Hei!
Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon ujoudesta ja sosiaalisesta epävarmuudesta, sekä näiden voittamisesta. Kerään työhöni liittyen tarinoita ihmisiltä, jotka ovat onnistuneet vähentämään omassa elämässä ujoutensa ja sosiaalisen epävarmuutensa määrää.
Sosiaalisen itsevarmuuden parantaminen on aina jossain määrin yksilöllinen prosessi, mutta itsevarmuuden takana piilee kuitenkin keskenään samankaltaisia toiminta- ja ajatusmalleja. Näistä puhumalla voimme oppia paljon toinen toisiltamme. Se, mikä on auttanut jotakuta vähentämään ujouttaan, voi auttaa myös jotakuta muuta.
Siksi blogistani löytyy tänään jälleen haastattelu. Haastattelen Joona Rantalaa, jota tämä aihe koskettaa. Kyselen hänen kokemuksistaan epävarmuuden kanssa elämisestä sekä keinoista, joiden avulla hän on päässyt tässä aiheessa eteenpäin. Iso kiitos Joonalle haastattelusta!
Eroon sosiaalisesta jännittämisestä: Joonan tarina
Hei Joona! Kertoisitko ensin ihan lyhyesti itsestäsi. Kuka olet ja mitä teet?
Moi! Olen 20-vuotias nuori mies Kokkolasta. Valmistunut kaupan alalta merkonomiksi, sekä entinen kiekkoilija.
Mainitsit aiemmassa keskustelussamme, että sinulla on ollut ongelmia sosiaalisen epävarmuuden kanssa. Minkä koet olevan tämän epävarmuuden taustalla?
Tämä varmasti juontaa juurensa ihan lapsuuden alkuaikoihin ja syntymääni. Synnyin keskosena ja minulla todettiin synnynnäinen aivovaurio, joka on jättänyt minuun jäljet. Jouduin pinnistelemään eri asioiden opettelussa, jotta oppisin niitä. Ajattelen siksi sosiaalisissa tilanteissa (ja muissakin asioissa) itseäni aina ensin epäonnistumisen mahdollisuuden kautta: entä jos mokaan, miten olen muiden seurassa, miten muut minut näkevät?
Minusta on tämän pienen erilaisuuden takia tullut arka eri tilanteissa ja ajatus nostaa aina päätään, kun erilaisia tilanteita tulee eteen.
Toisena asiana on se, että näiden asioiden takia en usko oikeastaan juuri koskaan, kun joku kehuu minua jossain asiassa. Suhtaudun kehuihin aina hiukan varovasti. Ajattelen, että tarkoittaakohan toinen ihminen oikeasti sitä, mitä sanoo. Tämäkin voi toki johtua siitä, että en ole ikinä uskonut itseeni täysillä ja silloin toisilta tulevat kehut tuntuvat juuri kummallisilta ja hiukan pysäyttäviltäkin. Sitä ajattelee, että hetkinen? Näinkö muut minusta oikeasti ajattelevat, vaikka en omasta mielestäni olisi niitä vuolaita kehuja ansainnut.
En pidä millään tavalla pahoina, siitä ei ole missään nimessä kysymys, vaan tämä on pelkästään oma ongelmani ja oma pelkoni, jota yritän vähentää, mutta se ei tietenkään käy sormia napsauttamalla.
Kuinka koet sosiaalisen epävarmuuden käytännössä vaikuttaneen ja/tai vaikuttavan elämääsi? Millaiset tilanteet tuntuvat hankalilta ja millaisia ajatuksia tulee näissä haastavissa tilanteissa mieleen?
Parhaimpana esimerkkinä vaikutuksista voin tähän mainita, että minulla on varmasti jäänyt monia mahdollisuuksia ja elämyksiä kokematta, sekä elämättä, koska olen vain yksinkertaisesti niin arka ja ujo. Puhutaan sitten työpaikoista, parisuhteen löytämisestä tai melkein mistä tahansa. Jälkikäteen sitten surkuttelen sitä, että taas omaa arkuuttani menetin hyvän tilaisuuden johonkin asiaan.
Minulla on tavallaan sellainen henkinen lukko, että se pitäisi jollain tavalla saada aukeamaan kunnolla. Hankalilta tuntuvat juuri uusien ihmisten kohtaaminen, koska en oikein tiedä, että miten pitäisi olla. En jostain syystä rehellisesti uskalla olla täysin oma itseni ja tämä linkittyy juuri tuohon minun syntymääni ja taustaani hiukan erityisenä lapsena. Mieleeni tulee ajatuksia, että entä jos muut jotenkin näkevät sen, että minussa on jotain erilaista.
Olen sitten sitä kautta arka, ujo, viileä ja saatan vaikuttaa tylyltä, mutta oikeasti pelkään olla oma itseni. Pelkään, että muut juuri näkevät minussa sen erilaisuuden, eivätkä hyväksyisi minua sellaisena, kuin oikeasti olen. Tätä pientä erilaisuutta tulee monia kertoja hävettyä. Esimerkiksi haaveena minulla on aina ollut tehdä töitä kiekon parissa ja se on ollut intohimoni pienestä asti, mutta erilaiset pelot riittämättömyydestä ja osaamattomuudesta näissäkin asioissa nostavat aina päätään. Päässä alkaa alkuinnostuksen jälkeen taas pyöriä ajatukset, että ”Joona hei ei tästä oikeasti mitään koskaan tulisi.” Tämä on erittäin ikävä vaiva, mutta näistä on vaikea päästä eroon.
