kuka ansaitsee hymypatsaan

Kenelle Hymypatsas kuuluu?

Hymypatsas eli entinen hymypoika ja hymytyttöpatsas puhututtaa jälleen. Hymypatsaan jakamisen lopettamista ehdotetaan, sillä joidenkin vanhempien mukaan se eriarvoistaa oppilaita ja aiheuttaa osalle pahaa mieltä. Osa kouluista on sen jakamisen jo lopettanutkin. Osa taas puolustaa perinnettä, sillä hyvästä sosiaalisuudesta palkitseminen nähdään edelleen tärkeänä. Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella?

Hymypatsas – mistä se oikeastaan palkitsee?

Hymypojan ja hymytytön jakamisperusteet vaikuttavat olevan jo lähtökohtaisesti hyvin hähmäiset. Kyse on hyvän sosiaalisuuden palkitsemisesta, mutta tarkat palkitsemisperusteet näyttävät vaihtelevan koulujen ja jopa luokkien välillä. Joissain paikoissa patsaan saa ”reippain, avuliain, rehellisin ja ystävällisin”, toisissa ”ystävällisin ja avuliain”, kolmansissa ”kaikkein paras kaveri” ja niin edelleen. Liikutaan sinänsä samojen asioiden äärellä, mutta ilmaistaan ne eri sanoin. On kyse hyvästä sosiaalisuudesta palkitsemisesta, mutta hämäräksi jää, millaisesta sosiaalisuudesta on tarkalleen ottaen kyse.

Myös voittajan valintaprosessi vaihtelee. Joissain paikoissa patsaan voittajan valitsevat itse opiskelijat keskuudestaan. Toisissa valinnan tekee opettaja. Kolmansissa valinta tapahtuu opettajan ja oppilaiden yhteistyönä. Kuten alempana nähdään, johtavat nämä eri tavat melko erilaisiin lopputuloksiin.

Jakamisperusteiden hähmäisyys ei olisi muutoin ongelma, ellei kyseessä olisi pohjimmiltaan kilpailu. Yksi voittaa ja muut häviävät. Kun kyseessä on kilpailu, palkitsemisperusteiden kannattaisi olla tarkat ja selkeät, sillä silloin vältyttäisiin monelta aiheelliseltakin kritiikiltä.

Hymypatsas ja ansaittu kritiikki

Nyt hymypatsaan käyttäminen palkintona hyvästä sosiaalisuudesta on saanut siis kritiikkiä, joka on monin osin mielestäni aivan aiheellista. Käydään se kohta kohdalta läpi. Seuraavassa osiossa taas käsitellään hymypatsaan hyviä puolia.

Tämänkertainenkin kohu nousi – vähemmän yllättäen – jälleen siitä, että jokin asia koetaan epäreiluja ja syrjivänä. Tässä tapauksessa syrjinnän koettiin kohdistuvan oppilaisiin, joiden tapa olla sosiaalisissa tilanteissa ei ole sellainen, joka johtaa hymypatsaan voittamiseen. Osaa vanhemmista ja oppilaista on harmittanut se, että patsas menee useimmiten ulospäinsuuntautuneimmille ja suosituimmille oppilaille, kun taas sinänsä ystävällinen ja mukava, mutta samalla hiljainen ja vetäytyvä introvertti ei sellaista lähes koskaan saa. Kilpailun siis koetaan eriarvoistavan, sillä kaikki eivät lähde kilpailuun samalta lähtöviivalta (sitä, onko tämä oikeasti ongelma, käsitellään tuonnempana).

Ei tässä vielä mitään, mutta pahempaakin tapahtuu. Patsasta ei nimittäin voita usein niinkään se avuliain ja ystävällisin tyyppi, vaan ennemminkin se luokan suosituin. Patsas kun menee usein sille, joka saa luokan kesken järjestetyssä äänestyksessä eniten muiden oppilaiden ääniä. Luokan kingit ja kuningattaret siis käärivät äänisaaliin.

Joskus hymypatsaan saa luokan pahin kiusaaja

Valitettavasti ala- tai yläasteella suosio ei määräydy pelkästään sen mukaan, kuka on oikeasti mukavin, vaan myös sen mukaan, kuka on kerännyt ympärilleen suurimman samanmielisten klikin tai erityisesti poikien keskuudessa jopa sen mukaan, kuka osaa vetää muita parhaiten turpaan.

Käytännössä hymypatsas siis päätyy yllättävän usein luokan kiusaajan taskuun. Kiusaajat kun ovat usein valtavan hyviä kavereita valtaosan kanssa ja kohdistavat kiusaamisensa vain pieneen osaan luokkakavereistaan. Kun valtaosa oppilaista äänestää silti kiusaajaa, tämä voittaa patsaansa. Kuten jokainen ymmärtää, tämä tuskin on palkinnon alkuperäinen tarkoitus.

Kun hymypatsaan voittaja valitaan äänestysperusteisesti, törmätään myös muihin henkilösuosion takana vaikuttaviin mekanismeihin. Suosio taas määräytyy monin sellaisinkin tavoin, joita tässä kilpailussa on tuskin alunperin otettu huomioon.

