Hei!
Hesarissa oli pari päivää sitten mielipidekirjoitus, joka kuvaa mielestäni hyvin erästä nykypäivän ongelmaa. Mielipiteen kirjoittaja kuvailee itseään toistaiseksi terveeksi ylipainoiseksi ihmiseksi, jolla olisi kyllä halua laihtua, mutta joka ei ole kokenut saaneensa siihen laadukasta tukea terveydenhuollon ammattilaisilta.
Työskentelen itse elämänhallinnan ja mielenterveyden parissa ja olen kuullut tämän saman tarinan sekä monen asiakkaan, että myös ei-asiakkaan suusta. Yllättävän moni kokee, ettei ole saanut ammattilaiselta laadukasta palvelua. Ammattilainen voi tässä tapauksessa tarkoittaa lääkäriä, psykologia, jonkinlaista terapeuttia tai oletettavasti ketä tahansa koulutettua terveydenhoitoalan ammattilaista.
Tunnen myös valtavan monia eri terveydenhoitoalan ammattilaisia ja tiedän, että he tekevät työssään kyllä parhaansa. Kyse ei ole ainakaan lähtökohtaisesti siitä, että ammattilaiset tietoisesti loisivat tilanteita, joissa asiakas ei saisi heiltä laadukasta palvelua. Mistä siis johtuu, että hyvää palvelukokemusta ei aina synny?
Ensin haluan tänään hieman spekuloida ja listata muutamia mahdollisia osasyitä näihin epätyydyttäviin asiakaskokemuksiin. Tämä voi olla tärkeää siksi, että ymmärtämällä sekä omaa, että ammattilaisen näkökulmaa voi meidän olla helpompaa suhtautua ymmmärryksellä myös siihen, miksi apua ei tunnu olevan tarjolla. Nämä tuskin ovat koko totuus, mutta ainakin huomioonotettavia asioita.
Tekstin jälkimmäisellä puoliskolla taas nostan esiin muutamia mahdollisia ratkaisuja, joita voi kokeilla silloin, kun on itse joutunut tilanteeseen, jossa ei koe saavansa ammattilaiselta apua, tässä tapauksessa esimerkiksi ylipaino-ongelmaansa.
Mistä epätyydyttävä asiakaskokemus siis mahdollisesti syntyy?
1. Kohdatuksi tulemisen kokemuksen uupuminen
Tämä asia nousee keskusteluissa esiin kaikkein useimmin. Usein ilmeisesti oltaisiin valmiita hyväksymään sekin asia, ettei tehokasta täsmähoitoa ole aina mahdollista saada, kunhan ammattilainen olisi vastaanotollaan “edes kohdannut” heidät. Kohtaaminen tarkoittanee tässä sitä, että asiakkaiden kokemuksia kuunnellaan tarkkaavaisesti, niihin perehdytään ja ne otetaan tosissaan.
Sinänsä tämä on ihan peruskauraa: ihmisellä on tarve tulla kohdatuksi sosiaalisessa elämässään arvostavalla ja kunnioittavalla tavalla. Terveydenhuollon piiriin hakeutuvalla ihmisellä uskoisin tämän tarpeen vain korostuvan. Esimerkiksi lääkärille tai terapeutille hakeutuvalla henkilöllä on lähtökohtaisesti jokin hyvinvointiin liittyvä ongelma, joka aiheuttaa hätää, ahdistusta tai epävarmuutta. Tällöin kohdatuksi tulemisen tarve voi olla kiva.
Monia terveydenhuollon ammattilaisia (ymmärrettävästi) ärsyttää se, että jotkin ihmiset hakeutuvat mieluummin “vaihtoehtoisten hoitojen” piiriin, kuin luottavat koululääketieteeseen. Vaihtoehtohoidot voivat tarkoittaa tässä sekä mahdollisesti vaikuttavia, mutta ei tarpeeksi tutkittuja hoitoja, että syvälle huuhaankin piiriin kuuluvia hoitoja, kuten sitä paljonpuhuttua yksisarvis-enkeliterapiaa.
