Ajatuksia nuorten ja aikuisten stressiepidemiasta

ajatuksia stressiepidemiasta

Hei!

Viime vuosina ja erityisesti viime kuukausina on puhuttu yhä enemmän uupumuksesta. Esimerkiksi työntekijät uupuvat töihin, lukiolaiset opiskeluun, perheet lapsiarkeen ja yrittäjät yrittämiseen. Eivätkä uupumusluvut enää ole ihan pieniä. Siitäkään huolimatta, että vain osa stressi- ja uupumusongelmasta tulee esiin tilastoissa ja tutkimuksissa.

Aina on myös joukko niitä, joilta ei ole kysytty, tai jotka eivät syystä tai toisesta haasteistaan puhu. Kun pelkästään näkyvät luvut ovat 5, 10, tai 20 prosentin luokkaa, voidaan puhua jo hyvin laajasta ilmiöstä. Uupuminen ei ole enää aikoihin ollut mikään marginaali-ilmiö. Mielestäni ei ole ylilyötyä kutsua nykytilannetta jonkinlaiseksi uupumus- ja stressiepidemiaksi. Vaikka uupumus tuntuu olevan yleisyytensä vuoksi “uusi normaali”, ei se varsinaisesti hyvä juttu ole.

Myös omissa sosiaalisissa piireissäni ilmiö on selvästi nähtävissä. Tässä tekstissä haluan siksi avata omia havaintojani ja satunnaisia ajatuksiani ilmiöön liittyen. Mukavia lukuhetkiä!

Burnout on yleissivistystä

Kuulun ymmärtääkseni jonkinlaiseen “nuorten aikuisten” väestönryhmään. Useimmat tuttavani ovat olleet nyt muutamia vuosia työelämässä, hioneet gradujaan ja tohtorinopintojaan, pyöräytelleet ensimmäisiä lapsiaan ja pikkuhiljaa asettuneet eri tavoin aloilleen. Mutta toki sosiaalisissa piireissämme tapaa ihmisiä myös muista elämäntilanteista. Jotkut vasta aloittelevat opintojaan, toisilla taas saattaa olla takanaan jo 15 vuoden työura. Hommat pyörivät ja elämä rullaa eteenpäin. Keskimäärin voisi kai sanoa, että tyypeillä menee “ihan ookoo hyvin”.

“Ihan ookoo hyvin” ei tosin tarkoita sitä, että menisi oikeasti kovin mukavasti. Arjesta kyllä selvitään, töissään ja opinnoissaan edetään, aloilleen asetutaan ja perheitä perustellaan, mutta tätä kaikkea varjostaa monen kohdalla epämääräinen paha olo. Stressi, uupumus, riittämättömyys, merkityksettömyyden kokemukset, sopeutumisvaikeudet, ahdistus- ja masennuskaudet sekä muut viheliäiset ilmiöt nakertavat hyvinvointia.

Jotkut jaksavat näitä hyvin, jotkut huonommin. Jotkut kärsivät yksin ja jotkut käyvät terapiassa. Joistakin tulee inspiroivia selviämistarinoita, jotkut taas uupuvat ja syrjäytyvät, ehkä lopullisesti. Hyvin monet tietävät kaveripiiristään jonkun itsemurhan tehneen tai vaikkapa psykoosista tai vakavasta päihdeongelmasta kärsivän.

Kun törmäämme toisiimme kahvin tai kaljan ääressä, puheissa sekoittuvat sekä elämässä eteenpäin meneminen, että siihen liittyvät haasteet. Puhumme siitä, kuinka tämä kaikki on samaan aikaan aika hemmetin hienoa ja samalla jotenkin kummallisen perseestä. Tavallaan sitä nauttii elämästä ja tavallaan kaikki tuntuu niin hemmetin raskaalta.

Erityisesti jaksamisen äärirajoilla oleminen ja burnouttien kanssa flirttailu tuntuu melkein yleissivistykseltä. Kun pöydässä yksi kertoo olleensa taas muutaman kuukauden “perus burnoutissa”, muut nyökkäilevät tietäväisinä ympärillä. Hekin ovat todennäköisesti kokeneet perus burnouttinsa.

Täytyy tosin korostaa, että “vakavia loppuunpalamisia” – siis sellaisia, joissa jaksaminen pettää täysin ja vaikkapa työelämästä ollaan poissa vuoden tai pari – tuntuu olevan hyvin vähän. Sen sijaan “perus burnout” tuntuu pitävän sisällään pitkäkestoista juuri-ja-juuri -tyyppistä arjesta selviämistä, jota täplittävät muutaman viikon tai muutaman kuukauden lepäilyjaksot.

Mikä siinä jaksamisessa on niin vaikeaa?

