Tämänkertainen teema on vihan ja katkeruuden kehä ja sen vaikutus elämäämme.
Heti alkuun haluan tehdä selväksi, että kyseessä ei ole totutun kaltainen sormenheristelyteksti, jollaisia tämän aiheen ympärillä näkee paljon. Tässä ei tulla sanomaan että tsot tsot, lopetappas vihaaminen, koska viha on tuhmaa. Blogini ei ole moralisoiva aktivistiblogi enkä minä ole (nuoruuden hippivaiheestani huolimatta) kukkahattuun pukeutuva pasifisti.
Sen sijaan tämä on mielenterveys- ja elämänhallintablogi. Siitä näkökulmasta käsittelemme tänään myös vihaa ja katkeruutta.
Vihan käsitteleminen on tarkoituksenmukaista aloittaa myöntämällä sen, että me ihmiset olemme keskimäärin melkoisia äkäpusseja. Vihaamme milloin mitäkin ja milloin ketäkin. Osaamme vihata niin asioita, ihmisiä kuin itseämmekin.
Vihan tunne ja kyky vihaamiseen ei ole kehittynyt meille sattumalta, vaan niille on vahvat evolutiiviset perusteet. Evoluutiobiologiset ja -psykologiset tutkimukset ovat ehdottaneet, että vihan osoittamisesta on ollut hyötyä niin selviytymisessä, sosiaalisuudessa ja yhteistyössä, pariutumisessa, konfliktinratkaisussa, motivaatiossa kuin resurssikilpailussakin. Me ihmiset emme lähtökohtaisesti vihaa turhaan, vaikka turhaakin vihaa on olemassa hyvin paljon.
Vihan ja katkeruuden hinta
Vihalla ja katkeruudella on hintansa. Kummankaan tunteminen ei ole terveyden sekä mielenterveyden näkökulmasta ilmaista. Tämä hinta voidaan jakaa karkeasti kahteen osaan: fysiologiseen ja sosiaaliseen.
Vihan fysiologinen hinta
Fysiologinen hinta viittaa näiden tunteiden kehoa kuluttavaan vaikutukseen. Viha on varsin intensiivinen tunne, joka on vahvassa yhteydessä myös stressireaktioon.
Stressireaktion tehtävä on mobilisoida kehomme resursseja ja nostaa hetkeksi suorituskykyämme. Vihastuessamme ja/tai stressaantuessamme sydän- ja verisuonijärjestelmämme sekä endokriinijärjestelmämme käy ylikierroksilla. Kun tämä toistuu vain harvakseltaan, ei asiassa ole mitään ongelmaa. Kehomme kestää sen varsin hyvin.
Sen sijaan liian usein toistuessaan (tai pahimmillaan kroonistuessaan) stressireaktiosta johtuva rasitus muuttuu liialliseksi. Ajan myötä se rupeaa kuluttamaan kehoamme. Tätä kutsutaan allostaattiseksi rasitukseksi (eng. allostatic load).
Paljon stressiä kokevien ihmisten tiedetään sairastuvan helpommin ja sairastavan enemmän. Heidän tautiensa tiedetään myös etenevän nopeammin. Heillä esiintyy enemmän vakavia sairauksia ja rankan stressin myös tiedetään lyhentävän elinikää jopa 15 vuodella!
Vaikka stressi sinänsä on varsin arkinen ilmiö, ei siihen kannata suhtautua kevyesti, sillä sen hinta terveydellemme on varsin todellinen.
Vihan sosiaalinen hinta
Vihan sosiaalisella hinnalla viitataan vaikutukseen, joka sillä on sosiaaliseen elämäämme ja ihmissuhteisiimme.
Toisinaan viha lähentää meitä muihin ihmisiin, sillä samaa asiaa vihaavat henkilöt viihtyvät usein keskenään. Vihassa kylpevä ihminen voi löytää kaltaistensa joukosta oman heimonsa. Pääasiassa viha on kuitenkin myrkkyä ihmissuhteillemme. Mekanismi tämän taustalla on seuraava:
Vihaisen ihmisen seura on usein monin tavoin raskasta. Vihaa ilmaiseva ihminen tuntee vahvasti ja myös ilmaisee itseään vahvasti. Hän käyttää usein rankkaa kieltä (“vittu ne pitäis kaikki perkele tappaa!“) ja saattaa vaikuttaa eri tavoin aggressiiviselta ja jopa arvaamattomalta.
Kaikkia tämä ei haittaa, mutta pääasiassa muut ihmiset kokevat tuolla tavoin käyttäytyvän ihmisen seuran varsin raskaaksi ja epäpalkitsevaksi. Vihaiseksti käyttäytyvän ihmisen seurassa olevat joutuvat keskittymään ja näkemään vaivaa, jotta tulisivat toimeen äkäpussin kanssa. He joutuvat olemaan tarkkana esimerkiksi sanoista ja ilmasuista, joilla äkäpussille puhuvat. Heitä saattaa esimerkiksi ahdistaa ajatus siitä, että omilla reaktioillaan he saavat äkäpussin entistä vihaisemmaksi.
On tyypillistä, että toistuvasti vihaansa ilmaiseva henkilö etääntyy ajan myötä muista ihmisistä. Kaverit soittelevat ja kutsuvat yhteisiin menoihin aina vain harvemmin, sillä eivät enää entiseen tapaan nauti katkeroksi muuttuneen ihmisen seurasta.