Itse mielenterveyden parissa työskentelevänä tätä vaihtoehtohoitoihin hakeutumista on tavallaan helppoa ymmärtää. Se, että jokin yksisarvis-energiahoitaja kuuntelee asiakastaan ensin tunnin ajan häneen täysillä keskittyen ja asiakkaan tilannettaan myötäeläen, tuntuu varmasti miellettömän upealta, kun ollaan ensin petytty tarpeeksi monta kertaa oikean lääkärin vastaanotolla. Se, että itse hoito ei perustuisi yhtään mihinkään, voi tässä tilanteessa olla asiakkaalle aivan toissijaista. Tarpeemme tulla kohdatuksi – erityisesti silloin, kun meillä on jokin hätä – on merkittävän suuri.
Tästä on sinänsä turhaa kuitenkaan syyllistää ammattilaisia. Rankka työ, pitkät päivät, rajalliset resurssit ja liian lyhyet vastaanottoajat eivät ihan hirveästi paranna sitä todennäköisyyttä, että asiakasta edes voisi kohdata laadukkaasti, vaikka halua siihen olisikin (ja sitä kyllä on). Toisaalta ammattilaisten aggressio vaihtoehto- ja huuhaahoitojen tarjoajia kohtaan näyttäytyy sekin hieman asiattomana, jos näiden hoitojen suosio tosiaan perustuu osaltaan siihen, etteivät koululääketieteen edustavat pysty tarpeeksi hyvin tarjoamaan asiakkaittensa kaipaamaa tukea ja turvaa.
2. Tarpeeksi yksilöllisen lähestymistavan puute
Sen lisäksi, että me ihmiset olemme keskimäärin epävarmoja olentoja, jotka kaipaavat tukea ja ymmärrystä, me kaipaamme sitä kukin omalla tavallamme. Se, millaista tukea kaipaamme, vaihtelee siis ihmisestä ihmiseen.
Elämänhallinnan parissa työskennellessä korostuu usein sekin, että ihmisillä on usein jo vastaanotolle hakeutuessa varsin hyvä käsitys siitä, miten heidän ongelmansa ratkeaisi. He kaipaavat usein lähinnä laadukasta ohjausta näiden ratkaisujen käyttöönottamiseen. Haaste on usein siinä, että erilaiset ihmiset kaipaavat hieman erilaista ohjausta. Joku voi esimerkiksi kaivata “kädestä pitelyä” eli yksinkertaisia ja selkeitä ohjeita jonkin tekemiseen sekä myötäkulkemista prosessin ajalle. Joku toinen voi nauttia rankastakin motivoiduksi tulemisesta. Joku kaipaa hellää ja ymmärtävää kuulluksi tulemista. Joku taas haluaa päinvastoin “suoraa ja rehellistä puhetta”.
On ymmärrettävää ja inhimillistä, että eri ammattilaisten kommunikointi- ja työskentelytyylit eivät ole välttämättä yhteensopivia juuri kyseisen asiakkaan tyylin kanssa. Tämä korostuu erityisesti terapiatyössä. Onnistuneen hoitotuloksen kannalta on usein tärkeämpää, että oman terapeutin kanssa “löytyy yhteinen kemia” kuin se, millaisia meriittejä kyseisellä terapeutilla on. Tämän “kemian” etsimisen varjopuoleksi on toisaalta nykypäivänä muodostunut ns. terapeuttishoppailuilmiö, jossa sitä juuri täydellisesti klikkaavaa terapeuttia etsitään loputtomiin, vaikka “ihan hyväänkin” tyytyminen voisi olla pidemmän päälle parempi ratkaisu.
Jos kuitenkin puhutaan esimerkiksi lääkärin vastaanotosta, on huomioitava, että myös vastaanotolle tarjotut puitteet voivat rajoittaa eri kohtaamistyylien käyttämistä. 10 minuutin vastaanottoajalla ei varmaan ihan hirveästi mitään kuuntelevia ja hellästi kohtaavia tyylejä pystytä tehokkaasti soveltamaan, vaikka halua siihen olisikin.
3. Liian suppea tilannekuva ilman mahdollisuutta sen laajentamiseen
Useiden terveydellisten ongelmien, kuten tässä tapauksessa ylipainonkin syyt ilmeisesti vaihtelevat melko yksinkertaisista hyvin monimutkaisiin. En oikeastaan tiedä ylipainosta hölkkäsen pöläystä. Sen sijaan tunnen elämänhallinnan haasteita sekä niihin liittyviä mielenterveyden ongelmia. Niissä keskeistä on usein se, että ongelmaa on hyvin hankalaa hoitaa tehokkaasti, jos ongelman “ekosysteemi” eli kaikki ongelmaan mahdollisesti liittyvät tekijät eivät ole kunnolla tiedossa. Ihmisen henkilökohtainen historia, henkilökohtaiset reagointitavat ja taipumukset eri tilanteissa, genetiikka, sosiaalinen ja kulttuurillinen ja yhteiskunnallinen ympäristö, itseohjautuvuus ja minäpystyvyyden määrä… Nämä ja monet muut tekijät vaikuttavat kaikki eri tavoin siihen, kuinka elämänhallinnallisia ongelmia voi ratkaista.
