja vaaratonta, lakkasin pelkäämästä entiseen malliin. Kun ymmärsin, etteivät kielteiset tunteet tee minulle pysyvää vahinkoa, pelättävää oli paljon vähemmän. Minun ei tarvinnut enää vältellä pahan mielen kokemista entiseen malliin.

Tuosta hetkestä alkaa olemaan vuosia (päivitin tämän tekstin 3.2.2017). Teen edelleen jatkuvasti töitä oman itsevarmuuteni ja ujouteni kanssa ja koen edelleen pelokkaita ja epävarmoja hetkiä. Kuitenkin sen pahimman ujouden koen jääneen vuoteen 2011, haihtuneen ilmaan edellä kuvailemieni oivallusten ja kokemusten myötä.

Toivon myös sinulle kaikkea hyvää matkallasi kohti rohkeampaa ja helpompaa elämää. Jos päätät aloittaa tämän matkan tai olet sen jo tehnyt, kuulisin mielelläni kuulumisiasi kommenttiosiossa :)

Rakkaudella,

Jevgeni

Muuta aiheeseen liittyvää:

Lämmin kiitos lukemisesta!