Vahvistuuko itsetunto iän myötä? Tuleeko ihmisestä itsevarmempi esimerkiksi viisastumisen ja elämänkokemusten kertymisen myötä? Lisääntyykö kaikkien ihmisten itsetunto iän myötä, vai ovatko tietyn tyyppiset henkilöt tässä jonkinlaisessa etulyöntiasemassa?
Itsetunnon lisääntyminen iän myötä on yksi niistä aiheista, joita pohdiskelemme toisinaan Rohkeuskoulun kursseilla ja valmennuksissa. Monella ihmisellä on kokemus siitä, että heidän itsetuntonsa ja itsevarmuutensa on lisääntynyt iän myötä. Selittäväksi tekijäksi he tyypillisesti mainitsevat sen, että erilaisten elämäntilanteiden kohtaaminen, kokemuksen kertyminen sekä muu viisastuminen on auttanut ymmärtämään sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. He kertovat oppineensa ymmärtämään paremmin sitä, millaisista asioista ei loppujen lopuksi tarvitse tai kannata olla huolissaan.
Jotkut sosiaalisesti epävarmoiksi itsensä kokevat myöntävät myös ”piiloutuvansa” tämän asian taakse. He kertovat tiedostavansa, että heidän tulisi nähdä vaivaa oman itsetuntonsa ja -varmuutensa kehittämiseksi, mutta koska se vaatii vaivaa, tuntuu paljon helpommalta toivoa, että ongelma ratkaisisi itse itsensä. Olisi mukavaa herätä jokin kaunis aamu siihen, että epävarmuus olisi vain ottanut ja kadonnut.
Mutta tapahtuuko sellaista? Voimmeko luottaa siihen, että itsetunto lisääntyy tasaisesti iän myötä? Entä voimmeko luottaa siihen, että se lisääntyy tarpeeksi paljon? Katsotaan, mitä tiede ja tutkimukset kertovat meille itsetunnon lisääntymisestä iän kertyessä. Lähteitä seuraaville sisällöille löytyy tekstin lopusta.
Lisääntyykö itsetunto iän myötä? Tapahtuuko tämä jokaisen ihmisen kohdalla?
Kyllä ja ei. Kuten odottaa saattaa, ei ilmiö ole aivan suoraviivainen.
Kyllä, itsetunnon tiedetään tyypillisesti lisääntyvän iän myötä. Ei, lisääntyminen ei ole taattua eikä automaattista, vaan siihen vaikuttaa usea tekijä. On myös mahdollista, että itsetunnon määrä romahtaa elämän jossain vaiheessa yhden tai useamman kerran. Tämä voi tapahtua esimerkiksi haastavien elämäntapahtumien vuoksi tai esimerkiksi toimintakyvyn vähenemisen myötä. On siksi täysin mahdollista, että itsetunto myös laskee elämän edetessä.
Itsetunto ei myöskään lisäänny kaikilla samaa tahtia, vaan tahti on yksilöllinen. Eroihin yksilöiden välillä vaikuttaa usea muuttuja, jollaiseksi on tunnistettu ainakin elämänkokemukset, biologiset taipumukset, luonteenpiirteet, sosiaaliset suhteet, sukupuoli, etnisyys sekä kulttuuri jonka piirissä henkilö elää. Käytännössä samanaikaisia muuttujia on niin paljon, että lienee mahdotonta sanoa tarkasti, miksi juuri tietyn henkilön itsetunto kehittyy tiettyyn tahtiin. Suurpiirteisiä arvioita pystyy toki tarvittaessa tekemään, kunhan muistaa, että ne ovat vain arvioita.
Itsetunto lisääntyy iän myötä suurin piirtein samaa tahtia riippumatta yksilön lähtötasosta. Esimerkiksi luonteeltaan vakaiden tai ekstroverttien henkilöiden itsetunto on tyypillisesti korkeampi kaikissa ikäluokissa, eli biologisilla taipumuksilla on paljon merkitystä. Tämä toki kuvaa vain keskiarvoja, eli ei tarkoita, etteikö lähtökohtaisesti hyvin epävarma ihminen voisi nostaa itsetuntoaan hyvinkin korkeaksi. Ennemminkin tämä tarkoittaa sitä, että se harvoin tapahtuu ”itsestään”, vaan vaatii tietoista vaivannäköä.