Mitä huonommin ihmisen henkilökohtaisen tilanteen tuntee, sitä vaikeampaa on löytää mahdollisimman tehokasta ratkaisua. Silloin joudutaan esittämään epätarkkoja “patenttiratkaisuja”, kuten esimerkiksi tuossa Hesarin mielipidetekstissäkkin mainitaan:
“Hoidoksi on rutiininomaisesti tuputettu kuvia terveellisistä ja epäterveellisistä aterioista ja välipaloista sekä tietoa arkiaktiivisuuden tärkeydestä, vaikka kaikki tämä on jo tuttua.”
Tämä on ikävä tilanne sekä ammattilaisten, että heidän asiakkaidensa kannalta. Oman kokemukseni mukaan ammattilaisilla on kyllä todellinen halu auttaa, mutta tarjotuissa puitteissa (esimerkiksi ne vähäiset resurssit) on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta aidosti uppoutua asiakkaan henkilökohtaiseen tilanteeseen.
4. Ammattilainen ei kommunikoi selkeästi
Moni tuntuu kokevan, ettei saa ammattilaisen vastaanotolla “selkeitä ohjeita” siihen, mitä pitäisi tehdä. Syitä tälle voi kuvitella useita.
- Ehkä ammattilainen keskittyy hoitamaan vain selkeästi oman osansa. Esimerkiksi lääkäri saattaa kokea osakseen hoitaa lähinnä ylipainosta johtuvia terveydelle kielteisiä seuraamuksia.
- Tai ehkäpä ongelma on niin moniulotteinen, ettei ammattilainen halua nostaa mitään tiettyä ratkaisumallia ylitse muiden. Tai ehkä hän luottaa asiakkaan omaan kykyyn valita eri vaihtoehdoista itselleen mieluisimman.
- Tai ehkäpä vastaanotolla ei ole tarpeeksi aikaa laadukkaaseen kommunikaatioon.
- Ehkäpä taas asiakkaan ja ammattilaisen kommunikointitavat taas vain poikkeavat toisistaan siten, ettei asiakas saa kiinni ratkaisukeinosta, vaikka ammattilainen sellaisen olisikin esittänyt
Niin tai näin, jää asiakkaalle helposti hämmentynyt olo. Mitä seuraavaksi pitäisi siis oikein tehdä?
5. Ongelman yli-yksinkertaistaminen ja väheksyvä ote
Arkipuheessa elämänhallinnan ongelmia usein yksinkertaistetaan hieman väheksyvällä ja asiattomalla tavalla:
- “Ylipaino on vain sitä, että syöt liikaa. Syö vähemmän, niin kyllä se siitä!”
- “Työttömyys johtuu vaan siitä, ettet hae töitä tarpeeksi tosissasi!”
- “Köyhyys on vain sitä, ettet tee tarpeeksi rahaa siihen nähden, kuinka paljon sitä käytät!”
Ja siis… joo, tavallaan. Kyllähän asian noin voi ilmaista, mutta kun se näin ilmaistaan, aiheutetaan usein vahinkoa. Sen lisäksi, että tässä ilmaisutavassa oikein mukavasti suu hymyssä syyllistetään valmiiksi hankalassa tilanteessa olevaa ihmistä, tehdään siinä myös monimutkaisesta ongelmasta niin yli-yksinkertainen, että onnistutaan samalla vaikeuttamaan sen ratkaisua. Samalla tullaan mukavasti väheksyneiksi ihmisen älyä. Kyllä kai ylipainoinen ihminen on saattanut ihan vain muutaman kerran ajatella sitä syömisensä määrää ja työtön on hänkin ihan vain muutaman kerran pohtinut sitä, kuinka niitä töitä voisi saada. On toki ihan mukavaa, että ihmiset antavat toisillaan (usein sinänsä ihan hyvää tarkoittavia) neuvoja, mutta jos ongelma olisi toisiaan noin yksinkertainen, niin eiköhän se olisi jo ratkennut.
