Näin saat rohkeutta videobloggaamiseen: 3 rohkeusvinkkiä!

Näin saat rohkeutta videobloggaamiseen 3 rohkeusvinkkiä

Kiinnostaako videobloggaus, mutta kameran edessä oleminen ja itsensä esillelaittaminen nettiin pelottaa? Nyt kun olen itse videobloggailut pari kuukautta, olen alkanut saamaan aiheesta kysymyksiä: Mistä löytää rohkeutta videobloggaamiseen ja ”tubettamiseen” eli YouTube-esiintymiseen? Tässä joitain ajatuksia aiheesta :)

(Jos haluat lukemisen sijaan katsoa nämä vinkit videolta, löydät videoversion tämän tekstin lopusta!)

1. Tärkeysharha

Yksi suurimmista vaikuttimista useimpien sosiaalisten pelkojen takana on niinkutsuttu tärkeysharha. Jostain syystä kuvittelemme, että muut ihmiset ovat jotenkin äärimmäisen kiinnostuneita meidän tekemisistämme. Kuvittelemme, että ellemme jatkuvasti suoriudu täydellisen hyvin, muut huomaavat sen heti ja pitävät meitä jotenkin pilkkanaan tai muuten vain huonoina ja naurettavina ihmisinä.

Todellisuudessa maailmassa on 7,4 miljardia ihmistä, joilla jokaisella on oma elämä: omat huolet, murheet, toiveet, unelmat ja arkiset ajatuksensa. Ihmiset ovat kiinnostuneita ennenkaikkea itsestään, he ajattelevat ennenkaikkea omaa elämäänsä. Muutamia ajatuksia uhrataan läheisimmille ihmisille, mutta pääasiassa mietiskelemme omia asioitamme. Tämä on lohduttavaa ja vapauttavaa, sillä ymmärtäessämme, että muita ei ihan oikeasti kiinnosta, olemme vapaita tekemään vapaasti sitä, mitä haluamme. Sinä et ole tärkeä ja minä en ole tärkeä. Se on todella hyvä asia.

Testailen tätä välillä huvikseni. Saatan mennä esimerkiksi kauppakeskuksen käytävälle ja laulaa kovaan ääneen hölmön laulun. Hämä-hämä-häkki kiipes langalle ja niin edelleen. Ja minä muuten olen niin huono laulamaan, että jopa oma äitini ilkkuu minua. Ja arvaa mitä? KETÄÄN EI KIINNOSTA. Ihmiset suovat minulle huomiota ehkä parin sekunin ajan, kunnes jatkavat elämäänsä ja unohtavat sen oudon tyypin, joka rallattelee hämähäkkibiisiä nuotin vierestä.  Ketään ei kiinnosta, joten olemme vapaita toteuttamaan itseämme varsin pitkälle, ennen kuin joku tosissaan kiinnostuu tekemisistämme.

2. Tottumismekaniikat

Videobloggaaminen eli kameralle esiintyminen ja itsensä esiin laittaminen nettiin tuntuu varmasti hemmetin kuumottavalta. Niin se tuntui minustakin vielä vloggausta aloitellessani. Mutta sen kuuluukin tuntua.

Ihmispsyykettä ei mitä ilmeisimmin ole suunniteltu niin, että uudet asiat tuntuisivat heti hyviltä. Kun teemme haastavia asioita ensimmäisiä kertoja, kehomme vapauttaa stressihormoneja. On aivan luonnollista, että epämukavuusalueella oleminen ei tunnu hyvältä.

Meihin on kuitenkin rakennettu myös loistavat tottumismekanismit (kaikkeen tottuu paitsi jääpuikoon perseessä, tiedät kyllä…). Kun vain jaksaa luovia sen alkuaikojen epämukavan olon läpi, tottuminen tulee tapahtumaan, aivan kuten on tarkoitettukin. Tähän voi olla vaikea aluksi uskoa, kun olo tuntuu niin hemmetin vaikealta, mutta kunhan vain jaksaa luottaa, niin palkinto eli rento ja itsevarma olo seuraa kyllä perästä.

Konkreettinen vinkki totuttautumiseen on esimerkiksi tämä: Laita kamera päälle, asettaudu sen eteen ja rupea juttelemaan. Ihan sama mitä. Kerro päivästäsi, ajatuksistasi, huolistasi, toiveistasi, hölmöile ja sekoile, heitä läppää, vääntele naamaa, ihan mitä vain. Tarkoitus on tottua kameran läsnäoloon ja sille esiintymiseen. Kukaan ei tule näkemään kuvaamiasi harjoitusvideoita, eli olet vapaa tekemään ihan mitä vain.

Sama pätee julkaisemiseen. Ensimmäistä kertaa ”julkaise” -napin painaminen on ihan järkyttävän kuumottavaa. Ensimmäistä kertaa oman videonsa jakaminen Facebook-seinällä on todella jännittävää. Mutta siihenkin tottuu. Toinen kerta on jo ihan vähän helpompi, kolmas kerta ihan vähän helpompi ja niin edelleen. Lopulta julkaiseminen ei enää edes tunnu missään ja alat melkeinpä kaipaamaan alkuaikojen jännitystä ;)

3. Kriitikoitakaan ei oikeasti kiinnosta

Se mikä kaikessa esilläolossa tietysti pelottaa, on kritiikin saaminen. Mitä jos joku ei tykkää, mitä jos joku pitää minua ihan pellenä, mitä jos näyttäydyn muiden silmissä sössöttävänä ja puhevikaisen ja hölmönä tyyppinä? Entä jos joku pahastuu jostain, mitä sanon ja ottaa minut tähtäimeensä?

Nämä kaikki ovat tietysti teoriassa mahdollisia ja jossain määrin ne toteutuvatkin. Pelkomme niitä kohtaan on kuitenkin todella vahvasti ylimitoitettu: Sadasta ihmisestä ehkä yhtä edes etäisesti kiinnostaa jättää kielteistä palautetta (tai edes katsoa videotasi alunperinkään) ja tuhannesta ihmisestä ehkä yksi lopulta jättää sen kielteisen palautteen (ja silloinkin se kertoo yleensä enemmän palautteen jättäjästä kuin sinusta…). Olen esiintynyt eri tahoilla netissä vuodesta 2011 ja olen edelleen hämmilläni siitä, miten käsittämättömän vähän kriittistä palautetta lopulta kohtaankaan. Tämä siitäkin huolimatta, että olen aika vahvasti mielipiteitä jakava kaveri. Samaa ovat sanoneet kaikki, joiden kanssa olen aiheesta puhunut: Kritiikkiä pelätään aivan liikaa ja sitä tulee lopulta todella vähän.

Oma kokemukseni on jopa päinvastainen: Bloggaamisen ja videobloggaamisen kautta olen saanut lukuisia uusia ystäviä ja seuraajia, mikä on tuntunut tosi huipulta. Vihamiehiä ei ole kuulunut.

Toivottavasti näistä vinkeistä oli edes pientä iloa :) Alla vielä sama videomuodossa. Ota homma haltuun :)

Rakkaudella,

Jevgeni

Muuta aiheeseen liittyvää:

Lämmin kiitos lukemisesta!

(Visited 194 times, 1 visits today)

0 comments… add one

Leave a Comment