Millaisista keinoista tai ajatuksista olet saanut näihin haasteisiin apua? Millä eri tavoin olet onnistunut vähentämään ujouttasi?
Olen pikkuhiljaa oppinut vähentämään ujouttani sillä, että olen alkanut ensin puhumaan enemmän ihmisten kanssa, jotka ovat samanhenkisiä ja joilla on samoja kiinnostuksen kohteita, kuin minulla. Sitä kautta on helpompi mennä uusiin tilanteisiin ja ujous vähenee siinä sivussa ihan kuin huomaamatta. Lisäksi olen miettinyt ajatusta, ettei muita oikeasti niin hirveästi kiinnosta toisten ihmisten tekemiset. Sekin on hyvin auttanut eteenpäin.
Lisäksi olen saanut paljon apua kirjoittamisesta, koska siinä saan purettua täysin omia ajatuksiani siinä muodossa, kun ne juuri mieleen tulevatkin. Kirjoitan blogia nimeltä Kiekkoprofessori, jossa kirjoitan kiekkoon liittyvistä asioista, sekä avaan enemmän omaa elämäntarinaani. (Sieltä voitte käydä kurkkaamassa lisää tarinaa, jos vain kiinnostaa.) Kiekko on minulle sellainen asia, joka vie ajatukseni pois muutenkin kaikista ikävistä asioista ja se on toiminut erittäin hyvin.
Viimeisimpänä asiana on sellainen, että olen käynyt puhumassa muutaman ihmisen kanssa näistä peloista, sekä negatiivisista ajatuksista itseä kohtaan. Nämä keskustelut ovat tuoneet itselle jonkinlaista mielenrauhaa ja valoa taas siihen ajatukseen, että olen hyvä sellaisena, kuin olen.
Millaisia neuvoja antaisit muille ihmisille, jotka kokevat itsensä sosiaalisesti epävarmoiksi?
Voisin antaa juuri tuon neuvon, mistä kerroin tuossa ylemmässä vastauksessa. Luulen, että se auttaa varmasti muitakin. Itse olen huomannut, että kun esimerkiksi käyn katsomassa kiekkoa viikoittain, niin olen siellä saanut ihmisten kanssa monia hyviä keskusteluja aikaiseksi. Niissä tilanteissa sitä on tullut huomattua, että en niin paljon jännitä sosiaalisia tilanteita, koska paikka ja aihe, josta puhutaan, yhdistää jollain tasolla kaikkia hallissa olevia ihmisiä ja lisäksi kiekko kiinnostaa itseäni todella paljon.
Toisena neuvona antaisin sellaisen seikan, että kannattaa näyttää iloiselta ja vastaanottavalta muille ihmisille. Vaikka olisit ujompi ihminen puhumaan, niin hymy ja katsekontakti viestittävät jo toisille ihmisille, että sinuakin uskaltaa lähestyä. Minua tämä on auttanut siten, että muut ovat alkaneet lähestyä minua enemmän. Tämä auttaa minua varsinkin siitä syystä, että olen itse nimenomaan arka avaamaan keskustelua. Mutta jos toinen aloittaa keskustelun minun kanssani, niin silloin kyllä keskustelu on helppoa, enkä jännitä tilannetta juuri lainkaan.
Lopuksi vapaa sana. Tuleeko mieleesi vielä mitä tahansa muuta, mitä haluaisit kertoa lukijoille?
https://kiekkokirjoittaja.blogspot.com/ tässä vielä linkki blogiini. Sieltä löytyy lisää tekstiä, sekä elämäntarinaani. Laittakaa toki viestiä tulemaan blogin tai Twitterin puolella. Minut löytää sieltä omalla nimelläni (Joona Rantala), jos tulee jotain ajatuksia tai kysymyksiä mieleen. Profiilista löytyy myös tämän minun blogini linkki.
Pyrkikää olemaan omia itsejänne joka tilanteessa!
Kiitos Joona!
Kiitos paljon Joonalle haastattelusta. Arvostan itse todella paljon sitä, että näistä asioista uskaltaa näin avoimesti puhua. Sosiaalinen epävarmuus ja siihen liittyvät haasteet ovat edelleen yhteiskunnassa hieman vaiettuja ja usein häpeällisiksi koettuja asioita. Siitäkin huolimatta, että ne ovat äärimmäisen yleisiä! Puhumalla näistä ja vastaavista kokemuksistamme avoimesti voimme pyrkiä näyttämään myös muille, ettei sosiaalisessa epävarmuudessa ole mitään “huonoa” tai hävettävää. Päinvastoin se on yleinen ja hyvin ymmärrettävä vaiva, joka koskettaa eri tavoin useimpia meistä.
Omastakin puolestani paljon tsemppiä kaikille, joita tämä koskee!
Rakkaudella,
Jevgeni
PS. Mikäli aihe koskettaa, voit halutessasi tutustua myös Eroon ujoudesta -kirjaan tai Itsevarmuus: Eroon sosiaalisesta jännittämisestä -verkkokurssiin. Ne olen luonut omien vastaavien kokemuksieni pohjalta.