Ammattilaiset eivät toki lähtökohtaisesti viesti asiakkaileen tähän sävyyn. Ainakin sellaista on vaikea uskoa. Kuitenkin esimerkiksi se, että ylipainoiselle ihmiselle näytetään niinkin yleistä ja laajasti tiedossa olevaa ratkaisua kuin lautasmallia, sisältää sen oletuksen, ettei asiakas ole itse asiaa jo pohtinut. Tästä tulee helposti asiakkaalle väheksytty olo.
Ei toki varmaankaan ole ammattilaisen tehtävä tietää, mitä asiakas jo on tai ei ole mielessään pohtinut. Lähtökohtaisesti vaikka tämän lautasmallin näyttäminen lienee siis ammattilaisen näkökulmasta täysin perusteltua. Tämä ei kuitenkaan poista mahdollista väheksytyksi tulemisen tunnetta. Osa ongelmaa lienee tässä myös se, että me ihmiset koemme tulevamme väheksytyiksi todella, todella herkästi.
Luulen, että usein ollaan tilanteessa, jossa “ei voi voittaa”. Jos ammattilainen ei näytä edes sitä lautasmallia, hoitaa hän tehtävänsä ehkä huonosti (tässä olisi tosin hyvä tuntea yleisesti käytössä olevat hoitorutiinit ja hyvän hoidon kriteerit, jotta tästä voisi sen tarkemmin edes puhua). Jos hän näyttää lautasmallinsa, saattaa asiakas kokea olonsa väheksytyksi. Altistutaan siis tilanteille, jotka päätyvät joka tapauksessa epätyydyttävästi, mikä on ikävää sekä asiakkaan, että ammattilaisen kannalta.
6. Ammattilainenkin on vain ihminen
Suomalaisten valtava luottamus ammattilaisten kyvykkyyttä kohtaan on melkeinpä ihailtavaa. Ja laadukasta ja hienoa työtähän he tekevät. Siltikin on hyvä muistaa, että hekin ovat vain ihmisiä, jotka eivät ymmärrettävistä ja inhimillisistä syistä kykene aina tarjoamaan parastaan. Tämä pätee toki alaan kuin alaan, mutta varsinkin terveydenhoitoalan vaatimukset tuntuvat olevan niin korkeat, että on hämmästyttävää, että ammattilaisemme jaksavat niitä edes jotenkuten. Ymmärrän ihan hyvin, että kroonisesti väsynyt vastaanottolääkäri tai hoitaja tuputtaa asiakkailleen toisinaan keskinkertaisia patenttiratkaisuja, sillä yksilöllinen ja laadukas asiakastyö on varmasti ihan hemmetin raskasta.
Eihän täydellisessä maailmassa olisi väsyneitä ammattilaisia keskinkertasine ratkaisuineen, mutta me emme sellaisessa maailmassa toistaiseksi elä. Ei kovin kiva juttu tämä, mutta eiköhän tämäkin asia hoidettaisi paremmin, jos se olisi helppoa.
Osaongelma on lääkäriystävieni mukaan myös se, että ammattilaisilta myös odotetaan toisinaan liikoja. Lääkärin tulee tietää ratkaisu kaikkeen ja piste. Ihmiskeho on kuitenkin niin monimutkainen kokonaisuus, ettei paraskaan lääkäri voi ymmärtää siitä kaikkea. Kun huomioon ottaa lisäksi sen, että kehomme toimivat jossain määrin yksilöllisellä tavalla ja sen, että myös jokaisen elinympäristö ja elintavat ovat hieman erilaiset, on käytännössä hyvin vaikeaa kyetä antamaan kaikissa tilanteissa toimivia ratkaisuja.
7. Asiakas ei tiedä, mitä tarvitsee ja/tai hänen odotuksensa ovat ylimitoitetut
Seuraava voi kuulostaa hyvin asiattomalta ja ärsyttävältä, mutta voi olla usein tärkeä osa ongelmaa. Ainakin mielenterveys- ja elämänhallintatyössä tämä on niin toistuva ilmiö, että voisin kuvitella sitä esiintyvän myös terveydenhuollossa. Asiakkaan oma näkemys ongelman ratkaisusta on toisinaan niin erilainen kuin ammattilaisen, että asiakas siksi pettyy tai turhautuu ammattilaisen toimintaan.