Itsetunto ei myöskään tyypillisesti lisäänny aivan elämän loppuun asti. Tyypillinen käyrä menee seuraavasti: Itsetunto on yleensä lapsena melko korkea, romahtaa teini-iän kynnyksellä (erityisesti tytöillä), alkaa lisääntymään varhaisaikuisuudessa ja jatkaa kasvuaan myöhäiseen aikuisuuteen asti sekä lopulta alkaa laskemaan vanhuuden kynnyksellä. Korkein huippu sijoittuu keskimäärin 60 vuoden iän paikkeille.
Mikä selittää itsetunnon nousua iän myötä?
Itsetunnon nousua selittää muutama muuttuja, joista ylivoimaisesti tärkein on osaamisen lisääntyminen sekä siihen liittyvä minäpystyvyyden tunne.
Erilaisten elämänkokemusten kohtaaminen ei itsessään lisää itsetuntoa. Sen sijaan niistä opitut asiat eli käytännössä osaamisen ja kokemuksen lisääntyminen voivat sitä nostaa. Mitä enemmän osaamista meillä on ja mitä enemmän luotamme osaamiseemme (ns. minäpystyvyyden tunne), sitä helpompi on luottaa myös siihen, että selviämme erilaisista vastaantulevista haasteita.
”Viisauden lisääntyminen” – tai se, mitä sillä tarkoitetaan – vaikuttaa samaa väylää myöten. Tieteellisemmin kyse ei ole niinkään viisaudesta, vaan tiettyjen kykyjen vahvistumisesta. Nämä kyvyt ovat ainakin huomion suuntaaminen sekä realististen uhka-arvioiden tekeminen:
Taitavalla huomion suuntaamisella voimme esimerkiksi oppia olemaan suomatta liikaa huomiota asioille, jotka huolestuttavat, mutta joille emme voi tehdä mitään ja sen sijaan kohdistamaan huomiomme asioihin, jotka ovat vaikutuspiirimme ulottuvilla. Realistisesti tehtävät uhka-arviot taas auttavat meitä olemaan huolestumasta erilaisista asioista yhtään sen enempää, kuin aihetta on.
Tässä on erittäin tärkeää huomioida, että oma taidokkuus ja kokeneisuus paranee kaikkein tehokkaimmin aktiivisen harjoittelun tuloksena. Jos osaamisensa kehittymisen jättää vain satunnaisten elämäntapahtumien armoille, voi kehittyminen olla erittäin hidasta, eikä takeita kehittymisen positiivisesta suunnasta ole, sillä elämäntapahtumat voivat olla myös hyvin kielteisiä ja rikkovia.
(Mikäli luet tätä siksi, että olet kiinnostunut juuri sosiaalisen itsetunnon kasvattamisesta, suosittelen itsetunnon kehittämisen tueksi sähköistä Eroon ujoudesta -kirjaa).
Myös jotkin muut, tyypillisesti iän myötä kertyvät tekijät voivat vaikuttaa itsetunnon nousuun. Tällaisia ovat esimerkiksi sosioekonomisen aseman paraneminen, kuten varallisuuden kasvu tai statuksen lisääntyminen esimerkiksi uran, perhetilanteen tai muun vastaavan ”sosiaalisen aseman” paranemisen myötä.
Mielenkiintoinen ja tärkeä muuttuja on myös se, kuinka ihminen on pystynyt ratkaisemaan eri ikävaiheille tyypilliset haasteet. Onko nuori onnistunut lentämään pesästä? Onko nuori aikuinen onnistunut käymään koulunsa loppuun? Onko kumppanin löytäminen ja perheen perustaminen onnistunut?