Kun kerta pitkään jatkuva stressi ja uupuminen on meille kuin yleissivistystä, eikö siihen voisi jotenkin varautua paremmin? Eikö järkevä ihminen tekisi jotain, millä ennaltaehkäistä oma uupuminen? Jos kavereita kaatuilee ympäriltä ja itsekin elää aivan samanlaista elämää, eikö omaan mieleen tule, että se uupuminen voisi iskeä myös omalle kohdalle?

Joillekin ilmeisesti tulee, ja joillekin ei. Ja vaikka tulisi, ei se välttämättä riitä uupumuksen ehkäisemiseen. Sanoisin, että hyvin moni näkee uupumisensa lähestyvän ihan hyvissä ajoin, mutta ei kuitenkaan onnistu tekemään asialle mitään. Siihen lienee monia syitä.

  • Ehkä oman jaksamisensa rajallisuuden myöntäminen voi olla vaikeaa. Olen se vahva, en se heikko. Muut uupuvat, minä en.
  • Ehkä muille ei haluta tuottaa pettymystä. Miten ne työkaverit pärjäävät ilman minua? Uupuminen voi olla myös kasvojen menetys tai valtavan syyllisyyden lähde. Ehkä työpaikalla on esimerkiksi henkilövajausta, eikä omia työkavereita olla valmiita jättämään pulaan siksi, että halutaan itse levätä.
  • Ehkä omaan jaksamiseen on sidottu erilaisia merkityksiä. “Kunnon ihminen jaksaa, heikot sortuu elon tiellä”. Uupuminen ei ole vain uupumista, vaan myös epäonnistumista ja arvottomuutta.
  • Ehkä oma elämäntilanne ei mahdollista lepoa, ainakaan kovin helposti. Jos ottaisi juuri nyt rennommin, jäisi palkka saamatta tai tutkinto saavuttamatta.
  • Ehkä omat luonteenpiirteet ja itsesäätelyn taidot altistavat vaativuudelle ja ankaruudelle itseään kohtaan. Perfektionismi, hyväksynnän tarve ja alttius sosiaalisen paineen edessä ovat vaarallisia seuralaisia.
  • Ehkä stressaava elämänvaihe vaikuttaa niin lyhyeltä, että siitä uskotaan selviytyvän. Vielä pari kuukautta pitäisi jaksaa, sitten helpottaa…

Nämä ja muut vastaavat syyt voivat esiintyä yksittäisinä, mutta myös yhdessä. Ei ole harvinaista, että uupumuksen takaa löytyy useita samanaikaisia syitä. Niiden analysoiminen ilman ammattiapua ei ole myöskään aina kovin helppoa. Uupumus voi yllättää, vaikka kuinka olisi muutoin kyvykäs ja älykäs henkilö.

Vielä kun hetken jaksaa, niin…

Erityisesti haluan ottaa kantaa listassa viimeisenä mainittuun ajatusmalliin. Siihen, että “kun vielä hetken jaksaa, niin sitten helpottaa“. Koen, että tämä on yksi keskeisimmistä “haitallisista ajatusmalleista”, jotka löytyvät uupumisten takaa. Kokemus siitä, että helpotus on jo “ihan nurkan takana” motivoi jaksamaan vielä hetken, vaikka voimat olisivatkin jo aivan lopussa.

  • “Vielä kun tämän projektin puristaa kasaan, niin sitten helpottaa.”
  • “Vielä tämä kvartaali painetaan kovaa, niin sitten voidaan nauttia palkinnoista!”
  • “Jos vielä tämän kevään luen täysillä pääsykokeisiin, niin sitten voi ottaa rennommin.”

Koko ajan on menossa “vielä yksi” projekti, jonka jälkeen odottaa kaivattu, myyttinen helpotus.

Paitsi kun ei odota.

Nykyisen työprojektin jälkeen tuntuu tulevan aina seuraava. Kvartaali vaihtuu ja sekin pitäisi vetää kovaa. Kevään pääsykoerumban jälkeen tulevat kesätyöt, sitten opiskelu, sitten syysväsymys, sitten pitäisikin enää jaksaa vain kevään ajan, sitten enää kesätyöt…

Myös elämän muut vaatimukset saattavat kasvaa. Ensin hankitaan kumppani, sitten lemmikkieläin, sitten lapsi ja ura. Elämässä myös tapahtuu kaikenlaista. Omat ja läheisten loukkaantumiset, sairastumiset ja traumat syövät jaksamista ja toimintakykyä. Jos jo nuorena on vaikeaa, voi vanhempana olla vieläkin vaikeampaa.

Kun vielä hetken jaksaa” on ajatusmalli vaarallisemmasta päästä. Jaksamisensa rajamailla voi tasapainoilla hyvin pitkäänkin, mutta loputtomasti se ei välttämättä onnistu.

Jaksamisensa äärirajoilla sinnittely on sinänsä loistava pärjäämiskeino, kun koitos kestää vain rajatun ajan. Ihminen on yllättävän kestävä olento ja venyy tarvittaessa epäinhimillisiinkin suorituksiin. Ympäristömme saattaa kuitenkin vaatia tällaisia epäinhimillisiä suorituksia yksi toisensa jälkeen, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ennen pitkää raja saattaa tulla vastaan. Sitten ollaan taas perusburnoutissa. Tai vielä pahemmassa, sillä niitäkin valitettavasti näkee.