Esimerkiksi huippuahdistavan ja riitaisan parisuhdetilanteensa vuoksi terapeutin vastaanotolle hakeutunut asiakas ymmärrettävästi haluaa riitojen loppuvan ja tilanteensa paranevan niin nopeasti, kuin mahdollista. Kun terapeutti sitten alkaakin sitten kyselemään (asiakkaan mielestä) hähmäisiä ja turhahkoja kysymyksiä jostain lapsuuden kiintymyssuhteista ja ehdottaa ensitapaamisen lopuksi “aluksi muutaman kuukauden hoitosuhdetta”, voi se ymmärrettävästi tuntua asiakkaasta hemmetin ärsyttävältä ja lannistavalta. Ongelmaan ei tarjotakaan sitä helppoa ja selkeää ratkaisua, jonka asiakas halusi.
Ainakin elämänhallinnan ja mielenterveyden tapauksessa on hyvin tavallista, että valtavasti aikaa kuluu ongelman taustojen kartoittamisessa ja ongelman luonteen ymmärtämisessä. Jos sitä ei tehdä, voi olla vaikeaa tarjota kovinkaan osuvia ja tehokkaita ratkaisuja. Mikäli tätä ei onnistuta kommunikoimaan asiakkaalle ymmärrettävästi, voi se ymmärrettävästi aiheuttaa asiakkaassa turhautumista.
En tiedä missä määrin tämä sama pätee terveydenhuollon piirissä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla sekä ammattilaisten, että asiakkaiden kokemuksia tästä.
(Osa tästä ongelmasta lienee peräisin toki myös markkinoinnista, Markkinointi on jo vuosikymmeniä rakastanut “helppojen ja nopeiden!” ratkaisujen esiintuontia, sillä helppo ja nopea ovat markkinoinnissa kuin taikasanoja. Jos kirjoittaisin esimerkiksi tämänkin tekstin otsikon perään “Helppo ja nopea ratkaisu!”, se todennäköisesti moninkertaistaisi lukukerrat. Olemmeko ehkä niin tämän helppo&nopea-kommunikointitavan kyllästämiä, että olemme oikeasti alkaneet odottaa saavamme nopeita ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin?)
Kuinka toimia, jos ei koe saavansa ammattilaisilta laadukasta apua?
Kuinka siis toimia, jos ei ole itse onnistunut saamaan ammattilaisilta kaipaamaansa apua, mutta haluaisi kuitenkin löytää ratkaisin ongelmaansa, tässä tapauksessa ylipainoon?
Tämä on varmasti hyvin epätyydyttävä vastaus, johtuen ennen kaikkea siitä, että itse ongelmakin on monimutkainen. Jos ylipaino olisi oikeasti yksinkertaisesti hoidettava ongelma, ei sen hoitamisen ympärille ei olisi syntynyt näin valtavaa teollisuutta. Se, että ihmiskunta kamppailee ylipainon kanssa vuodesta toiseen ja on monessa paikassa “häviämässä taistelun” (ylipainon lisääntyessä eri väestöjen keskuudessa) on mielestäni varsin konkreettinen todiste siitä, että kyse on varsin monimutkaisesta ja hankalasti hoidettavasti ilmiöstä. Siksi myös tämä epätyydyttävä vastaus. Kuinka siis toimia, jos ei koe saavansa ammattilaisilta laadukasta apua ongelmaansa?
Suosi osaratkaisuja
Moni elämänhallintaan liittyvä moniulotteinen ongelma ratkeaa usein ainakin osittain lähestymällä sitä pitkällä aikavälillä usealla eri tavalla. Etsimällä aktiivisesti keskenään erilaisia ja elämän eri osa-alueille tähdättyjä ratkaisukeinoja, voimme pelata ns. todennäköisyyspeliä. Mitä useampaa vaihtoehtoista ratkaisumallia kokeilemme, sitä todennäköisemmin ainakin jotkin niistä toimivat jotenkuten.
Korostan vahvasti sanaparia “toimivat jotenkuten”. On tärkeää luopua ajatuksesta, että löytyisi jokin yksittäinen keino, joka ratkaisee ongelman kertaheitolla. Sellaisia löytyy valitettavan harvoin. Paljon varmempi ratkaisu on soveltaa samainaikaisesti useaa edes jotenkuten toimivaa osaratkaisua. Yhdessä ne mahdollistavat sen, että ongelma ratkeaa edes osittain. Usein osittainen ratkaisu on paras mahdollinen vaihtoehto, niin epätyydyttävältä kuin tämä kuulostaakin. Vähän on parempi kuin ei mitään.
