Hei!
Tämän viikon blogitekstissä haluan käsitellä tietoisuutta ja läsnäoloa sekä jakaa kanssasi helpon ja nopean läsnäoloharjoituksen, joka sopii tehtäväksi ihan missä tahansa. Tietoisuustaidot, englanniksi mindfulness, ovat joukko erilaisia taitoja, joissa harjoitetaan läsnäoloa, stressinhallintaa, aistien aktivoimista ja itsensä hyväksymistä. Nämä mindfulness-taidot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvattaneet kovasti suosiotaan ja niiden teho on sittemmin myös tieteellisesti todettu (kts. eri tutkimuksia esim. tästä).
En ole itse ikinä ollut kovin innokas tietoisuustaitojen harjoittaja lähinnä siksi, että harjoitusten tekeminen vaatii kuitenkin pientä vaivaa. On usein paljon helpompaa katsoa viihdyttäviä videoita Youtubesta tai laittaa leffa pyörimään, kuin keskittyä tietoisesti olemaan “tässä ja nyt”. Aina toisinaan kuitenkin intoudun näitä harjoituksia tekemään ja silloin niistä tulee lähes poikkeuksetta mukava ja hyvä olo.
Jos sinullakin on se tilanne, että tietoista läsnäoloa tekisi mieli kokea ja stressin määrää vähentää, mutta sitä “ei jotenkin saa aikaiseksi”, yksi mahdollinen ratkaisu on tämä: tehdään harjoituksista niin vähän aikaa vieviä ja niin helppoja aloittaa, että niitä saa entistä useammin otettua osaksi kiireistäkin elämää.
Olen itse yksityisyrittäjä ja vietän muutenkin aktiivista elämää, joten kiire on alituisesti vähän liiankin läsnä. Siksi olen vuosien myötä omaksunut muutamia tietoisuusharjoitusten muotoja, jotka ovat nopeita ja helppoja tehdä milloin ja missä vain. Tänään haluan jakaa kanssasi yhden tällaisen harjoituksen. Sen voi tehdä kotioloissa, sen voi tehdä ulkoilmassa tai sen voi tehdä huomaamattomasti vaikka työpaikan taukohuoneen nurkassakin istuen.
Sanon tätä “arkiseksi materiaaliharjoitukseksi”, sillä tässä hakeudutaan kohti läsnäoloa havainnoimalla ja koskettelemalla erilaisia ympäristömme materiaaleja. Harjoitus voi kestää niinkin vähän aikaa kuin 2-5 minuuttia ja se sujuu esimerkiksi näin:
Vedän syvään henkeä ja alan viedä mieltäni hetkeksi pois töistä. Annan itselleni luvan olla tekemättä “mitään hyödyllistä” muutaman minuutin ajaksi. Se on ihan okei. Hengittelen rauhallisesti ja alan siirtämään katsettani tietokoneeni näytöstä muualle ympäristööni…
Huomaan pöydälläni kynän. Nostan sen käteeni. Se on näköjään vihreä Jykesin mainoskynä. En ollutkaan ennen edes huomannut, että käytän mainoskynää, enkä näköjään edes tiedä, mikä Jykes on. Kynä on vihreän metallinhohtoinen ja tuntuu kädessä metalliselta, mutta taitaa kuitenkin olla jonkinlaista muoviseosta. Lähes kaikki käyttöesineet ympärillämme ovat muovia, eikä sitä edes tule ajatelleeksi.
Kliksautan kynän painiketta. Kuuluu terävä ja yllättävän tyydyttävä kli-klik! -ääni. Kli-klik! Kli-klik! Jotkut ihmiset jäävät näiden kliksutteluun koukkuun. Hassua. Lasken kynän takaisin pöydälle, jossa se pöytään osuessaan päästää huomattavasti tylpemmän klak-äänähdyksen ottaessaan kontaktia pöydän puiseen pintaan.
Jatkan hengittelyä ja sivelen pöydän puupintaa. Tai lieneekö tämä jotain palosuojakäsiteltyä pinnoitetta, eikä oikeaa puuta. En tiedä. Nykymateriaalit ovat usein niin kryptisiä, etteivät useimmat meistä ole edes tietoisia, mistä materiaaleista välitön ympäristömme muodostuu. Puumainen pinta tuntuu siveltäessä tasaisen liukkaalta ja sihisee, kun kuljetan kättäni sinne tänne. Ihossa tämä tuntuu samaan aikaan hieman hauskalta ja hieman ärsyttävältä. Outo tunne.