Tämä nyt vain on tällaista…

Stressi- ja uupumusongelmaa vastaan taistelu tuntuu näin yksilön näkökulmasta melkoisen vaikealta. Sitä ei kai oikein tiedä, mitä itse voisi tehdä, jotta olisi uupumiselta oikeasti suojassa. Tämä siis siitä huolimatta, että elätän itseni jonkinlaisena “elämänhallinnan ammattilaisena” ja teen erilaista mielenterveystyötä. Teoriassa stressin ja jaksamisen käsittelyyn löytyy loputtomasti työkaluja, mutta en koe, että niiden määrästä huolimatta meillä mielenterveyden toimijoilla on oikeasti tarjota minkäänlaista selkeää, kohtuulllisessa ajassa jalkautettavaa keinoa stressiongelman selättämiseen.

Omasta jaksamisestaan huolehtiminen ei ole helppoa. Ei varsinkaan, kun suoriutumispaineita tulee sekä itseltään, että ympäristöstä. Pärjääminen vaatii taitoja, jotka ovat ehkä yksinkertaisia paperilla, mutta käytännössä yllättävän vaikeita. Kyky sanoa ei ja asettaa rajoja, kyky arvostaa itseään, kyky tunnistaa jaksamistaan rapauttavia tekijöitä ja vieläpä tehdä niille jotain, ovat kaikki “helpommin sanottu, kuin tehty” -tyyppisiä taitoja.

Toki ihan perinteiset “syö terveellisesti, nuku kunnon yöunet, liiku tarpeeksi, muista ottaa vapaa-aikaa ja nauti terveistä ihmissuhteista” ovat loistavia keinoja, mikäli sellaisia onnistuu arjessaan toteuttamaan. Stressiuupumukseen ajautuvat ihmiset eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti ole millään tavoin tyhmiä. Päinvastoin, usein on kyse todella älykkäistä ihmisistä. Kyllä he itsekin tietävät ihan hyvin, mikä on unen, palautumisen ja liikunnan merkitys. Kyllä he tietävät, että myönteiset sosiaaliset suhteet ja terveellinen ruoka auttavat jaksamaan.

Kun ihmisten kanssa keskustelee näistä aiheista, tuntuu usein siltä, että olemme tavallaan luovuttaneet ongelman edessä. On se stressi ja uupumus aika ikävä juttu, mutta minkäs teet, tämä nyt vain on tällaista… Kun ongelmaa on vaikeaa lähestyä ja vielä vaikeampi ratkaista, on helpompaa olla ajattelematta koko asiaa ja toivoa, että ehkäpä tämä tästä.

Joskus kaivattu helpotus tulee, joskus taas ei. Näyttää siltä, että pitkällä aikavälillä joidenkin tilanteet menevät kohti parempaa, joidenkin kohti huonompaa. Jotkut polkevat paikallaan. Ikävää heille, joiden uupumus ei helpotu ja vielä ikävämpää heille, joiden ongelmat vain pahenevat.

Näin mielenterveystoimijan näkökulmasta on tällä hetkellä vaikeaa nähdä, että ongelma tulee lähivuosina helpottumaan. Työnantajien työhyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävät toimet ovat toki hieno asia, mutta usein täysin riittämättömiä. Tyhy-päivä kerran puolessa vuodessa ja mahdollisuus käydä työterveyslääkärillä ei ihan hirveästi lohduta, kun muutoin painetaan tuhatta ja sataa. Rasittavan elämäntyylin jatkuessa pitkiä aikoja, saattavat ongelmat lieveilmiöineen kerrostua ja lisääntyä.

Mutta eletään ja katsellaan. Ehkäpä tämä tästä?

Rakkaudella,

Jevgeni

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia

viehtymys

Deittailun haasteet: Viehtymys ei synny hetkessä

Yksi aikuisten deittailun suurimmista haasteista on deittailijoiden kiireisyys. Ihmisten tapaamiselle ei tahdo riittää oikein aikaa ja siksi uusia ihmisiä tavataankin varsin harvoin ja lyhyesti. Tämä on ongelma, sillä viehtymys toiseen ihmiseen ei yleensä ole hetkessä syntyvä tunne.

Lue lisää »
laheisriippuvuus

Läheisriippuvuus ja sen hoito

Tänään aiheenamme on läheisriippuvuus. Sillä tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö on niin voimakkaasti kiinni toisessa ihmisessä, että se vaikuttaa haitallisesti hänen omaan elämään ja hyvinvointiin. Läheisriippuvainen henkilö yrittää usein kontrolloida suhteen toista osapuolta ja pitää hänet lähellään.

Lue lisää »