Tässä siis muutamia lyhyesti listattuja “osaratkaisuja”, joilla ylipainoaan tai vastaavia haasteita vastaan voi pyrkiä kamppailemaan. Osa näistä on itsestäänselviä, osa taas hieman harvemmin käytettyjä. Osa saattaa kuulostaa ärsyttäviltä ja asiattomilta, mutta koen niidenkin mainitsemisen arvokkaaksi, sillä lukijana sinulla on mahdollisuus itse päättää, mitä näistä ajattelet ja mitä haluat soveltaa juuri omassa elämässäsi.
Vaihtoehtoisia osaratkaisuja:
Aktiivinen tiedonhaku eri ammattilaisilta
Kun yksi ammattilainen ei onnistu auttamaan, ehkä joku toinen onnistuu. Jokaisen lääkärin tai terapeutin tai henkilökohtaisen valmentajan ei voi olettaakaan olevan juuri minun ongelmaani ymmärtävä tiedon aarreaitta. Lisäksi jotkin aiheet jakavat mielipiteitä myös ammattikuntien sisällä (esimerkki). Monimutkaisissa ongelmissa tällainen “ammattilaisten shoppailu” voi toisinaan johtaa hyvillekin jäljille.
Monelle suomalaiselle lääkäri tuntuu olevan ainoa vakavasti otettava terveydenhuollon ammattilainen (enkä ollenkaan väheksy lääkäreitä, myös oma kumppanini opiskelee sellaiseksi), mutta jos lääkäreiltä ei tunnu saavan riittävää apua, voi pohtia myös eri alojen ammattilaisten kokeilua. Ylipaino ei ole vain terveydellinen, vaan yleensä myös psykologinen ja elämänhallinnallinen haaste.
Aktiivinen tiedonhaku eri ihmisiltä
Kun elämässä on ongelma, siitä voi halutessaan jutella ihan kaikkien kanssa. Toisinaan joku saattaa tipauttaa yllättävänkin hyviä oivalluksia ja tiedonjyväsiä, joiden avulla voimme päästä lähemmäs ongelman ratkaisua.
Nykyään tuntuvat olevan suosittuja myös erilaiset sosiaalisen median ryhmät, joissa ihmiset jakavat keskenään omia kokemuksiaan ja niksejään silloin, kun eivät koe löytävänsä ratkaisua ammattilaisilta. Viime vuosina esimerkiksi sisäilma/homealtistuneet ovat perustaneet tällaisia ryhmiä. On toki hyvä myös muistaa, että tietoa on kaikenlaista ja usein voimme saada muilta myös potentiaalisesti haitallista informaatiota. Omaehtoinen tietojen hakeminen kannattaakin yhdistää aina terveeseen kriittisyyteen ja järkeilyyn.
“Ammattilainen ratkaisee tämän” -asenteesta luopuminen
On upeaa, että voimme pääasiassa luottaa ammattilaisten laadukkaaseen työnjälkeen. Ammattilaisten keskimääräinen kyvykkyys ei kuitenkaan tarkoita, että he voisivat aina ratkaista koko ongelman puolestamme. Useampi lääkäriystäväni on kertonut, kuinka moni ihminen saapuu vastaanotolle ja odottaa lääkäriltä täydellistä ratkaisua ongelmaansa, ilman, että on itse samalla valmis tekemään omaa osaansa.
Ammattilainen on usein vain yksi osa ongelman ratkaisua, mutta ei sen ainoa ja kaikkivoipa ratkaisija. Usein vaaditaan myös asiakkaan omaa panosta, joka voi joissain tapauksissa olla varsin suuri. (Osa ongelmaa on toki se, että ammattilaiset eivät aina onnistu kommunikoimaan tätä tyydyttävällä tavalla. Usein asiakkaalle jää varsin epäselväksi, mitä hänen seuraavaksi pitäisi käytännössä tehdä.)
Turhautumisen ja epäreiluuden sietokyky
Pitkäaikaiset elämänhallinnan ja terveyden ongelmat kuluttavat ja turhauttavat. Kun usealta ammattilaiseltakaan ei tunne saavansa apua, iskee helposti turhautuminen. Jos edes he eivät voi minua auttaa, niin kuka sitten? Pitäisikö vain luovuttaa?