(Oma havaintoni on se, että näissä haasteissa ”epäonnistuminen” voi laskea henkilön itsetuntoa, vaikka varsinainen asia ei olisi henkilölle itselleen tärkeä. Esimerkiksi henkilö, jolle perheen perustaminen ei ole henkilökohtaisesti ollenkaan tärkeää, voi silti kokea riittämättömyyttä perheen puuttumisen johdosta, sillä muu yhteisö/yhteiskunta tuntuu odottavan häneltä sellaisen perustamista).
Entä mikä selittää itsetunnon laskua?
Mitkä tekijät sitten selittävät mahdollista iän myötä tapahtuvaa itsetunnon laskua? Kuten todettu, itsetunto alkaa tyypillisesti laskemaan vanhuuden kynnyksellä ja sen on todettu johtuvan erityisesti kahdesta syystä:
Ensimmäinen on – varsin arvattavasti – fyysisen toimintakyvyn väheneminen. Fyysisen toimintakyvyn vähenemisen seurauksena usein myös muu elinpiiri pienenee. Toinen syy taas on sosioekonomisen aseman heikkeneminen. Yhteiskuntamme arvojärjestelmässä ihminen on arvokkaimmillaan tuottavassa iässä, eli työssäolo vaikuttaa suoraan asemaamme. Toki myös työstä saatava palkka vaikuttaa elämässä oleviin mahdollisuuksiin, kun taas vähävaraisuus kaventaa niitä.
Itse spekuloisin, että vaikutusta voi olla myös sillä, että elämän myötä kertynyttä osaamista ei vanhana pääse enää käyttämään haluamallaan tavalla. Ehkä meitä ei vanhana oteta enää töihin ja koemme olomme siksi tarpeettomiksi (sillä suomalainen työelämä ja rekrytoijat kohtelevat vanhempia ihmisiä yllättävän hirviömäisesti). Ehkä taas elämässä olevien ihmissuhteiden määrä on kutistunut erittäin pieneksi, eikä meillä ole enää ketään, keitä hyödyttää osaamisellamme.
(Mielenkiintoisesti suomalaisessa kulttuurissa ”suvun viisas vanhus” ei ole erityisen vallitseva arkityyppi. Suvun vanhukset tuntuvat useammin näyttäytyvän pikemminkin rasitteina kuin vahvoina ja kokeneina, viisauttaan muille jakavina hahmoina.
Toki psykologian opiskelijana ja mielenterveyden kentällä työskentelevänä ymmärrän oikein hyvin, että viisaus ja korkea ikä eivät valitettavasti aina kulje käsi kädessä, mutta olen varma, että edes näennäinen vanhuuden arvostaminen yhteiskunnallisella ja kulttuurillisella tasolla tekisi keskimääräisen seniorin itsetunnolle ihan hyvää.)
Rakkaudella,
Jevgeni
Lähteitä
Bleidorn, W., Arslan, R. C., Denissen, J. J., Rentfrow, P. J., Gebauer, J. E., Potter, J., & Gosling, S. D. (2016). Age and gender differences in self-esteem—A cross-cultural window. Journal of personality and social psychology, 111(3), 396.
Erol, R. Y., & Orth, U. (2011). Self-esteem development from age 14 to 30 years: A longitudinal study. Journal of personality and social psychology, 101(3), 607.
Meier, L. L., Orth, U., Denissen, J. J., & Kühnel, A. (2011). Age differences in instability, contingency, and level of self-esteem across the life span. Journal of Research in Personality, 45(6), 604-612.
Orth, U., Trzesniewski, K. H., & Robins, R. W. (2010). Self-esteem development from young adulthood to old age: a cohort-sequential longitudinal study. Journal of personality and social psychology, 98(4), 645.
Robins, R. W., Trzesniewski, K. H., Tracy, J. L., Gosling, S. D., & Potter, J. (2002). Global self-esteem across the life span. Psychology and aging, 17(3), 423.
Robins, R. W., & Trzesniewski, K. H. (2005). Self-esteem development across the lifespan. Current directions in psychological science, 14(3), 158-162.
Wagner, J., Lüdtke, O., Jonkmann, K., & Trautwein, U. (2013). Cherish yourself: Longitudinal patterns and conditions of self-esteem change in the transition to young adulthood. Journal of Personality and Social Psychology, 104(1), 148.
