Hei!

Kun vuonna 2011 aloitin tämän blogin, kirjoittelin paljon “unelmatyön” luomisesta ja omien uratavoitteiden saavuttamisesta. Olin kiinnostunut näistä aiheista, sillä ne olivat minulle silloin ajankohtaisia. Myös muut kirjoittelivat niistä silloin paljon.

Netissä oli tuolloin paljon puhetta siitä, kuinka luoda itselleen unelma-ammatti, irroittautua oravanpyörästä ja kokea tekevänsä elämässään jotain tärkeää. Koska olin itse tuolloin mielestäni tylsässä työssä ja muutenkin jumiutuneessa elämänvaiheessa, tuntuivat nuo aiheet todella innostavilta.

Mikäs siinä, tuumasin, ja ryhdyin tuumasta toimeen. Minua kiinnostivat kirjoittaminen ja psykologia, joten aloin kirjoittelemaan netissä psykologiasta.

Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin olen kai jollain tasolla onnistunut tavoitteessani. Elätän itseni tällä työllä, koen tämän mielenkiintoisena ja tunnen jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tein sen, minkä tuolloin vuosia sitten päätinkin tekeväni.

Koska alkuperäisenä ajatuksena oli kuitenkin “lähteä jahtaamaan omaa intohimoaan”, on soveliasta kysyä: onko tämä ollut kivaa?

NO EI TODELLAKAAN.

Tai on tämä kyllä ollut innostavaa ja kiinnostavaa. En ole uskoakseni kertaakaan ajatellut lopettamista tai vaihtamista muuhun työhön. Olen herännyt joka aamu ja tehnyt tavoitteen eteen vaadittavat hommat. Tämän olen toistanut lähes päivittäin viimeisen kahdeksan vuoden ajan.

Se, miksi koen, että tästä on ollut “hauskuus kaukana” on se, että tämä on ollut aivan saamarin vaikeaa. Siis ihan hemmetin vaikeaa ihan jokainen päivä.

Sille on syynsä, että useimmat ihmiset eivät ota lopareita päivätyöstään, heittäydy yrittäjiksi ja lähde jahtaamaan unelmaansa. Merkittävin näistä syistä lieneekin se, että tämä on niin raskas tie kulkea.

Ensinnäkin onnistuminen vaatii aiheesta ja alasta riippumatta ihan jatkuvaa ja loputonta uuden opiskelua. Uuden oppiminen on toki innostavaa ja palkitsevaa. Se kuitenkin käy aika raskaaksi, kun sitä joutuu tekemään ihan koko ajan.

Myös luomisvaiheeseen liittyvä köyhyys on raskasta. Itse tein neljä vuotta töitä aikalailla palkatta. Aloitin hommat 2011 ja vasta vuonna 2016 tuloni olivat sellaiset, että niillä pystyi elämään. Moni muu tuntemani “elämäntaidon valmentaja”, joka oli aloittanut vastaavat hommat samoihin aikoihin, oli laittanut lapun luukulle jo paljon aikaisemmin.

Aika hauska juttu on muuten se, että todella harva elämäntaidon valmentaja oikeasti onnistuu työssään, vaikka jakaa kyllä mielellään menestysvinkkejä muille. On helppoa puhua siitä, mitä onnistumisen eteen pitäisi tehdä, mutta ihan eri asia oikeasti tehdä se.

Ylivoimaisesti vaikein – mutta myös merkittävin – asia, jonka olen joutunut onnistumiseni eteen oppimaan, on työmoraali. Oma kokemukseni on se, että “perinteisissä töissä” oleminen on tuhatkertaisesti helpompaa, kuin itselleen työskentely.

On verrattain helppoa tykittää kokoon kahdeksan tunnin työpäivän vaikkapa konttorityössä, kun esimiehen ja työkavereiden muodostama sosiaalinen paine huolehtii siitä, että oikeasti teet työsi. On aivan eri asia tehdä kahdeksan tunnin työpäivän yksin kotonaan, kun on itse aivan vapaa päättämään ajankäytöstään.

Sama pätee työn tahtiin ja laatuun. Osana isoa organisaatiota voit luottaa siihen, että “joku tulee sanomaan”, jos työsi laadussa tai tahdissa on jotain vikana. Yksin työskennellessä taas joudut olemaan itsellesi se asiallinen, mutta sopivan ankara pomo. Se on todella vaikeaa.

Intohimon voimalla selviää ehkäpä ensimmäisestä työskentelyvuodesta. Voin kuitenkin paljastaa, että intohimo kyllä karisee pois, kun ruusuiset mielikuvat “unelmatyön tekemisestä” törmäävät harmaaseen todellisuuteen. Tällöin tilalle on kehitettävä rautainen työmoraali, muuten ei tule pitkälle pärjäämään.