Tämä on yleinen ja ymmärrettävä kokemus. Kun itse yrittää kaikkensa ongelmansa ratkaisemiseksi, mutta ei silti saa tarvitsemaansa tukea, voi se tuntua hyvin epäreilulta. Tässä mielessä maailma onkin tavallaan epäreilu. On epämiellyttävä tosiasia, että toisinaan “jäämme yksin ongelmiemme kanssa”. Tämän epäreiluuden hyväksyminen ja siitä huolimatta eteenpäin jatkaminen voi olla hyvin hankalaa, mutta onnistuessaan se lisää myös ongelman ratkeamisen todennäköisyyttä pitkällä aikavälillä.
Samanaikainen ongelmanratkaisu elämän eri osa-alueilla
Oma kokemukseni ylipainoaan hoitavista ihmisistä on se, että kokeiltavat ratkaisut keskittyvät vain kahdelle osa-alueelle: ravintoon ja liikuntaan. Yritetään lähinnä syödä järkevämmin ja liikkua enemmän. Joillakin vain näihin kahteen keskittyminen toimiikin, useimmille taas ei. Kun vain näihin keskittyminen ei tunnu riittävän, voi kokeilla myös vaihtoehtoisia polkuja.
Voisiko esimerkiksi elämänhallinnan opiskelusta olla hyötyä? Voisiko vertaistuen hankkimisesta olla hyötyä? Voisiko kaveripiirin tai työpaikan vaihtamisesta olla hyötyä? Voisko terapiaan hakeutumisesta olla hyötyä? Ehkä kyllä ja ehkä ei, mutta keskeinen pointti on tämä: jos jo pitkään käytössä olevat keinot eivät ole tuoneet tuloksia, vaaditaan mahdollisesti joitain muita keinoja.
Vertaistuki
Vertaistuen voima on valtava. Mielenterveyden ja elämänhallinnan alalla tämän näkee valtavan hyvin. Haasteidensa ratkaiseminen yksin on usein moninkertaisesti hankalampaa, kuin niiden ratkaiseminen porukassa. Myös erilaiset vertaistukiryhmät ovat usein melko tehokkaita. Niiden ongelma on kuitenkin niiden yllä leijuva kielteinen stigma. Moni yksioikoisesti kieltäytyy osallistumasta tukiryhmään, tai tässä tapauksessa “läskiryhmään”, kuten eräs ihminen asian minulle ilmaisi, vaikka tällaiseen ryhmään osallistuminen voisi tehdä oikeasti ihan hyvää.
Usein esimerkiksi ihmisen oma häpeä (tämä muuten tuntuu oman kokemukseni mukaan olevan erityisesti aikuisia miehiä vaivaava ongelma) estää tehokkaaseen hoitoprosessiin pääsemisen. Jonkinlaiseen tukiryhmään hakeutuminen on tästä loistava esimerkki. Ei haluta mennä “omalla naamalla valittamaan ongelmistaan”, vaikka se olisi joissain tilanteissa ehkä tehokkainta ja järkevintä, mitä voitaisiin tehdä.
Ystäväpiirin muokkaaminen
Tämä “vinkki” on monelle punainen vaate ja aika asiatonhan tämä kieltämättä on. Esitän sen silti, sillä myös tiede tukee tätä. Sosiaalisten piiriemme elintavat vaikuttavat myös omiin elintapoihimme. Esimerkiksi jo yhden ylipainoisen ihmisen läsnäolon kaveripiirissä havaittiin nostavan lihomisen todennäköisyyttä jopa 57 %. Sama ilmiö on havaittavissa myös monissa muissa elämänhallinnan ongelmissa, kuten esimerkiksi liiallisessa päihteidenkäytössä. Itsensä ympäröiminen esimerkiksi aktiivisilla liikkujaihmisillä tai ruokaintoilijoilla voi olla kieltämättä hemmetin ärsyttävä, mutta mahdollisesti toimiva osaratkaisu.