Tämän huomaaminen taas saattaa katkeroittaa vihaista ihmistä entisestään. Syntyy itseään ylläpitävä kierre: No ei sitten, jos ei kerta seura enää kelpaa! Ollaan sitten yksin ja entistä vihaisempia kaikille ja kaikelle!
Toisinaan tilanne johtaa siihen, että ihminen hakeutuu jatkossa muiden kaltaistensa seuraan, sillä muualle hänen on enää vaikeaa sopeutua. Mamuvihaaja löytää paikkansa Odinin soturien joukosta ja äärivihainen feministi tai miesasiamies löytää paikkansa netin myrkyllisiltä keskusteluforumeilta.
Oman heimon löytämisessä ei toki ole itsessään mitään vikaa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää tällaisen rajun kuplautumisen hintaa. Mitä radikaalimpaan vihakuplaan henkilö ajautuu, sitä vähemmän tervetullut hän on sen jälkeen tavisten seuraan, sillä siellä häntä pidetään outona, rasittavana tai pelottavana.
Onko viha hintansa arvoista?
Jos huomaa itse uponneensa syvälle vihan maailmaan, on mielestäni hyvä pysähtyä pohtimaan asian arvoa itselleen. Viha on kyllä koukuttava ja omalla tavallaan yllättävänkin nautinnollinen tunne. Mutta onko siinä kylpeminen sen fysiologisen ja sosiaalisen hinnan arvoista?
Yksi vihan mukanaan tuoma etu ovat ne merkityksellisyyden kokemukset, joita jonkin asian tai ihmisryhmän vihaaminen tuo mukanaan. Kun vihaamme jotakin asiaa tai ihmisryhmää, saatamme kokea olevamme hyvän asian tai hyvien ihmisten puolella. Saatamme kokea käyvämme jonkinlaista tärkeää ja jaloa taistelua. Viha motivoi ja antaa elämälle sisältöä.
Tässä tapauksessa on kuitenkin tärkeää erottaa tunne ja tekeminen toisistaan. Mikään ei estä meitä toimimasta itsellemme tärkeiden asioiden puolesta silloinkin, kun mukana ei ole jotakin tiettyä tunnetta. Tässä tapauksessa vihaa.
Vaikka viha motivoikin, se ei ole ainoa eikä edes tärkein motivaation lähde. Itsellemme merkityksellinen toiminta ei varsinaisesti edellytä vihaa, vaikka viha antaakin sille tiettyä ylimääräistä potkua.
Voiko identiteettinsä rakentaa muun kuin vihan varaan?
Nykyään puhutaan paljon identiteeteistä. Ihmisille tuntuu olevan tärkeää pohtia minuuttaan. Mitä ja keitä me olemme?
Usein identiteetit eli minäkäsitykset rakentuvat erilaisten vastakkainasettelujen varaan. “Minä olen ihminen, joka kannattaa asiaa X ja vihaa asiaa Y“.
Ja mikäpäs siinä on ollessa. Kuten alussa kirjoitin, ei tämä ole mikään moralisoiva teksti. Jos vihaaminen on itselleen tärkeää, niin se saa sitä olla. Emme me ihmiset yleensä ihan turhasta olla vihaisia.
Samalla on hyvä tiedostaa, että identiteettinsä voi rakentaa todella monen erilaisen asian varaan. Viha on lopulta vain yksi vaihtoehto. Kun lisäksi ottaa huomioon vihan varsin raskaan hinnan, niin on soveliasta kysyä: miksi identiteettiään ei rakentaisi jonkin sellaisen varaan, josta ei joudu maksamaan vastaavaa hintaa?
Vihan kokeminen vaikuttaa olevan raskasta myös ihmiselle itselleen. Välillä kuulee, kuinka “vihasta parantuneet” ihmiset kuvaavaat vihantäytteistä menneisyyttään esimerkiksi kirjoissa tai haastatteluissa. Toistuva teema näissä kertomuksissa on se, että vihan kantaminen oli lopulta todella kuluttavaa ja kävi ajan kanssa aina vain raskaammaksi. Vihasta paranemista taas kuvataan esimerkiksi ilmasuin kuten “ihan kuin raskas taakka olisi noussut harteilta“.
Toistuva teema samaisissa kertomuksissa on myös eräänlainen vihan turhuus. Vaikka viha perustuisikin ihan todellisiin syihin ja olisi oikeutettua, ei sen kanssa eläminen lopulta johda niihin lopputulemiin, joihin viha meitä kehottaa. Olen nähnyt tätä kuvattavan kahdella versiolla samasta “vanhasta viisaudesta”:
“Viha on kuin joisi myrkkyä ja odottaisi toisen ihmisen sairastuvan siihen.”
“Viha on kuin pitäisi kädessään hehkuvia hiiliä ja odottaisi, että toinen ihminen polttaa itsensä”.
Itsehän siihen myrkkyyn kai sairastuu ja itsehän sitä kätensä kai polttaa.
Kuten alussa sanottu: viha on inhimillinen ja monissa tilanteissa hyödyllinenkin tunne. Siihen pysyvästi uppoutumisen arvoa kannattaa kuitenkin pohtia varsin tarkkaan, sillä vihalla on hintansa.
Rakkaudella,
Jevgeni