Yksi esimerkki on niinkutsuttu auravaikutus. Sosiaalipsykologiassa tällä termillä tarkoitetaan ilmiötä, jossa yksittäinen ihmisen hyvänä pidetty ominaisuus saa hänet vaikuttamaan myös kokonaisvaltaisesti hyvältä tyypiltä. Esimerkiksi hyvännäköistä ihmistä pidetään tutkimusten valossa yleensä myös keskimäärin älykkäämpänä, viisaampana ja mukavampana, vaikka hän ei oikeasti olisi mitään näistä. Yksittäinen vahva hyvä ominaisuus ikään kuin ”säteilee” niin vahvasti, että peittää alleen ihmisen muita mahdollisia puutteita.

Kaikki tämä on luonnollinen osa meidän ihmisten sosiaalisuutta, eikä oma tarkoitukseni ole niinkään kritisoida tätä. Mutta koska kyse on kilpailusta (olkoonkin leikkimielisestä), kannattaisi tällaiset asiat ottaa huomioon jo kilpailun sääntöjä laatiessa. Muuten on varsin todennäköistä, että usein voittajaksi päätyy esimerkiksi se luokan hyvännäköisin ja suosituin tyyppi, joka on yllättävän usein myös se luokan kusipäisin kiusaaja.

Hymypatsas ja sen hyvät puolet

Toisaalta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Hyveellisyydessä on kunniakasta kilpailla ja tämä lieneekin patsaan alkuperäinen tarkoitus. Patsaalla palkitaan se luokan avuliain, ystävällisin ja mukavin tyyppi. Silloin, kun tämä oikeasti toteutuu, on voittaja totta vie ansainnut palkkionsa. On suuri kunnia olla avuliain, ystävällisin ja mukavin.

Monelta tuntuu nykyajan hyvänolonhuumassa unohtuvan kilpailujen tarkoitus. Yleensä kilpaillaan vahvimman, parhaimman tai taitavimman tittelistä. Nykyään se on ongelma, koska häviäjällekään ei saisi tulla paha mieli, vaan kaikilla pitäisi olla koko ajan kivaa. Tässä kontekstissa tämä on toisaalta perusteltua, sillä kyseessä on lopulta esimerkiksi ala-aste, jossa lasten pitäisikin saada olla lapsia ja nauttia elämästään ilman ylimääräisiä paineita.

Toisaalta kyseessä on kuitenkin koulu, jonka tarkoitus on valmistaa pieni ihminen suurta, aikuista maailmaa varten. Kilpailu taas on valitettavasti erottamaton osa aikuista maailmaa ja se, joka ei kilpailussa pärjää, joutuu maksamaan usein karmaisevan hinnan. Tässä mielessä on hyvä, että ihminen oppii voittamaan ja häviämään jo varhaisina vuosinaan.

Se, että hymypatsas päätyy usein luokan suosituimmille tai jopa luokan kiusaajille, eikä suinkaan sille avuliaimmalle ja ystävällisimmälle tyypille, heijastelee valitettavasti varsin hyvin myös meidän aikuista maailmaa. Sama meininki nimittäin jatkuu myös työelämässä, joka on täynnä ihan sitä samaa koulukiusaamista, suosiopelejä ja klikkien voimalla jyräämistä kuin peruskoulukin. Nyt sillä on vain toinen nimi: toimistopolitiikka ja työpaikkakiusaaminen.

Asian siis voi nähdä niinkin, että olisi tavallaan karhunpalvelus uskotella lapsille, että elämme maailmassa, jossa voittaa se, joka oikeasti ansaitsee voittaa, eikä suinkaan se, joka pelaa tätä elämää sen todellisilla, rumilla säännöillä. Hymypatsaan jako on oiva tilaisuus vilauttaa lapsille sitä, kuinka epäreilussa maailmassa oikeasti elämmekään.

Nyt kun avautumiset on avauduttu, lopettelen tämän osion mukavampaan sävyyn. Vaikka välillä patsas meni minunkin koulutaipaleella suosituille kiusaajille, niin silti valtaosan ajasta sen voitti oikeastikin joku mukava tyyppi, josta useimmat tykkäsivät. Eli puutteistaan huolimatta kilpailu toimi kuten sen pitikin ja voittaja ansaitsi voittonsa ihan reilusti ja rehellisesti.

Se, mikä voittajia kyllä muistaakseni kaikkia yhdisti, oli ulospäinsuuntautuneisuus. Introvertit eivät tätä patsasta voita ja se tuntuu joitain ärsyttävän. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä yhteiskuntaamme sorsii introverttejä ja nostaa ulospäinsuuntautuneet etusijalle. Toisaalta ulospäinsuuntautuneen edut sisäänpäinkääntyneeseen nähden ovat monessa tilanteessa niin valtavia, että vaatisi melkoista suosimista esimerkiksi opettajan puolelta, jotta intro koskaan voittaisi ekstroa tällaisessa sosiaalisuuskilpailussa. Niin kauan kuin äänestys voittajasta tapahtuu oppilaiden kesken, ulospäinsuuntautunut oppilas tulee voittamaan. Niin ihmisen sosiaalisuus toimii*.

