suomalainen ujous

Suomalainen ujous on monien mielestä kiistaton tosiasia. Me suomalaiset olemme ujoja ja hiljaisia. Itse en tähän oikein usko, enkä ole yrityksistäni huolimatta löytänyt tälle mitään todisteita. Olen aikoinaan kirjoittanut täälläkin aihetta käsittelevan tekstin, jonka pääsee lukemaan tämän linkin takaa.

Tänään en kuitenkaan halua pohtia sitä, ovatko suomalaiset oikeasti ujoja vai eivät. Sen sijaan tarkastelen aihetta hieman dramaattisemmasta näkökulmasta. Voiko olla mahdollista, että suomalaiseen ujouteen uskomisesta voi koittua meille jopa haittaa?!

Kysymys on perusteltu, sillä uskomuksemme ja itsellemme kertomamme tarinat muovaavat ajatteluamme ja toimintaamme. Jos elämänsä haluaa sujuvan hyvin, kannattaa uskoa hyödyllisiin asioihin ja välttää uskomista sellaiseen, mikä voi aiheuttaa meille haittaa. Tässä tekstissä esitän, että uskomus suomalaisesta ujoudesta voi olla juuri tällainen haitallinen asia.

(Huom! Missään tapauksessa ei ole tarkoitus väittää, että ujous, tai “suomalainen ujous” olisi itsessään mitenkään huono asia. Ujoudessa ei ole mitään vikaa, ellei oma ujous satu vaivaamaan itseään.)

Suomalainen ujous: Onko siihen uskominen haitaksi?

Toimin työssäni sosiaalisuuden haasteiden parissa. Tältä pohjalta en malta olla pohtimatta sitä, voiko tarina suomalaisten ujoudesta olla jossain määrin haitallinen tai jopa vaarallinen. Tarinoilla ja uskomuksillahan on vaikutusta ajatteluumme, jolla taas on vaikutusta käytännön toimintaamme. Onko mahdollista, että suomalaiseen ujouteen uskominen on meille jossakin tilanteessa jopa haitaksi?

Tätä puoltava asia on ns. itsensä toteuttava ennuste. Tämä on sosiaalipsykologiasta peräisin oleva termi, jolla tarkoitetaan sitä, että ihminen valitsee toimintansa sen perusteella, mitä uskoo itsestään, mikä vuorostaan johtaa siihen, että ihmisen ajatukset saavat toiminnastamme seuraavan vahvistuksen. Käytännössä esimerkiksi näin:

Matti uskoo, että hän on mielenkiintoinen ja mukava ihminen. Näin hän uskoo myös muiden ajattelevan itsestään. Hän lähestyy usein ihmisiä ja tutustuu heihin. Tämän seurauksena hän saa paljon uusia ystäviä ja vahvistuksen uskomukselleen siitä, että on mukava ja mielenkiintoinen. Eiväthän muut haluaisi alkaa hänen ystävikseen, ellei näin olisi!

Matias sen sijaan uskoo, etteivät muut ihmiset pidä hänestä. Hän ei koe itseään mielenkiintoisena, eikä mukavana. Hän uskoo, ettei kukaan haluaisi siksi viettää hänen kanssaan aikaa. Ja jos näin on, miksi edes yrittää pyrkiä muiden ihmisten seuraan, kerta kaikki tulee vain päätymään pettymykseen? Näiden uskomusten johdosta Matias pysyttelee erillään muista ihmisistä eikä pyri tutustumaan heihin, minkä vuoksi hän jää vastaisuudessakin yksin. Tämä vuorostaan toimii hänelle konkreettisena todisteena siitä, ettei kukaan pidä hänestä.

Uskomus suomalaisten ujoudesta voi toimia joissain tilanteissa samoin. Voi olla, että joku haluaisi olla rohkeampi ja itsevarmempi sosiaalisissa tilanteissa, mutta koska hän on suomalainen ja koska suomalaiset ovat ujoja, tulkitsee hän tilanteen mahdollisesti siten, ettei hänen edes kannata yrittää alkaa rohkeaksi ja itsevarmaksi. Eihän hän voi onnistua, sillä hän on suomalainen.

Tosielämässä kovin moni tuskin tosissaan ajattelee näin, mutta mahdottomanakaan en sitä pidä. Voi myös olla, että vaikka usko suomalaiseen ujouteen ei varsinaisesti lamauttaisi ihmistä, voi se rajoittaa hänen toimintaansa pienemmässä mittakaavassa. Se ei esimerkiksi ehkä estä häntä harjoittelemasta sosiaalisia taitoja ja itsevarmuutta, mutta se saattaa vähentää hänen harjoittelumotivaatiotaan. “Miksi harjoitella täysiä? Jään joka tapauksessa hieman ujoksi, olenhan suomalainen”.

En tosissani usko, että ajatus suomalaisesta ujoudesta olisi oikeasti vaarallinen, mutta lievästi haitallisena sitä kyllä pidän. Ujoudesta vapautuminen on usein sen verran haastavaa jo itsessään, että sitä ei kannata vaikeuttaa uskomalla paikkaansa pitämättömiin asoihin, jollaisena tätä väitettyä suomalaista ujouttakin pidän.

Rakkaudella,

Jevgeni