Tarkoitukseni ei todellakaan ole lannistaa. Olen itse kaikesta huolimatta hyvin iloinen ja ylpeä tähän mennessä kuljetusta matkasta. Se, että pystyy elättämään itsensä työllä, jonka on käytännössä luonut aivan nollalähtökohdista, on mielestäni hieno asia. Vaikka olenkin vasta matkan alkuvaiheessa, koen jo nyt onnistuneeni.

Osa onnistumisen fiiliksestä tulee myös lähtökohtiensa tiedostamisesta. Olen itse lähtöisin köyhästä perhetaustasta ja olen maahanmuuttaja. Enkä kyllä muutenkaan ole yleensä ihan se penaalin terävin kynä.

Lapsuuteni verrokkiryhmän ihmiset ovat pääasiassa päätyneet päihdeongelmien ja työttömyyden kurimukseen. Elämä on yllättävän vaikeaa, kun lähtökohdat ovat ihmistä vastaan. Moni teräväkään kaveri ei selviä, kun arjen olosuhteet ovat päivästä toiseen todella haastavia.

Kun tämän tiedostaa, osaa omasta hillitystäkin onnistumisesta iloita tosissaan.

Koska tämä “unelmatyönsä” eteen raataminen on useimmille meistä näin raskasta, kannattaa apua ottaa vastaan kaikissa muodoissa, joissa sitä on tarjolla.

Itselleni suurimpia apuja on ollut muiden ihmisten kuunteleminen ja heidän kokemuksistaan oppiminen. Paras oikotie onnistumiseen (oikotie ei tarkoita, että se olisi silti helppoa!) taas on kuunnella heitä, jotka ovat onnistuneet suurinpiirtein samassa asiassa, jossa itsekin haluat onnistua.

Tästä syystä olen itse kuluttanut vuosien aikana paljon kaikenlaisia opetusmateriaaleja esimerkiksi yrittäjyyteen, myyntiin, markkinointiin, itsevarmuuteen ja vastaaviin pakollisiin onnistumistaitoihin liittyen.

Siihen on mennyt paljon vaivaa ja myös paljon rahaa, mikä on usein kismittänyt, sillä köyhänä yrittäjänä sille olisi loputtomasti muutakin käyttöä. Uskon kuitenkin, että on parempi maksaa siitä, että ei tarvitse itse tehdä kaikkia mahdollisia virheitä (sillä niitä tekee joka tapauksessa tarpeeksi paljon!), vaan voi muiden avustuksella oppia välttämään ainakin osan niistä.

Kunnioitan valtavasti perinteistä koulutusta (olen itse käynyt ammattikorkeakoulun ja nykyään opiskelen toista tutkintoa yliopistossa), mutta nämä käytännön tekemiseen liittyvät asiat oppii säännönmukaisesti tehokkaammin muilta tekijöiltä. Perinteinen koulutus on tärkeää, mutta jos pelkkä koulu opettaisi menestymään, olisi Suomi jo aivan pullollaan menestyjiä.

Haluankin tänään heittää pienet respectit ja mainoksen Andy Hopin ja hänen Tekijäakatemiansa suuntaan, sillä hänen meininki heijastelee mielestäni sitä, minkä itsekin olen kokenut tässä onnistumisessa tärkeäksi.

Andy on mm. perustanut TÄYSII -seminaarin, joka vetää vuosittain Tampere-talon ison salin täyteen (ei mikään pieni saavutus!) ja tekee tällä hetkellä todella suurta haastatteluprojektia suomalaisista yrittäjistä (101 täyspitkää videohaastattelua).

Pääasiassa haluan tässä kuitenkin nostaa esiin tuon mainitun Tekijäakatemian, sillä se vastaa moneen haasteeseen, joita me “unelmatyön” jahtaajat joudumme kohtaamaan. Tuollaisiin akatemian tyyppisiin valmennusohjelmiin osallistuminen ei kokemukseni mukaan todellakaan tarkoita sitä, että unelmiaan saavuttaisi helposti, mutta ainakin ratkaisevasti helpommin kuin pelkästään yksin tekemällä.

Eli omasta puolestani vahvat suosittelut!

Ja muutenkin tsemppiä jokaiselle, joka pohtii omien unelmiensa tavoittelua. Se ei ole helppoa, mutta innostavaa, kiinnostavaa ja palkitsevaa kylläkin!

Rakkaudella,

Jevgeni