Allani on matto. Sitäkään en koskaan ajattele. Päätän ottaa sukat pois. Ei tämä nyt ihan tuoreen kesäisen nurmikon tuntua jalkapohjissa päihitä, mutta tuntuu silti kivalta. Matto on samaan aikaan pehmeä ja samaan aikaan melko kova. Ei anna periksi ollenkaan, mutta ei silti tunnu kovalta. Jännä. Ulkonäöltäänkin matto on niin sieluton, etten ole oikeastaan koskaan ennen edes ajatellut sen ulkonäköä. Vaaleaa ja tumma beigeä paksuin vaakaraidoin. Jos sama kuvio olisi vaatteessa, sen käyttäjä näyttäisi todellista lihavammalta. Ajatus panee hymyilyttämään.
Vieressäni kevään ensimmäinen kunnon sade rummuttaa ikkunaan. Rauhoittava ääni. Ploplopploploplop. Ikkuna sentään lienee lasia. Kai edes ikkunoiden koostumukseen voi nykypäivänä luottaa? Kävelen ikkunan luokse ja painan kämmenselkäni sitä vasten. Tuntuu mukavan viileältä ja kädelläni kulkee pieni ikkunan raoista huokuva veto. Ikkunan alareunassa näyttää olevan ohjetarra: “Avattaessa tuettava”. En ole tätäkään ennen huomannut. Mukavaa, että joku kertoo minulle, kuinka vältyn rikkomasta ainoaa olohuoneen ikkunaani. Maailma on hyvä paikka.
Katseeni siirtyy verhoihin. Niissä on paljaiden puitten siluetteja valko-merenvihreäturkoosilla pohjalla. Ehkä verhot kuvaavat talvea, koska puut ovat paljaita? Tai ehkä ne ovat kuolleita? Verhojen värivalinta tuo mieleeni sellaisen satujen kummitusmetsän. Pidän näitä verhoja oikeastaan vähän tunnelmaltaan ahdistavina, mutta turkoosi on tyttöystäväni lempiväri, joten roikkukoot. Kokeilen verhoja vielä sormien välissä. Ainakin niiden materiaali on tyydyttävän vahva. Repeämään niitä ei saisi, vaikka hieman yrittäisikin.
Pöydällä verhojen vieressä on kahvakuula. 12 kiloa. Sen kahvaosa on päällystämätön, jonkinlaista tummaa, painavaa metallia. Olohuoneen lampun valo heijastuu siitä hieman. Epämääräisen muotoinen, kellertävä heijastus. Kuulan alaosa taas on päällystetty jonkinlaisella tummansinisellä, kumimuovimaisella päällysteellä, joka on mielestäni tuntunut aina hyvin tyydyttävältä. En taaskaan tiedä, mitä se on, mutta kivalta tuntuu. Kokeilen vetää kuulaa ylöspäin pöydältä, laittamatta kuitenkaan vetooni yhtään voimaa. Kuula ei hievahda, vaan pääsen kokemaan miellyttävällä tavalla, kuinka se pitää minua paikalleen ankkuroituna. Pienet ja samalla todella painavat esineet ovat aina tuntuneet minusta mukavilta.
Irrotan katseeni ja käteni kuulasta ja alan katselemaan sen vieressä olevaa…
Noin. Esimerkiksi tällä tavoin harjoitus suurin piirtein etenee. Sisätiloissa sen suorittaminen on yleensä itselleni vähemmän antoisaa kuin ulkona, mutta paremman puutteessa se menee näinkin. Läsnäoloharjoitusten tarkoitushan on ennen kaikkea vähentää välitöntä stressiä sekä suorittamisen ja kiireen tuntua. Siihen taas riittää vähän tällainen ankeampikin ympäristö.
Rauhallinen hengitys ja huomion tietoinen suuntaaminen ovat toimiva yhdistelmä. Sen sijaan, että hypäytetään tavanomaisella tavallamme huomiotamme jatkuvasti ja pikatahtia asiasta toiseen, pysähdytäänkin juuri tämän yhden asian ääreen. Olkoon se asia mainoskynä, pöydän pinta tai kahvakuula, huomion suuntaaminen on tehokas tapa irroittaa se muista, usein stressaavimmista aiheista.
Aluksi tällainen tietoinen ja läsnäoleva huomiointi voi vaatia pientä harjoittelua, mutta siihen pääsee kyllä nopeasti mukaan, sillä jokaiseen meistä on ohjelmoituna tähän tarvittavat kyvyt. Niin pitkään kuin sinulla on kyky hengittää rauhallisesti ja niin pitkään kuin ihosi, silmiesi ja korviesi aistisolut toimivat, kykenet rauhoittumaan mitä arkisempienkin asioiden ääreen.
Kokeile vaikka.
Rakkaudella,
Jevgeni