Korostan vielä, ettei tätä pidä ymmärtää esimerkiksi siten, että pitäisi torjua tai kieltää “vääränlaiset” kaverinsa. Synkkäähän tuollainen olisi. Mielestäni ihan hyvä vaihtoehtoinen toimintatapa voisi olla esimerkiksi se, että etsii ystäväpiiriinsä lisää niitä hallutunkaltaisia tyyppejä ja viettää aiempaa enemmän aikaa heidän kanssaan. Piiriensä kevyt muokkaaminen on ihan hyväksyttävää, ei tarvitse mennä ääripäähän ja torjua ketään kokonaan.
Terapiaan hakeutuminen
Ylipainoin kaltaiset ongelmat ovat siitä mielenkiintoinen aihe, että ne niputetaan ennen kaikkea terveyden ja elämänhallinnan ongelmiksi, vaikka niiden osalähde voi olla myös “päämme sisällä”. Haasteet kuten tunnesyöminen, pahan mielen lääkitseminen herkuilla tai vaikkapa syömättömyyteen liittyvä turvattomuuden tunne ovat hyviä esimerkkejä näistä. Terapia ei ehkä poista itse liikakiloja, mutta voi auttaa ymmärtämään ja sitä kautta paremmin ohjaamaan omaa toimintaamme.
Valitettavasti terapiankin yllä leijuu vahva stigma. “Ei minulla ole mielenterveyden ongelmia. En ole hullu, vaan ylipainoinen“. Tosiasiassa terapiasta hyötyvät kuitenkin ihan tavalliset ihmiset mitä erilaisimmissa tilanteissa. Ei tarvitse olla “mielenterveyden ongelmia” terapiaan hakeutuakseen ja siitä hyötyäkseen.
Esitaitojen kehittäminen
Ylipaino on siinä mielessä tyypillinen ja hankala elämänhallinnan ongelma, että sen poistaminen voi vaatia tiettyjen “esitaitojen” olemassaoloa, jotta itse pääratkaisun kimppuun edes päästään. Esimerkiksi “oikein syöminen” on kyllä todistetusti toimiva osaratkaisu ylipainon vähentämiseen, kuten on myöskin “riittävä liikunta” ja “hyvät yöunet”. Näitä ei päästä kuitenkaan kunnolla toteuttamaan, jos ei olla aluksi kehitetty esitaitoja, joiden avulla oikein syöminen, riittävä liikunta ja hyvät yöunet onnistuvat.
Esimerkki tällaisesta esitaidosta on vaikkapa taito muokata rutiinejaan. Jos ei onnistu muokkaamaan iltarutiiniaan sellaiseksi, että menee ajoissa nukkumaan, ei kyllä todennäköisesti myöskään saa niitä hyviä unia. Toinen esitaito on vaikkapa ajan- ja tehtävienhallinta. Jos ei onnistu rakentamaan päiväänsä/viikkoansa sellaiseksi, että on jossain vaiheessa aikaa tehdä tarpeeksi paljon terveellistä ruokaa ja ehtiä urheilemaan, niin ei se oikein syöminen ja riittävä liikuntakaan tule kyllä onnistumaan.
Käytännössä menemme tässä usein “perse edellä puuhun”. Yritämme toteuttaa ratkaisuja, joiden onnistumiseen meillä ei ole lähtökohtaisesti edes edellytyksiä, sillä niissä onnistumiseen vaadittuja esitaitojakaan ei olla vielä opittu. Nämä ovatkin usein hyvä paikka aloittaa oma urakkansa. (Todella epätyydyttävää ja hitaantuntuista se kyllä on, mutta myös usein pitkällä aikavälillä valtavan tehokasta!)
Lopuksi
Mistä kokemus siitä, ettei saa haluamaansa apua ikinä johtuukaan, on se itse kokemuksena joka tapauksessa usein hyvin rankka ja ahdistava. Sitä ei tule väheksyä. Riippumatta siitä, onko syy missä määrin ammattilaisessa ja missä määrin itse asiakkaassa, eivät tällaiset tilanteet ole kovinkaan mukavia.
Ihmisenä erilaiset hädän ja epävarmuuden kokemukset on sitä vaikeampi kantaa, mitä enemmän yksin koemme jäävämme niiden kanssa. Siksi olisikin tärkeää, että eri alojen ammattilaiset ja erityisesti koululääketieteen edustajat (siksi, että ovat oikeutetusti ensisijainen ratkaisujen lähde) pyrkisivät panostamaan myös työnsä tähän puoleen. Helppoa se tuskin on, mutta tärkeää kuitenkin.
Rakkaudella,
Jevgeni