(Toisin kuin tylystä sävystä voisi päätellä, en suinkaan pidä tätä kivana asiana. Olen itse entinen arka syrjäänvetäytyjä, joka sai tuta sisäänpäinkääntyneisyytensä kurjat puolet melko brutaalilla tavalla. Sellaisen elämän eläminen oli kuitenkin lopulta niin raskasta, että lopulta jotain oli pakko tehdä.)

Kuka päättää Hymypatsaan saajan?

Merkittävä asia hymypatsaan jakamisessa vaikuttaa olevan se, kuka sen saajasta päättää. Kolmea vaihtoehtoa on kokeiltu:

  1. Luokkakaverit äänestävät asiasta keskenään
  2. Opettaja päättää saajan
  3. Päätös tehdään luokkakavereiden ja opettajan yhteistyönä

Näistä ensimmäinen ja toinen ovat ongelmallisimpia. Ensimmäinen altistaa vaihtoehdolle, jossa patsas pääsyy luokan suosituimmalle tai pahimmillaan luokan kiusaajalle, jolla on taustallaan eniten sosiaalista pääomaa, mutta joka ei ole välttämättä erityisen mukava tyyppi muita oppilaita kohtaan.

Toinen tapa on ongelmallinen toisella tavalla. Moni on nostanut aiheesta käydyissä nettikeskusteluissa esiin sen, että opettaja valitsee voittajaksi mielellään hiljaisen ja vetäytyvän suorittaan, eli usein alistuvan ystävällisen ”luokan hikarin”, joka on kyllä avulias ja ystävällinen tyyppi, mutta harvemmin sellaisen, joka on suosittu muiden luokkakavereidensa keskuudessa (itsekin olin aikoinaan tällainen tyyppi). On toki kivaa, että ”ujo hikari” saa edes jonkinlaista tunnustusta sosiaalisuudestaan, mutta samalla hän tulee palkituksi jostakin sellaisesta, mistä oikea aikuinen elämä ei valitettavasti palkitse. Pelkällä hiljaisella avuliasuudella ja alistuvalla ystävällisyydellä tässä elämässä on valitettavan vaikeaa pärjätä (joskin aikuisten maailma on tässä edes hieman reilumpi ja anteeksiantavampi kuin lasten maailma).

Paras vaihtoehto onkin oman arvioni mukaan se, että päätös tehdään luokkakavereiden äänestyksen ja opettajan valinnan yhdistämisellä. Ensin luokkakaverit äänestävät voittajan keskuudestaan ja sitten opettaja arvioi, oliko päätös oikeasti kilpailun henkeä ja eettisiä lähtökohtia kunnioittava.

Teesejä parempaan Hymypatsaaseen

1. Yksilö- ja ryhmäpalkinnot täydentävät, mutta eivät korvaa toisiaan

Osassa nettikeskusteluista on ehdotettu, että yksilöpalkinto pitäisi korvata yhteisöllisellä palkinnolla. Sen sijaan, että palkitaan vain yksi oppilas, palkitaankin koko luokka. Ajatus on aikuisen näkökulmasta jalo ja eettinen, mutta sillä ei valitettavasti ole takanaan samaa motivoivaa voimaa kuin yksilöpalkinnolla. Yksilöpalkinto kun on palkkio jo itsessään, kun taas yhteisöllisen palkinnon pitäisi olla tarpeeksi suuri ja mehevä, jotta se motivoisi. Pelkkä ilmainen jäätelö kerran vuodessa (kuten on ehdotettu) ei ole arvioni mukaan tarpeeksi voimakas kannustin. Siksi yksilö- ja ryhmäpalkkiot kannattakin nähdä ennemmin toisiaan täydentävinä, kuin vaihtoehtoisina palkitsemisen tapoina.

2. Järjestä äänestys oppilaiden ja opettajan yhteistyönä

Reiluin ja eettisesti kestävin lopputulos saadaan aikaan opettajan ja oppilaiden yhteistyönä. Molemmat osapuolet näkevät jotain, mitä toinen osapuoli ei näe. Suurin valta pitäisi löytyä oppilailta, mutta opettajan on pystyttävä suodattamaan joukosta pois esimerkiksi pahimmat kiusaajat.

3. Selkeytä palkinnon tarkoitus – Millaisesta sosiaalisuudesta palkitsemme ja miksi?

Palkinnon jakamiselle on oltava selkeät perustelut. Millaisesta sosiaalisuudesta oppilasta ollaan oikeastaan palkitsemassa? Mistä on tarkalleen ottaen kyse? Aktiivisesta kaveeraamisesta, ystävällisestä käytöksestä, avuliaisuudesta, muiden kohtelemisestä hyvin, reippaudesta, iloisuudesta vai mistä? Tarkat kriteerit auttavat seulomaan joukosta sen oppilaan, joka oikeasti palkinnon ansaitsee.

Rakkaudella,

Jevgeni

Aiheeseen liittyviä kirjotuksia